Jämsän opistoseurat/Seurapuhe 19.07.2014

Juhlapäivä. Jumala siunasi työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.

Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin, kun ne luotiin. Ihmistä on aina askarruttanut, millä tavalla kaikki on aikojen alussa tapahtunut. Ongelmana on ollut se, että ihmiskunnan muisti ei millään voi ulottua niihin aikoihin, kun maailma luotiin.

Jumala on kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi kirjoituttaa, niin kuin Raamattu sanoo, pyhillä Jumalan ihmisillä, jotka ovat olleet vaikutettu pyhällä hengellä ylös sen olennaisesta. Jumala on kaiken luoja. Ja se riittää meille.

Jumala nimittäin, joka on kaikki valtias ja kaikki voipa, loi kaiken olevaisen tyhjästä. Kaiken materiaan. Ja meillä ei ole sitä epäileminen. Ja niin kuin äsken Olli-veljen puhetta kuuntelimme, niin Jumalahan loi aivan ensimmäisenä valon maailmaan. Ja hän sai hänet.

Jumala oli autio ja tyhjä, niin pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi, tulkoon valo, ja valo tuli. Ja Jumala näki, että valo oli hyvä, ja Jumala erotti valon pimeydestä.

Kun Jumalan lapset tutkivat ja kuuntelevat Jumalan sanaa, niin he aina myöskin haluavat tutkia, mitä Raamatussa pyhässä kirjassa sanotaan samasta asiasta muualla. Ja äskeisessä puheessa sitä viitattiin Johanneksen evankeliumin alkuun, jossa todetaan, että alussa oli sana ja sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.

Ja tämä sana on kirjoitettu vähän eri tavalla kuin se yleensä kirjoitetaan. Se on kirjoitettu isolla kirjaimella. Ja me uskon kautta ymmärrämme niin, että ja niin sen Raamattu selittää, että Kristus itse oli läsnä luomistapahtumassa luovana sanana. Ja kaikki syntyi sanan voimalla, niin kuin täällä sanotaan. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä. Pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Me näin uskon kautta ymmärrämme, että Kristuksen kasvot valaisivat maailmaa jo ensimmäisenä päivänä.

Tätä samaa asiaa vahvistaa apostoli Paavali kolossalaiskirjeessä. Hän kirjoittaa kolossalaisille näin: Hän on näkymättömän Jumalan kuvaa, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa, sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät.

Näin Kristus on ollut siis aikojen alussa, ja hän on myöskin kanssamme. Niin hän on luvannut maailman loppuun saakka. Näinhän hyvästi, että puheessaan lupasi. Eikö ole turvallinen ajatus tämä? Kristus on koko ihmiskunnan olemisen ajan läsnä.

Jumala loi ihmisen maan tomuusta hallitsemaan ja vallitsemaan koko luomakuntaa sinne paratiisiin. Ja Jumala loi ihmisen iankaikkisuusolennoksi, mikä tarkoittaa sitä, että kyseessähän on aina Jumala. Kyseessähän on aina Jumala, ja se on sana, jota ei muualla juuri esiny, mutta lapsetkin sen varmasti ymmärtävät noin sanana.

Mitä tarkoittaa iankaikkinen? Se tarkoittaa, että joku on ollut aina ja tulee aina olemaan. Se, mitä se todella tarkoittaa, niin siihen ei ihmisen ymmärrys yllä. Tämä ajallisen elämän jälkeen, aika jättää, niin kuin sanotaan, alkaa iankaikkisuus, jolla ei ole loppua.

Me ihmiset, jotka olemme maan tomua, olemme rajallisia ymmärrykseltämme, ei meillä ole käsitystä, mitä se tarkoittaa. Mutta jos me ajattelemme sitä, että on tärkeää, missä ihminen viettää iankaikkisuuden, taivaan kunniassa Jumalan luona, vai siellä paikassa, toisessa paikassa, johon ei kenenkään ihmisen soisi joutuvan, niin tämä asia jotenkin tulee niin lähelle, että oikein saa ihmetellä, miksi Jumalan sanaa ei kuitenkaan kaikkia ihmisiä kosketa.

