Seurapuhe 05.11.2011

Jumalan sanan paikka, joka on täällä Johanneksen ilmestyskirjan seitsemännessä luvussa. Luvun alussa ensin kaksi jaetta ja sitten jakeet yhdeksän viiva seitsemätoista, ja nämä sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen.

Ja minä näin erään muun enkelin kohoavan auringonnoususta, ja hänellä oli elävän Jumalan sinetti. Ja hän uusi suurella äänellä niille neljälle enkelille, joille oli annettu valta vahingoittaa maata ja merta. Ja sanoi, älkää vahingoittako maata, älkää merta, älkää myöskään puita, ennen kuin me olemme painaneet sinetin Jumalan palvelijain otsaan.

Tämän jälkeen minä näin ja katsoin, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä. Ja ne seisoivat valtaistuimen edessä, karitsan edessä, puettuina pitkiin valkeisiin vaatteisiin, ja heillä oli palmukehdit käsissään. Ja he huusivat suurella äänellä sanoen, pelastus tulee meidän Jumalamme, joka valtaistuimella istuu, ja karitsalta.

Ja kaikki enkelit valtaistuimen piirissä ja vanhinten ja neljän olennon ympärillä lankesivat kasvoilleen valtaistuimen eteen ja kumarsivat rukoillen Jumalaa. Ja sanoen aamen, ylistys ja kirkkaus ja viisaus ja kiitos ja kunnia ja voima ja väkevyys meidän Jumalamme aina ja iankaikkisesti.

Ja yksi vanhinten puhui minulle ja sanoi, keitä ovat nämä pitkiin valkeisiin vaatteisiin puetut ja mistä he ovat tulleet? Ja minä sanoin hänelle, herrani, sinä tiedät sen. Ja hän sanoi minulle, nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat. Ja he ovat pestneet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä.

Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään. Ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän tule enää nälkä, eikä enää jano, eikä aurinko satu heihin, eikä mikään heille.

Sillä karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaittava heitä ja johdettava heidät elämän vetten lähteille. Ja Jumala on pyyhkäissyt pois kaikki kyyneleet heidän silmistään. Aamen.

Meillä on tänään pyhä päivä. Hautausmailla on sytytetty kynttilä. Siellä on varmasti hyvin juhlallinen näky. Samanlainen kuin jouluaattoiltana, sillä eroituksella, että nyt on vielä syksyisen märkä ja musta maa.

Ne sytytetyt kynttilät ovat muistuttamassa meitä niistä monista läheisistä ihmisistä, rakkaista, jotka kerran täällä meidän keskellämme kulkivat. Täällä järvenpääläisellä alueella on monia matka-ystäviä saanut laskea matkasauvan. He odottavat ylösnousemuksen aamua, ja me heidän haluamme muistella.

Luterilaisen kirkon ja kristillisyyden opetuksessa ei ole koskaan näitä edesmenneitä haluttu korottaa mitenkään erityiseen asemaan, niin kuin joissakin meidänkin maassamme olevissa kirkkokunnissa saatetaan jopa tehdä pyhimyksiä näistä edesmenneistä kirjoittelijoista.

Me haluamme muistaa heitä kiitollisuudella, ennen kaikkea siitä rakkaudesta, millä he ovat meitä palvelleet, millä he ovat ehkä olleet palvelemassa myös tätä meille rakasta kotiseutua ja olleet aikanaan rakentamassa ja perustamassa, luomassa mahdollisuuksia Jumalan sanan kylvölle tälläkin alueella.

He ovat saaneet laskea matkasauvan. Heidän työnsä on päättynyt. Jumala on hyväksi nähnyt, että tätä evankeliumia vietään eteenpäin meidän armoitettujen syntisten ihmisten välityksellä. Pieneltä osin me jokainen saamme olla tuomassa oman panoksemme tämän yhteisen asian eteen.

