Seurapuhe 22.05.2011

Tuleen puheenjohdannoksi Hebrealaiskirjeen kolmannen luvun toisesta selitysosasta luvun loppuun. Sanat kuuluvat Herran nimeen.

Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo, tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, niin älkää paaduttako sydämiänne, niin kuin haikeudessa tapahtui kiusauksen päivänä korvessa. Kussa teidän isänne minua kiusasivat, he koettelivat minua ja näkivät minun työni neljäkymmentä ajasta aikaa. Sen tähden minä närkästyin tämän sukukunnan päälle ja sanoin, aina he eksivät sydämellänsä, mutta ei he tunteneet minun teitäni. Niin minä vannoin minun vihastani, ei heidän pidä minun leponi tuleman.

Katsokaa, rakkaat veljet, ettei teissä joskus olisi kelläkään pahaa uskotoen sydän, joka elävästä Jumalasta luopuu. Vaan neuvokaa teitänne keskenänne joka päivä, niin kauan kuin tänä päivänä sanotaan, ettei joku teistä synninpetoksen kautta paatoisi. Sille me olemme Kristuksesta osalliseksi tulleet, jos me muuttoen aljetun uskon loppuun asti vahvana pidämme.

Kuin sanotaan tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, niin älkää paadottako sydämiänne niin kuin haikeudessa tapahtui. Sillä koska muutamat sen kuulivat, niin he vihoittivat hänen, vaan ei kaikki, jotka Ekyptistä Mooseksen kautta läksivät ulos. Mutta keille hän neljäkymmentä ajasta aikaa vihainen oli, eikö niille, jotka syntiä tekivät ja joiden ruumiit korvessa hukkuivat. Mutta keille hän vannoi, ettei heidän pitänyt hänen leponsa tulemaan, eikö uskottomille. Ja me näemme, ette he voineet epäuskon tähden sinne tulla. Aamen.

Tämä luku on otsikoitu epäusko ja tottelemattomuus. Tässä on myös viitteitä kahteen muuhun hebrealaiskirjeen kohtaan. Toisessa puhutaan uskon esikuvista. Ja kun puhutaan uskon esikuvasta, herää luonnollisesti kysymys, mikä on epäuskon esikuva.

Hebrealaiskirjeen kirjoittaja muistelee vanhan testamentin ajoilta Abrahamia, Iisakia, Jaakopia, Joosefia, monia muita. Ja sitten toteaa sieltä, että jos minä kaikista heistä kertoisin, minulta loppuisi aika kesken. Näistä, joista hebrealaiskirjeen kirjoittaja näin muistuttaa, se antaa todistuksen heidän uskostaan.

Heistä ensimmäinen oli Abraham, josta todetaan muun muassa näin, että hän uskoi silloinkin, kun toivoa ei enää ollut. Jos me muutamalla sanalla muistelemme tuota, että missä tilanteessa Abrahamin elämässä tuli vastaan vaiheita, jossa toivoa ei enää ollut.

Abrahamille oli luvattu, että sinusta tulee suuren kansan, kansan paljouksien isä. Ja hän oli kuitenkin vanha mies. Kun hän oli jo 90 ajasta aikainen, hän oli jo useamman kerran Jumalan edessä huokkaissut, että sinä et antanut minulle perillistä ja minut perii minun palkolliseeni. Mutta Jumala vakuutti Abrahamille, että ei sinua perii sinun palkolliseesi, vaan sinut perii sinun oma lapsesi.

Ja sitten kerran, kun sanotaan, että Abraham istui majansa ovella ja hänellä oli päivä polttavimmillaan, hänen luokseen saapui vieraita. Näitä vieraita hän palveli ja noilla vierailla oli sanoma, kun vuoden päästä me tulemme sinun luoksesi, niin sinulla on poika.

Nämä sanat kuuli myös Abrahamin jo vanhaksi tullut vaimo, josta sanotaan myös, että hänen kohtonsa oli kuihtunut ja hän oli tullut iälliseksi, hänen aikansa oli ohi, siis synnyttämisen aikansa. Tuo sama Saara kuulee nuo sanat ja sanotaan, että hän naurahti. Ja sen tähden siitä lapsestakin, joka syntyy, sanottiin, että sille pitää laittaa nimeksi Iisak, joka tarkoittaa, hän nauraa.