Mutta se on Jumalasta lähtöisin, ja se on kokonaan Jumalan teko tuokin, kun ihmiseen ihminen saa uskonlahjan. Siinä ei ole mitään meidän omastamme.

No niin, ihminen siis luotiin Jumalan kuvaaksi, ja tuo Jumalan kuva tarkoittaa siis sitä, että ihmisellä on erityisasema luojansa ja Jumalansa edessä. Ainoastaan ihminen kykenee kuulemaan Jumalan puhetta, olla Jumalan yhteydessä, ja ihminen on tarkoitettu heijastamaan Jumalan valoa ja Jumalan kirkkautta ja Jumalan kunniaa.

Se on Jumalan, ihmisen erityisasema Jumalan edessä. Kuten myöskin kuulimme, niin kristinopissa tämä asia tiivistetään, miten Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa, ja kansojen vaiheissa. Puhuu meille omassa tunnossamme, mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.

Meidän uskomme ei ole rakennettu tyhjän päälle. Meidän uskomme lepää vahvan perustuksemme. Meillä on vahva perustus sen päällä. Jumalan sana on päällä. Ja meillä on vahva perustus Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan pojassa.

Jumala loi ihmisen elämää lähellään, niin kuin psalmin laulaja siitä laulaa. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi. Sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johtatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut. Sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Ihmisen onni on olla lähellä Jumalaa. Ihminen ei voi onnea tällä ajassa, todellista onnea, saavuttaa ilman Jumalaa. Eikä hän sitä saavuta myöskään iankaikkisuudessa, jos hän joutuu eroon Jumalasta.

Sitten menemme tuonne ensimmäisiin tapahtumiin. Aivan lyhyesti toteamme sen, että kun ensimmäiset ihmiset, Aatami ja Eeva, olivat siellä paratiisissa, niin vaikka he olivat Jumalan luomia, heillä oli siellä paratiisissa hyvää elää. Siellä ei ollut kaikkea sitä vaivaa, mitä tämän ajan ihminen, syntiinlankeemuksen jälkeinen ihminen kantaa mukanaan.

Siellä ei ollut sairauksia, siellä ei ollut kipua. Vaikuttaa siltä, että työntekokin siellä oli helpompaa. Ihminen oli myöskin luotu elämään iankaikkisesti niin, että kuolemaa, ajallista kuolemaakaan ei ole.

Mutta ihminen tuli paratiisissa tyytymättömäksi. Ei tyytynyt Jumala-antamiin lahjoihin, vaan vastoin jyrkkää nimenomaista kieltoa halusi syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Ja tuo hyvän ja pahan tiedon puun hedelmät näyttivät sen takia herkullisilta, koska ihminen halusi ja himoitsi olla yhtä viisas kuin Jumala.

Ja niin me muistamme, että käärme, sieluvihollinen, kyseenalaisti Jumalan nimenomaisen käskyn. Ja ihminen lankesi ja maistoi tuota hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää. Lähti Jumalaa pakoon ja hän alkoi lymyämään paratiisiin, josta Jumala huuteli ja etsi.

Langenne ihmisen käsiinsä luokseen. Mutta sitten kuitenkin lopputuloksena oli se, että ihminen ei voinut enää elää paratiisissa tuon lankemuksen jälkeen, niin kuin Raamattu sanoo, että nyt ihminen tietää hyvän ja pahan. Ja ihminen karkotettiin paratiisista.

Mutta samalla ihmiselle annettiin lupaus Kristuksesta, joka on sovittava myöskin tuon syntiinlankeemuksen, perisynnin, turmeltuneen taipumuksen, jota me ihmiset kannamme sisimmässämme. Taipumuksen pahaan.

Roomalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että sillä kuolema on synnin palkka, mutta iankaikkinen elämä on Jumalan lahja Jeesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme.