Jumala on luvannut siunata tämän työn. Hän on luvannut siunata myös ne uhrilahjat, joita pidämme tämän työn eteen. Vähäiseltä osin annamme. Meillä varmasti kaikilla on sellainen ajatus, että ei meiltä ole mitään puuttunut, jos me joskus olemme Jumalan valtakunnan työhön, vaikka ajallisia varoja lainanneet.

Mutta nämä edesmenneet matka-ystävät ovat eräänlaisia tienriittoja myös meille. Heidän muistonsa rohkaisee myös meitä tämän ajan kilvoittelijoita katselemaan sinne kauemmas, sinne päämäärää kohti, johon me olemme matkalla.

Tässä lukemassamme Jumalaisen sanan paikassa meille Johanneksen ilmestysnäyn pohjalta osoitetaan sinne perille. Me saamme pieneltä osin katsella sitä valkopukuisten joukkoa, joka on jo päässyt perille.

Tämä ilmestyskirja on itse kohteena ainakin hyvin vaikeaksi ja vaikeaselkoiseksi. Hyvin harvoin tämän kirjan äärelle olen puheessani tullut. Täällä on paljon sellaisia, johon ymmärrys ei riitä. Mutta tätäkin on hyvä meidän lukea.

Tämä on kuitenkin vanhat pyhät ovat tämän nähneet tarpeelliseksi ottaa tänne raamatunkirjojen joukkoon. Ja tämän äärellä on saatu myös virvoittautua, nostaa uskon katsetta sinne iankaikkisuuden äärelle.

Me jätimme lukematta tästä välistä muutaman jakeen, jotka on lähinnä osoitettu juutalaisille, 12 000 merkittyä. Eli tässä puhutaan Jaakobin pojista. Heistä muodostui sukukunnat, joita vanhassa testamentissa meille osoitetaan.

Tässä on merkille pantavaa se, että kaikista sukukunnista oli merkitty tasan 12 000, eli sama määrä. Ja tässä edellä oli tämä luku 144 000 merkittyä kaikista Israelin lasten sukukunnista.

Tällä meidänkin keskuudessamme ja monen kodin ovella on varmasti käynyt Jehovan todistajia. He ovat tämän 144 000 ymmärtäneet sillä tavalla, että se on eräänlainen pyhitetty joukko, joka on korotettu taivaaseen, ja he hallitsevat sieltä muita, jotka jäävät tänne maanpäälliseen paratiisiin, joka sitten alkaa, kun pahuus maa talteetaan pois.

Tällä tavalla me näemme, että Jumalan sana ihmisten käsissä muuttuu. Ei minulla ole suurta ymmärrystä, mitä näillä puhuilla tarkoitetaan. Ehkä voisi ajatella niin, että jos me ajattelemme juutalaisia, joiden keskuuteen Jeesus syntyi ja joiden toimesta hänet sitten myös ristiinnaulittiin.

Ja syy oli se, että he pilkkasivat Jumalaa. Mutta kuitenkin juutalaistenkin keskuudesta Jumala on halunnut kutsua niitä, jotka häneen uskovat. Ja vaikka me ajattelemme, että juutalaisten keskuudessa ei ole elävää evankeliumia saarnattu juuri niistä ajoista, kun he Jeesuksen ristiinnaulitsivat.

Juutalaiset odottavat edelleen Messiasta. He eivät tunnista, että hän oli jo heidän keskellään, eli ja kuoli. Mutta vanhat kristityt ovat Jumalan sanaan perustuen ajatelleet ja ymmärtäneet, että ehkä juutalaisenkin keskuudessa vielä aikojen lopulla saarnataan elävää evankeliumia.

Mutta se, että jokainen pieni lapsi, joka syntyy tänne maailmaan, syntypä hän ateistiseen kotiin, sellaisessa valtakunnassa, jossa kaikenlainen Jumalan palvelus on kielletty, tämä pieni lapsi on Jumalan lapsi. Hän on Kristuksen sovintotyöstä osallinen.