Näin nuo kaksi vanhaa ihmistä uskoivat kuitenkin epäilystensä keskellä lupauksen sanaan ja Jumalan lupaus toteutui. Mutta vielä tiukemmalle, suuremman koettelemuksen eteen myöhemmin joutui Abraham, kun hänelle sanottiin, että mene Moorian maalle ja uhraa sinun poikasi.

Ja tuosta, kun Abraham menee sinne Moorian maalle, kerrotaan, että isällä oli tuli, mutta poika kantoi puita selähtänsä. Ja kun he tulivat tuonne paikalle, isä sitoo poikansa ja sanotaan, että kun hän on sivalta maisillaan, niin Herran enkeli puhuttaa häntä ja sanoo, että älä koski poikaasi.

Tuosta kohdasta kirjoittaa raamattu, että Johanneksen evankeliumissa, että Abraham katsoi Herran päivään. Hän uskoi ja iloitsi. Abraham katsoi kauaksi uskon silmin tulevaisuuteen päivään, jolloin samalla paikalla Jumala uhraa ainoan poikansa. Silloinkin isällä oli tuli.

Jumalan vihaan tuli kaikkien meidän syntimme vuoksi ja uhri oli hänen poikansa, viaton poika. Abraham katsoi uskon silmin tuota päivää ja iloitsi. Hän näki siellä omaankin lunastajansa. Näin tuo Abraham.

Abrahamista todetaan, että hän uskoi silloinkin, kun toivoa ei enää ollut. Niin kuin hänellä ei enää tuolla Moorian vuorella ollut. Ajallisesti mitään toivoa, mutta hän uskoi kuitenkin.

Epäuskon esikuvasta Raamattu kirjoittaa suoraan alenevassa polvessa Abrahamin lapsenlapsesta Eesausta. Että älkää langetko siihen epäuskon kuvaan. Niin kuin Eesau lankesi. Hän myi esikoisuutensa oikeuden yhdestä hernerokasta.

Ja myöhemmin sanotaan, että hän kyynileiden kanssa etsi parannuksen sijaa, mutta ei löytänyt. Eesauta pidetään epäuskon esikuvana. Hän oli myös isälleen, sanotaan, mielikarvaudeksi.

Hän avioittui Faganamaan kansan tyttären kanssa, josta hänen isänsä muretti. Ja hän toteaa, että hänen toiselle pojalleen, Eesaan kaksosveljille Jaakobille, pitää hakea puoliso hänen kansansa keskuudesta. Hän toteaa, että minä en kestä sitä murhetta enää, jos minun toinenkin poikani avioituu Paganamaan tyttären kanssa.

Ja niin Iisakille haettiin puoliso hänen oman kansansa keskuudesta Kanaaninmaalta. Ei Kanaaninmaalta, mutta kaukaa Israelissa, missä hän oli tullut Hebronista. Hebroniin, kun hän oli lähtenyt pakomatkalle ja pysähtynyt siellä Harranissa.

Niin Harran oli se seutu, missä sitten haettiin. Mutta kun luettu teksti puhui meille Herran äänen kuulemisesta tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paadottako sydämiänne, niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan, kun koettelitte minua autiomaassa.

Tuo kansa, joka oli päässyt Jumalan avulla 430 vuotta kestäneistä vankkeudesta ja hirvittävästä orjuudesta pakomatkalle omaa maata kohden. Se nousi monta kertaa siellä matkalla kapinaan Jumalaa vastaan.

Ja kerrotaan kapinasta sen jälkeen, kun ne Joosua ja Kaale ja kymmenen muuta olivat käyneet vakoilumatkalla luvatussa maassa. Joosua ja Kaale kertoivat, että kuinka se maa on hyvä ja hedelmällinen ja Jumalan avulla me sinne pääsemme.