Ja niin todella kävi, niin kuin olemme täällä opistoseuroissa jo kuulleet. Täällä Jumalan lasten seuroissa puhutaan joka puheessa samasta asiasta: kärsivästä ja ylösnouseesta, kärsineestä ja ylösnouseesta Kristuksesta, joka tämän kirouksen poistaa ja joka meille kaikki synnit sovittaa niin, että me Jumalalle kelpaamme.

Roomalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että sen tähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.

Kautta aikojen on myös keskusteltu siitä, mitä tarkoittaa perisynti, mitä se tarkoittaa, mitä se on tuonut mukanaan, kun ihminen on siellä syntiinlankeemuksessa tuon ratkaisevan erehdyksen tehnyt ja hänet on karkotettu paratiisista. Mitä se meidän elämässämme, mitä se meidän ratkaisuissamme tarkoittaa?

Martti Luther, tästä asiasta kävi aikanaan voimakastakin keskustelua, ja hän Roomalaiskirjettä lukiessaan totesi sen, että ihmisellä ei ole mitään osaa omaan pelastukseensa. Koska tuohon aikaan erityisesti kirkko opetti, että ihminen tarvitsee armon saadakseen omia hyviä töitä esiteltäväkseen Jumalalle, omia ponnisteluja, ja mikä siitä jää puuttumaan, niin Jumalan armo täydentää loput.

Mihin tämä johtaa? Se johtaa niin kuin Paavali sanoo, että Kristuksen armo käy turhaksi. Meillä ei ole Lutherin armoa, mutta Jumalan armo on se, että Jumala on se.

Meillä ei ole Lutherin armoa, mutta Jumalan armo on se, että Jumala on se. Me ei saada Lutheria mukaan. Niin Paavali Roomalaiskirjeessä kalliisti todistaa siitä, että meillä ei ole mitään omaa osaa. Meillä ei voi esittää omia töitä.

Meillä on vain Kristuksen ansiotö, joka meidän syntimme verisellä velkakirjallamme asettaa. Ja näyttää sen Jumalalle, ja me näytämme Jumalan silmissä valkeiksi pestyiltä ja synnittömiltä, jolloin Jumala ihastuu.

No sitten menemme oikeastaan tähän tekstiin, nimittäin tämä luomistapahtuman kuudennen päivän jälkeen, niin kuin me luimme, Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhisti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikessa luomistyössään.

Jumalassa psalmilaulaja sanoo, että ei hän väsy eikä hän nuku. Mutta niin, täällä Raamatussa sanotaan, että Jumala kuitenkin lepäsi eikä seitsemäntenä päivänä luonut mitään. Me voimme ajatella, että tämä on täällä Jumalan puolesta, Jumalan sanassa.

Sen vuoksi tänne niin suureen merkitykseen kohotettu. Ja Jumala on sen halunnut, että ihminen tätä kohtaa, Raamatun kohtaa, todella muistaa eikä unohda. Mutta Jumala itse on tässä näyttämässä esimerkkiä.

Kun Mooses Jumala kutsui Mooseksen sinne vuorelle. Mooses sai tehtäväksi kirjoittaa kivitauluihin kymmenen Jumalan käskyä, jossa Jumala ilmaisi oman tahtonsa.

Ja Israelin kansa oli monta kertaa tottelematon ja niskuroiva Jumalan tahtoa vastaan. Ja Jumala halusi tahtonsa ilmaista kymmenen käskyn lailla.

Ja me tiedämme sen ja muistamme sen, että aivan ensimmäisten käskyjen joukossa laskutavalla, riippuen kolmesta tai neljännestä käskystä, on tämä näin: Muista pyhittää lepopäiväsi.

Ennen tuo lepopäivä oli lauantai-päivä. Se oli juutalaisten aikana lauantai-päivä, niin kuin me tänään saamme näissä opistoseuroissa viettää lauantaita. Se oli viikon viimeinen päivä.

Nyt, jos me vietämme sunnuntaita lepopäivänä uuden liiton merkkinä, se on Herran päivä. Herramme ja Vapahtajamme nousi kuolleista kolmantena päivänä perjantaista, pitkästä perjantaista.