Mutta kymmenen muuta toi mukanaan epäuskon saarnan. Se kansa on niin voimakasta, että me emme kykene heitä vastaan taistelemaan. Ja niin nuo kansan jäsenet rupesivat itkemään ja valittamaan. Ja ne huokailivat lastensakin puolesta, että meidän lapsemme kuolevat, kun me yritämme sinne maahan mennä.

Niin Jumala vihastui tuolle kansalle ja sanoi, että yksikään teistä yli kaksikymmentävuotiaista ette tule koskaan siihen maahan pääsemään. Te harhailette korvessa neljäkymmentä vuotta.

Kun ne, Joosua ja Kaale, ovat olleet siellä kymmenen muun vakoilijan kanssa vakoilureissulla neljäkymmentä päivää. Jokaista päivää kohden he harhailette erämaassa vuoden, neljäkymmentä vuotta. Ja teidän luunne valkenevat täällä erämaassa.

Ja vasta seuraava sukupolvi, heidän lapsensa, jotka silloin olivat alle kaksikymmentävuotiaita. Niissä oli niitä, jotka pääsivät luvattuun maahan. Ja siitä vielä kirjoitetaan näin, että ne, joiden puolestaneen valittivat ne vanhemmat, että heidän lapsensa kuolevat erämaassa. He pääsyvät luvattuun maahan, mutta te ette.

Näin Jumala rankaisi tuota tottelematonta kanssaa. Ja kierrätti heitä erämaassa neljänkymmenen vuoden ajan varsin lähellä luvatun maan rajaa. Ja vasta sitten, kun kaikki he olivat kuolleet, niin aukeni tuon luvatun maan rajaa. Ja he pääsivät Jordanin yli kuivin jaloin omalle maalle.

Mutta tämän tekstin ydinkohta on se, että minä vihastuin heidän sukupolveensa ja sanoin, aina he sydämessään kulkevat harhaan. Tämä lause löytyy luetusta tekstistä kaksi kertaa. He kulkevat sydämessään harhaan.

Se kansa oli kulkemassa yhteen suuntaan. Satoja tuhatta ihmisiä. Nuoria ja vanhoja. Miehiä ja vaimoja. Kaiken ikäisiä. Siis heillä oli yksi suunta. Mutta kuitenkin heistä todetaan, että he sydämessään kulkivat harhaan.

Toisessa kohti heistä todetaan, että he olivat sydämensä kiinnittäneet. He olivat kiintyneet Egyptin orjuuteen ja palasivat sydämessään takaisin orjuuden maahan.

Eli tästä me näemme sen, että ei riitä tänäkään päivänä niin kuin ei silloinkaan, että kulkee Jumalan joukon mukana, käy seuroissa. On samanlaiset elintavat, jos sydämessään kulkee harhaan. Jos sydämessä ei ole uskoa.

Toisessa kohden vähän myöhemmin hebrealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaa, että astukamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämmin ja varmoina uskossamme sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omasta tunnosta ja ruumispestynä vedellä puhtaaksi.

Vilpittömin sydämmin Jumalan edessä. Siis tämä on aivan ydinasioita, jotka tänäkin aikana kannattaa muistaa. Että vilpittömin sydämmin.

Niitä vilpillisesti uskojia, niitä on ollut kaikkina aikoina. Paavalkin puhuu vilpillisistä veljistä. Jos me muistelemme sitä Juudasta, joka viimeiseen iltaan asti kulki Kristuksen joukon mukana. Mutta vilpillisellä sydämellä.

Hänestä sanotaan, jo psalmin kirjoittaja ennustaa, että minun ystäväni kääntyy kopeasti minua vastaan. Hän syö samassa pöydässä minun kanssani. Samalta varilta syö leipää minun kanssani.

Ja sitten Jeesus toteaa näistä kahdesta toista, että itsehän minä teidät valitsin kaikki kaksitoista. Kuitenkin yksi teistä pettää minulta.

Ja psalmin kirjoittaja vielä ennustaa siitä, että yhdessä me kuljimme Jumalan huoneeseen ystävinään. Hän, Herra Jeesus ja hänen pettäjänsä.