Mutta sillä ei ole varmasti merkitystä, onko se lauantai vai sunnuntai. Mutta tärkeää on se, että me pyhitämme Jumalan nimen ja pyhitämme lepopäivämme.

Nimittäin ihmisen elämä oli kovaa, kun hänet karkotettiin paratiisista. Ihmisen elämä muuttui sellaiseksi kuin se tänäkin päivänä on.

Jumala siitä puhuu näin, että paratiisista karkottamisen yhteydessä: Kovalla työllä sinun on hankittava maasta elantosi niin kauan kuin elät. Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi.

Otsahieestä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maasi jälleen. Sillä siitä sinut on otettu. Maantomua sinä olet. Maantomuun sinä palaat.

Niinpä siellä Israelin kansan keskuudessa oli sitten tämän Jumalan käskyn mukaisesti tehtiin työtä kuutena päivänä viikossa.

Täällä sanotaan Mooseksen kirjassa, että mutta seitsemäntenä pysyt työstäsi erossa, niin että härkäsi ja aasisi voivat levätä, ja vieras, heimoisit työntekijäsi, ja vähäisimmät orjasi saavat virkistäytyä.

Jumala on tarkoittanut niin, että ihminen ei kuitenkaan raada kaikkina viikonpäivinä itseään väsyksiin, vaan Jumala on halunnut, että ihminen lepää ja rentoutuu myöskin.

Yhteiskunnallisessa mielessä hän jo tuona aikana varmasti lisäsi työtehoa ja työntekijät jaksoivat ja eläimet jaksoivat paremmin.

Tämä Sabaatin lepopäivän yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Mutta sitten muistamme Vapahtajamme ja Mestarimme opetuksia Sabaatista. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalaisessa uskonnossa oli lisätty hyvin paljon kaikenlaisia Sabaattiin liittyviä tarkentavia määräyksiä.

Sabaatista oli tullut kaikkea muuta kuin lepopäivä ihmisille. Oli hyvin tarkkoja ihmisiä ahdistavia ja sitovia määräyksiä.

Muistamme miten Sabaattaja paransi sairaita, herätti kuolleita, usein myöskin Sabaattina.

Tämäkin välähdys sieltä muistuu mieleen, kun Jeesus sanoi rammalle, että ota vuoteesi ja käy. Ja kun tämä rampa sai liikkumiskykynsä jälleen, niin hän otti sen vuoteensa.

Juutalaisen uskonnon käsityksen mukaan, kirjanoppineen käsityksen mukaan, hän rikkoi Jumalan tahtoa vastaan.

Samoin monella muulla tavalla koettiin, että Vapahtaja rikkoi Jumalan käskyjä tätä Sabaatin määräystä vastaan.

Mutta Jeesus totesi, että Sabaatti on ihmistä varten, eikä ihminen ole Sabaattia varten.

Jeesus ei kuitenkaan rikkonut yhtään Jumalan käskyistä. Oli Jumalan tahdolle pienissäkin piirroissa täydellisesti niitä toteuttava.

Mutta ihmissydän oli tässä kohtaa vienyt harhaan, niin kuin se syntiinlankeemuksen jälkeen on aina tehnyt, että kun ihminen perisynnin omistajana haluaa lisätä jotakin siihen Jumalan sanaan, jotakin aivan omaa, niin silloin mennään vikaan.

Myöskin tänä aikana tämä pyhä laki, Jumalan pyhä laki, on edelleen voimassa. Se on tarkoitettu niille ihmisille, jotka ovat joutuneet eroon Jumalasta.

Osa näistä ihmisistä on heränneillä tunnolla. Jumala on saattanut saada herättää tunnon ja soittaa ihmiselle hänen syntisyytensä.

Tällöin ihminen saattaa etsiä apua sieltä, mistä sitä ei löydä: omasta itsestään, omasta voimastaan.

Moni täälläkin, joka on tuhlaajapojan asemassa ollut ja löytänyt takaisin isän kotiin, saattaa olla kokenut sen, miten on taistellut omin voimin syntiä ja lankemuksia vastaan.