Ja viimeisenä iltana vielä toiset lähellä matkaa tehneet apostolit kyselevät, enkaisi ole minä. Yksikään heistä ei tunnistanut, että heidän seassaan yhdestä kahdesta toista kulki niin vilpillisin sydämin, että suunta näytti olevan samaa, mutta sydämeltä puuttui usko.

Tällainen merkitys on sillä, että me vilpittömin sydämen astumme rohkeasti armoistuimen eteen, varmoina uskossamme sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omasta tunnosta.

Sellaista oli sekin erämaakansan vaeltajien matka, että seassa oli paljon niitä, jotka oli sydämessään kiinnittyneet Ekyptin orjuuteen. Aivan niin kuin sekin Lootin vaimo, josta todetaan, että ei ollut muuta vaatimusta kuin että älä katsot taaksesi.

Mutta hänenkin sydämensä oli kiinnittynyt sinne Sodoman ja Komorran aarteisiin. Ja vielä Uuden testamentin puolella Kristus muistuttaa. Muistakaa Lootin emäntää.

Kun tuossa Tapani veli jo edellä muisteli, ja tästä ajasta puhui millaisia monenlaisia surullisia asioita tulee myös kristittyjen keskuudesta. Me voimme niistä todeta, että sielun vihollinen on monet pettänyt.

Ulkoisesti matka saattaa näyttävän samanlaiselta kuin toisillakin kristityillä, mutta sydän on luopunut elävästä Jumalasta.

Jumalan sanaa ei ole koskaan antanut lupaa synnintekoon. Ei pienen eikä suuren synnintekoon. Tässä huoneessa, Jumalan armohuoneessa, ei ole ikinä opetettu, että synnyt pitää salata.

Vaan on sanottu, niin kuin Raamattu opettaa, tulla valkeuteen. Tuoda pahat teotkin valkeuteen. Ja tehdä niistä parannusta, ja elää niin kuin armo opettaa.

Jumalan armo. Jumalan armo ei opeta synnintekoon. Ei edes salaisiin. Eikä opeta sitä, että salata synnit. Vaan se opettaa, että tehdä niistä parannus.

Ja Jumalan sanan esimerkit osoittavat myös sen, että jos on sellainen synti, tapahtunut, josta on myös ajallisia seurauksia. Niin vaikka siitä on parannus tehty ja se on annettu anteeksi ja uskottu anteeksi, synnin seuraus voi jäädä elämään.

Pitkiksi ajoiksi. Vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Daavidin elämässäkin kävi näin. Vaikka hän lankesi suuriin synteihin. Ja hänelle sanottiin, että sinun ei tarvitse kuolla. Sinä saat elää.

Hän halusi uskoanne anteeksi. Mutta synnin seuraus jäi elämään. Se todetaan raamatussakin. Se mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Ja sen seurauksista hän ei päässyt eroon.

Ja näin me uskomme ja ymmärrämme vieläkin. Että synti ei häviä sillä, että se salataan. Sen voi saada anteeksi. Suurenkin synnin. Kaikki synnyt.

Mutta voi olla silti niin, että ne synnin seuraukset näkyvät omassa elämässä. Niin se kuningaskin joutui toteamaan. Kuinka hänen syntihaavansa haisevat. Hänen hulluutensa tähdin.

Se oli raskas risti kuninkaalla kannettavana. Ja saattaa olla tänäkin aikana. Ja varmaan onkin, että. Monella on näin käynyt, että. Tietää sydämessään, että on saanut anteeksi. Mutta. Mutta.

Se synnin raskas seuraus näkyy päivittäin. Kaikkina elämän päivinä. Ja raskauttaa matkaa. Sen tähden kun Jumalan armo opettaa meitä hylkäämään synnin. Ja se varoittaa meitä, että emme lähtisi synnin teille.

Sitä ääntä kannattaa kuulla. Koska sieltä on huonoja seurauksia. Jumalan huoneessa ei ole syntilistoja. Parannuksen tehneen eteen ei laiteta listaa, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Vaan armo opettaa. Jumalan armo tulee synnille uskovaiselle opettajaksi. Ja se opettaa synnin hylkäämään. Se opettaa sillä tavalla, että kun olet niin paljon saanut omaksesi.

Kokonaisen Jumalan armon, elävän uskon sydämelle. Niin et hän halua sitä kadottaa. Ja se usko voi säilyä sydämellä. Kun kuuntelee Jumalan sanan armoneuhoja.

Kun nämä vanhan liiton ihmiset vaelisivat, niistä sanotaan, että he eivät tahtonneet seurata minun teitäni. Minä sanoen vihastani heille. He eivät tule pääsemään sinne luvattuun maahan.

Varokaa veljet, ettei kukaan teistä ole sydämessään paha ja epäuskoinen ja luovu elävästä Jumalasta. Sama hebrealaiskirjankirjoittaja vähän myöhemmin sanoo näin, että varokaa, ettei kasva joku karvasjuuri teidän sydämessänne ja saastuttaisi monia.

Sillä karvaalla juurella tahtoo olla sellaiset vaikutukset, että se ei saastuta vain sitä, joka sitä kantaa. Mutta siitä tulee myrkynkylväjä myös ympäristöön.

Siinä saattaa käydä niin helposti, että jos on turmeltunut tunto syntikuorman kanssa vaeltaa, vaikka Jumalan sanaa jatkuvasti kehottaa ja rohkaisee ja neuvoo laittamaan pois.

Ennen pitkään voi käydä niin, että kaikissa seurapuheissa rupeaa löytämään vain huonoja asioita. Seuroissa käynyt jälkeen on omaisille, puolisolle ja lapsille moitittavaa seurapuheesta.

He ei näikään siinä hyvään Jumalan puhetta, vaan näkee siinä moitittavaa heikon veljen puheen. Ja näin tuo karvas juuri saattaa levitä.

Voi käydä niin, että se rupeaa itämään ympäristössäänkin. Ja Jumalan sana sanoo näin, että kun se on aikansa saanut tehdä työtäntä, niin voi käydä näin, että luopuu elävästä Jumalasta.

Ei meidän tarvitse kenenkään hakea kaukaa esimerkkiä, kun me näitä löydämme läheltä. Miten on elävästä uskosta luovuttu. Ja aina luopumiseen on syynä synti.

Ja aina on neuvottu synnistä parannukseen ja varoiteltu sen vaarallisuudesta. On neuvottu, että synti kannattaa pistä pois.

Emme ole opettaneet, emmekä opeta, että meistä tulee parannuksen teon jälkeen synnittömiä. Olemme edelleen syntisiä, mutta armahdettuja syntisiä.

Ja opetamme, että kun synti tarttuu ja tekee matkan hitaaksi, kävisimme rohkeasti armoistuimen eteen. Kaltaisenamme. Kertoisimme, missä minä tulin heikoksi. Lankesin syntiin ja korjaisimme vikaamme.

Sellaista ihmistä Kristus lähestyy evankeliumistaan lempeänä, armastavaisena ja anteeksi antavana. Kaikki on lupauskoa anteeksi. Saa aloittaa niin kuin puhtaalta pöydältä, kun on kaikki anteeksi.

Ja siinä silloin saattaa ne katkerat juuretkin sydämestä saada katkottua niin, että rupeaa näkemäänkin, että kyllä se onkin Jumala, joka armollisesti puhuu heikkojen palvelijoiden suun kautta.

Se oli se Jaakobkin, kun se yön taisteli, niin siitä sanotaan, että kun se taistelun oli voittanut, niin sitten se kykeni näkemään, että se on taistellut Jumalan ja ihmisten edessä.

Ihminen oli painikumppanina, mutta kun asiat kirkastu hänelle oikein, se näkikin siinä armollisen Jumalan. Siinä ihmisessä, joka tuli hänen luokseen ja tiesi ja tunsi hänen lankkeemuksensa ja puheili niistä ja neuvoi parannukseen, sitä vastaan hän pitkään taisteli.

Mutta kun Jumalan sana pääsi voitolle, armo pääsi voitolle, niin tuli niin hyvät tuntemiset, että hän sanoi, että minä olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvua. Ja minun sieluni on vapahdettu.