On tehnyt lupauksia, että minä en enää tuohon ja tuohon syntiin lankea. Yritän elää siivosti ja täyttää Jumalan tahdon.

Mutta on huomannut sen, että on joutunut yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Ja näin siinä käy vapaasti muisteltuna. Me muistamme miten taisi olla psalmilaulaja, joka lauloi, miten hän upposi semmoiseen upottavaan saastaiseen liejuun, josta hän ei päässyt omin avuin ylös.

Mutta silloin laki on juuri saanut tehdä tehtävänsä. Ihminen on riisuttu täysin omista mahdollisuuksista. Hän huutaa, että apua minä turvaan. Miten minulle käy, jos minulle tulee lähtö?

Ja silloin Kristukselle ja hänen sovintosaarnalleen on tilaa. Kristus haluaa nostaa ihmisen tuosta sontaisesta liejusta ja auttaa Kristus kalliolle uskomaan Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajaan.

Täällä Roomalaiskirjeessä puhutaan, miten Israel, joka tavoitteli vanhurskautta lakia noudattamalla, ei sitä saavuttanut. Miksi ei? Siksi, että israelilaiset eivät lähteneet uskontielle, vaan tekojen.

Paavali Roomalaiskirjeessä tätä Mooseksen lain, kymmenen käskyn lain ja evankeliumin suhdetta meille kirkkaasti tässä valaisee.

Kristus on lain loppu, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo.

Ja toisessa korinttolaiskirjeessä hän puhuu meille: olettehan te selvästi Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei kirjoitettu musteella, vaan elävän Jumalan hengillä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin.

En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin mitään, mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan kirjallisuutta, jota ei hallitse kirjain, vaan henki.

Kirjain näistuu kuoleman, mutta henki tekee eläväksi.

Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin, ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa.

Kuinka paljon suurempaa kirkkausta säteilekään hengen palveluvirka? Jos kerran tuomion julistamisen virkaa ympäröi kirkkaus, paljon kirkkaampi loiste ympäröi silloin vanhurskauden julistamisen virkaa.

Haluan tässä kohden sinulle, rakas ystävä, joka kuulet tämän puheen. Tämä puhe tulee Jumalan valtakunnasta, ja tämä on kutsuvaa hyvän vaimenen puhetta.

Ei sen takia, että se tulee ihmissuusta, vaan sen takia, että Jumala henkensä kautta omillaan saarnaa kutsua Jumalan valtakuntaan.

Jos sinä, rakas ystäväni, koet, että sinua Jumala puhuttelee ja koet, että et enää jaksa synteinesi, sinua pelottaa tuleva ja haluat saada sen rauhan, jonka vain elävä usko voi sinulle antaa, niin tältä paikalta haluan saarnata sinulle, että usko Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä epäuskon ja kaikki epäuskon hedelmät anteeksi.

Rauha, vapauteen ja iloon saakka. Näin tulet liitetyksi Jumalan kansaan yhdessä iloitsemaan Kristuksen arvoa.

Oman miehensä poismenoyhteydessä ollut ymmärrys, että joku uskovainen tarvitaan, kun hänen miehensä elinpäivät olivat hyvin lähellä loppuaan, ja tämä äiti kutsui sitten uskovaisen epäuskoisen miehensä luokse, ja tämä mies sai niin kuin sanotaan, yhdellä hetkellä siirtyä siihen valtakuntaan, jossa on iankaikkisen elämän lupaus ja toivo.

Mutta tämä mummo ei omalle kohdalleen ollut kuitenkaan käsittänyt elävää uskoa, mutta jotenkin niin tuli niin yksinkertaisella tavalla ja konkreettisella tavalla tämäkin asia esille, miten Jumala ymmärryksen antaa ja miten Jumala näyttää sen parannuksen, armon saamisen jälkeen, missä on sama henki, missä on Jumalan lasten.