Tällaista saa aikaan Jumalan armo.

Noista sanotaan noista matkamiehistä, että ne kuulivat, mutta nousivat kapinaan. Siis he olivat olleet kuulemassa Jumalan sanaa. Heille oli puhuttu jatkuvasti vähän väliä.

Mehän muistamme sieltä erämaataipaleelta, kuinka usein he pysähtyivät ja Mooses puhui heille Jumalan tahtosta. He kuulivat, mutta eivät tahtoneet uskoa.

Näitä ihmisiä on ollut kaikkina aikoina. Kristuksen aikanakin, Kristuksen luona kävi ihmisiä, joista joistakin sanotaan, että ne kääntyivät murheellisena pois. Ja joistakin, jotka olivat lähteneet jo seuraamaan, niin nekin jossakin yhteydessä sitten pahentuivat.

Ja todetaan, että he eivät enempi tahtoneet Kristusta seurata.

Näin merkittävä asia on se, että kun me tulemme yhdelle koolle, me pyytäisimme kuulevaa, avointa korvaa, kuulevaa ja kätkevää sydäntä. Marian sydäntä, josta sanotaan, että hän kätki sanat sydämeensä ja tutkiskeli niitä.

Sellaista sydäntä me tarvitsemme. Ja jos me sitä sanasta huomaamme, että se minua neuvoo parannuksen tielle. Jos minä huomaan Jumalan sanan alla, että pahoja asioita on päässyt omalle tunnolle.

Ja se neuvoo korjaamaan, että me rohkeasti astuisimme armoistuimen eteen. Ja se sanotaan, että saisimme tässä joukossa kulkea. Tämän joukon mukana, jonka Jumala on luvannut auttaa perille.

Ne uskon esi-isäät, ne esimerkit sieltä vanhanta liitolta. Monet niistä, niistä kerrotaan, että kuinka heillä oli heikkouksia matkalla. Syntisiä ihmisiä, epäileväisiä, lankevaisia, niin kuin mekin.

Mutta he tahtoivat korjata. Se Abrahamkin lukemattomia kertoja Jumala puhutteli. Vaella minun edessäni ja ole vakaa. Ja Abraham lupasi uskoa. Ja se usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi.

Ja näin se on vielä tänäkin päivänä. että ne, jotka uskoivat, ne pääsivät perille. Mutta ne, jotka eivät uskoneet, niistä sanotaan, että heille hän vannoi, ettei heidän pidä hänen leponsa tulemaan.

Ja me näemme, että he voivat ne epäuskon tähden sinne tulla. Epäusko estää perille pääsyn.

Mutta tänäkin iltana siskot ja veljet rakkaat täällä, Haapajärven rauhan yhdistyksellä ja siellä radioitten ääressä. Uskon silmin saamme katsella perille asti.

Virren sanoen, tie on auki taivaaseen. Pyhäin riemuun iäiseen. Muista, kuka kansas kulkee. Kuka suojaansa sun sulkee. Herra Jeesus kulkee edellämme ja on avannut tien taivaaseen.

Onko täällä tänä iltana väsyneitä, heikuksi tulleita matkamiehiä? Edelleenkin on lupa uskoa. Kaikki synnit anteeksi. Herran Jeesuksen nimessä ja veressä.

Jeesuksen nimessä ja veressä. Jeesuksen nimessä ja veressä. Synnit anteeksi. Jeesuksen nimessä ja veressä. Jeesuksen nimessä ja veressä.

Ei haittaa, jos on heikko, kun haluaa uskoa. Pääsee kerran perille.

Näin saamme nytkin jäädä Jumalan ja hänen armosanansa siunattuun suojaan. Saanko näin minäkin jäädä uskomaan? Tahdon uskoa yhdessä teidän kanssanne. Jeesuksen nimeen. Aamen.

Hiljennymme vielä Herran siunaukseen. Herra, siunaa sinä meitä ja varjele meitä. Herra, kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi. Isään ja pojan ja pyhään hengen nimeen. Aamen.