Mummo sitten käsitti elävää uskoa, häneen vävynsä sai saarnata kaikki synnit hänelle anteeksi, niin mummo siltä istumalta nousi ylös ja sanoi, että minäkin lähden seuroihin.

Ja sitten kun tuo Aunen mummo meni sinne Jumalan lasten tyköön seuroihin, niin hän kovalla äänellä sanoi, että sanokaa minullekin Jumalan terve, minäkin olen nyt uskovainen.

Näin se on ihmeellistä tuo, miten Jumalan henki aivan oleellisessa ja niin tärkeässä asiassa antaa sen kaiken ymmärryksen, jota tarvitaan.

Meidänhän ei muuta tarvitse ymmärtääksemme kuin uskoa omat synnit anteeksi ja se, että me koemme, että me tarvitsemme Kristusta ja Jumalan seurakuntaa, jotta me säilyisimme uskomassa.

Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sitten neuvoo meitä nimittäin tällä tavalla tähän lepoon liittyen, että rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, ettei kukaan teistä lankea synnin viettelyksiin ja paatuisi.

Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet.

Olkaa siis varuillanne. Jumalan lupaus, että pääsemme hänen lepopaikkaansa, on vielä tullut. Eikä yksikään teistä saa jäädä taipaleille.

Sen sijaan me, jotka uskoimme, pääsemme perille luvattuun levon maahan.

Jumalan kansalla on siis yhä Sabaattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen, niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään lepäsi.

Tällä lepopäivällä, Sabaatin päivällä, on tämä hengellinen kuva, että se kuvaa myöskin sitä, että elämämme päättyessä meillä on lepo edessä.

Ja tässä hebrealaiskirjeen kirjoittaja meitä kehottaa tukemaan ja rohkaisemaan toinen toisiamme joka päivä, että me säilyisimme uskomassa, ettei kukaan meistä jäisi taipaleelle, ettei kukaan meistä jäisi taipaleelle, että me pääsisimme sinne luvattuun levon maahan.

Meillä on siellä Sabaattijuhla edessä, jolla ei ole loppua.

Tämä lepopäivä, kehotus ja käsky viettää lepopäivää, on myöskin Jumalan lapselle siinä mielessä tärkeää, että Jumalan lapsi ei ole lain alla. Me emme ole lain kirouksen alaisia, vaan me olemme vapaita.

Mutta me olemme armon opetettavana, niin kuin täälläkin on monta kertaa jo lainattu tätä Paavalin kirjettä Tiitokselle, miten Jumalan armo on näin ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille.

Ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot, elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa.

Meiltä on lain kirous pois, mutta me voimme varmasti todeta, jos me ajattelemme kymmentä käskyä, niin tuskin ja ei varmaankaan niin, että Jumalan armo opettaisi meitä toimimaan myöskään käskyjä vastaan.

Vaan me haluamme, Jumalan lapset, elää kuuliaisuudessa ja syntiä välttäen. Ja niin me haluamme myöskin pyhää päivää viettää Jumalan sanan mukaisesti.

Vaikka me ymmärrämme myöskin, että Jumalan lapsi viettää joka päivä pyhää, kun hän turvaa Kristuksen sovintovereen.

Isä meidän rukouksesta, jonka Jeesus meille ja opetuslapsille opetti Vuorisaarnassa, siellä näin sanotaankin, että pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Ja mitä se tuo pyhittäminen tarkoittaa, niin Luther sitä selventää, että Jumalan nimi on itsessään pyhä ja että me emme sitä pyhitä, vaan se pyhittää kaiken ja myös meidät.

Jumalan nimen on tultava meissä pyhitetyksi. Jumalan nimi häpäistään lyhyesti ja tiivistyy silloin, kun emme elä Jumalan lapsina.

Ja Luther toteaa, että kun me jätämme kaikki ajalliset askareet ja ruumiillisen työn, jotka estävät Jumalan palveluksen, sekä viettämällä se päivä kuuntelemalla Jumalan sanaa, rukoillen ja laulaen, niin me olemme saaneet Jumalan kiitosvirsiä.

Lepopäivä pyhitetään palvelemalla Jumalaa ajatuksin, puhein ja teoin.

Näin me olemme tänäänkin täällä viettämässä kesäistä juhlaa opistoseurojen merkeissä. Ja Jumalan lapsella on se halu Jumalan sanaa kuulla aina lisää ja lisää.

Mutta toisaalta meillä on myöskin se mullan paino, joka meitä vie, meidän turmeltunut osamme, niin että me kuitenkin moni asia kilpailee Jumalan sanan kanssa.

Ja me mielellämme tekisimme, me tekisimme kuitenkin kaikkea muuta. Me emme omalta puoleltamme olisi tänne seuroihinkaan varmasti päässeet, mutta meissä asuva Jumalan henki ja armo meitä tänne toi.

Tämä muista pyhittää lepopäiväsi on siinä mielessä, haluan vielä siihen hieman mennä, että tässä Jumalan ensimmäinen käsky oli: minä olen Herra sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia.

Niin eikö tämä lepopäivän pyhittämisen kehotus ja käsky liity läheisesti tähän, että me Jumalaa pitäisimme aivan ylimpänä mielessämme.

Luther tästä sanoo, että Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä.

Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo.

Näinhän olen usein sanonut, pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.

Voimme turvata terveyteen, rahaan ja mammonaan. Ja me tiedämme, että näinhän se on.

Meidän omassa sydämessämme käy taisteluja. Monta kertaa meillä on vaarana tulla joku muu asia tärkeämmäksi kuin tämä uskon asia.

Me helposti ihailemme ja palvomme myös ihmisiä.

Ja ennen kaikkea ihmisellä on syntiinlankeemuksen jälkeen ollut taipumus palvoa itseään.

Ihminen elää mielellään niin kuin hän eläisi ikuisesti.

Ehkä nykyaikana erityisesti on tuo terveys, ihmisen terveys on se, mihin ihminen turvansa mielellään laittaisi.

Eikä se Jumalan lastakaan ole kaukana. Ennemminkin se on lähellä.

Itsekin keski-ikäisenä tiedän, miten helposti kävisi niin, että sunnuntaipäivisin saattaa olla sellainenkin kiusaus, että lähtisi pitkälle lenkille ja jäisi menemättä Jumalan lasten seuroihin.

Ja silloin kun joskus on niin saanut tapahtua, niin kyllä siitä on tullut paha mieli. Eikä se ole omaa uskoa ollut rakentamassa.

Päinvastoin sieluvihollinen on päässyt niskan päälle ja on saattanut tulla lankeemuksia ja uskossa väsymistä.

Näin me saamme todeta niin kuin Jeesus sanoi.

Ja sitten puhutaan siitä, että missä on aarteesi, siellä on sydämesi. Ihminen ei voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja Mammonaa.

Täällä kolmannessa Moosiksen kirjassa vielä puhutaan tästä Sabaatin lepopäivän vietosta.

Kuutena päivänä viikossa tehtäksemme sitä, mutta seitsemänä päivänä on Sabaatti, lepopäivä, pyhä kokouspäivä.

Silloin ette saa tehdä mitään työtä. Sillä sen päivän tulee olla Herran Sabaatti, missä sitten asuttekin.

Tämä meille kertoo sen, että Sabaatti on ollut sieltä aivan aikojen alusta pyhä kokouspäivä. Eli seuraava päivä.

Näin minä sen haluan lapsellisesti ymmärtää.

Ja Paavali meitä kehottaa, että antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella. Ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, yhdistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Ja hebrealaiskirjeessä meille annetaan neljä kirjaa. Meille annetaan neuvon sana, että me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana.

Vaan meidän tulee rohkaista toisiamme sitä enemmän, mitä lähempänä näette Herran päivän tulevan.

Ja me muistamme myös, miten Vapahtajamme kävi tapansa mukaan Sabaattipäivänä synagogassa.

Mutta meillä Jumalan lapsilla on onneksi, että me olemme sinut. Onnellinen osa.

Me saamme elää lähellä Jumalaa ja me saamme elää levossa myöskin omista töistämme.

Meidän ei tarvitse onnistella autuutemme eteen, vaan Kristus on kaikki tehnyt puolestamme.

Me elämme lain orjuudesta vapautettuina Jumalan lapsina.

Ja kerran me saamme viettää, kun tämä matka päättyy, iankaikkista lepoa Jumalan taivaissa ja uudessa maassa.

Saamme nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin niitä, joista Johannes ilmestyskirjassaan meille kertoo.

Yksi vanhimmista kysyi minulta: Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?

Minä vastasin: Herra, sinä sen tiedät.

Hän sanoi minulle: Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä.

Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin.

Ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen.

Älkää heitä enää vaivatko, ei janoa. Enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava vaahtera.

Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämänveden lähteelle.

Ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet.

Näissä opistoseuroissa saamme näin virvoittua ja levätä Jumalan sanan alla.

Ja hebrealaiskirje meitä kehottaa, että ojentakaa vaipuneet kätenne ja väsyneet polvenne ja astukaa vilpittömät askeleet jaloillanne, ettei joku kompastuisi niin kuin ontuva, vaan paljoa enemmin terveeksi tulisi.

Ontuvana ja kompastelevaisena sellaisiksemme itsemme me Jumalan lapset tunnemme.

Me monesti lankeilemme ja ajatuksiin, sanoihin, tekoihin Jumalaa vastaan.

On edesvastaja syntiemme edestä.

Kohota, rakas seura, vieras katseesi Kristukseen. Hänen armahtava katseensa meidän haavamme parantaa.

Usko Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi.

Usko Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit, matkanviat ja epäilykset anteeksi.

Ole vapaalla mielellä. Meidät on vapauteen kutsuttu. Saat olla jalka keveänä.

Tämä lepopäivä on siis kuva siitä, että kun elämämme päättyy, on kerran edessä lepoja.

Muistamme nämä lukuvat. Luukkaan evankeliumin sanat Jeesuksesta, Kristuksesta.

Mehän aloitimme siitä, miten alussa oli sana ja sana oli Jumalan tykönä.

Ja tämä Jesaja sitten ja monet muut profeetat ennustivat Vapahtajasta.

Me muistamme tämän Vapahtajan ensimmäisen saarnavuoron siellä synagogassa Nasaretissa.

Täällä Luukas kertoo, että Jeesus tuli Nasaretiin. Hän oli kasvanut ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan hän nousi lukemaan.

Ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päättävään sorretut vapauteen, julistamaan Herran riemuvuotta.

Ja meillä on vielä tämä Herran riemuvuosi.

Nyt on armon aika.

Jeesus julisti, että tehkää parannus ja Jumalan valtakunta on teitä lähettynyt. Uskokaa evankeliumi.

Ja myöskin hän sanoi näin, että poikani ja tyttäreni, olkaa hyvässä turvassa. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Nämä meidän on turvallista jäädä matkaa tekemään kohti sinne iankaikkista levon maata.

Usko, rakas ystäväni, viimeisetkin epäilykset ja synnit ja kiusaukset anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä.

Ja rakkaat Jumalan lapset, olen monta aamuyötä valvonut ja kipuillut, ja pelkään nytkin näitä palvelusvuoroja.

Paljon Jumalan lapset ovat rohkaisseet ja rohkaisseet, aivan erityisesti noissa avauspuheessa.

Tämä psalmin teksti, jossa rohkaistaan jokaista Jumalan lapsista, joka kipuilee, että mitä hän sanoo silloin, kun Jumalan sanoja tarvitaan, että avaa suusi niin minä sen täytän.

Ja Jumala sen mukaan on puhuttavaa antanut, kun on tarpeelliseksi nähnyt.

Mutta haluaisin kysyä suurissa kiusauksissa olleena, että vieläkö minulla lupaa uskoa.

Ja näin minä tahdon, rakkaat, teidän kanssanne jäädä uskomaan Jeesuksen nimeen.

Aamen. Kiitos.