Hän tosin kantaa perisyntiä, niin kuin mekin kannamme, mutta se Kristuksen täydellinen sovitus on hänenkin päällään. Hän on taivaskelpoinen.

Ja monet pienet lapset syntyvät tänne maailmaan ja kohta Jumala kutsuu heidät pois. Ja nämä pienet lapset, jotka eivät tässä kansakunnassa ole, ovat taivaskodin perillisiä, täysivaltaisia jäseniä. Ja he ovat, vaikka heidän elämänsä jää niin lyhyeksi, kuitenkin täysi-ikäisiä Jumalan valtakunnan kansalaisia.

Ehkä tästä tekstistä onkin meidän parempi keskittyä tähän yhdeksänteen jakeeseen, jossa meille osoitetaan: Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä.

Ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja karitsan edessä, puettuina pitkiin valkeisiin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään.

Tässä meille osoitetaan, että siellä taivaassa on todella suuri valkopukuisten joukko, jossa on osallisia kaikista kansoista, kaikista heimoista, kaikista kieliryhmistä.

Ja jos me joskus, Jumalan lapset täällä, arjen kilvoituksen keskellä, saatamme ajatella, kun me katselemme sitä pientä joukkoa, jonka keskellä me kuljemme, niin saatamme ajatella, että onkohan tämä usko oikea.

Tai jos me olemme jossakin miljoonakaupungin keskellä, kuljemme siellä kadulla, ja me tiedämme, että täällä ei todennäköisesti ole yhtään uskovaista. Tässä kaupungissa ei kukaan usko samalla tavalla kuin minä.

Niin me saatamme todella ajatella, että onkohan tämä usko oikea. Me unohdamme ne pienet lapset, ne pienet lapset, jotka syntyvät ja kuolevat.

Me saamme ajatella siellä miljoonakaupungin keskellä, että en minä ole yksin. Täällä on satoja tuhansia samalla tavalla Kristuksen lunastaneita, armahdettuja ihmisiä.

Vaikka me emme niitä kohtaakaan, niin me saamme sen nähdä. Ja jos me kerran sinne taivaan kunniaan perille päädymme, niin siellä me saamme katsella tätä Johanneksen näkyä.

Tosin emme me siellä, näin raamatunkävijöille osoitetaan, että emme me siellä enää muista sitä, mistä me olimme lähteneet. Ei aviopuolisotkaan tunne siellä toisiaan. Me olemme vain yhtä suurta joukkoa, joka kiittää karitsaa.

Täällä meidän kiitoksemme usein puolelle kuulille. Kaikenlaiset elämän murheet, ahdistukset, ne painavat meitä. Me sydämessämme monesti tunnemme Jumalan rakkauden läsnäolon. Mutta harvoin me siitä jaksamme edes puhua kodeissammekaan rakkaidemme lähellä.

Tällaisia me ihmiset olemme. Mutta ei Jumala odotakaan meiltä täydellisyyttä. Sen takia elämässä kristillisyydessä ei ole tällaista pyhimysten rinkiä. Emme me halua korottaa ketään ylitse toisten.

Jos olette lukeneet näitä kristillisyyden historiankirjoja, mitä on nytkin vasta ilmestynyt uusi osa, jossa tullaan jo tänne ihan 1960-luvun pappisseurakuntataisteluihin.

Kun sitäkin kirjaa lukee ja mitä siellä nostetaan esiin edesmenneitä kilvoittelijoita, voimme jopa sanoa sellaisia veljiä ja sisaria, jotka ovat opillisissa eri seurojen taisteluissa olleet ihan eturintamassa taistelemassa Kristuksen opin puolesta.

Mutta me saamme nähdä, että ei Jumala heitäkään korottanut ylitse muiden. Moneen kohtaan saattoi käydä näin, että Jumala antoi tyhmistyä.

Vaikka heidän välityksellään tapahtui paljon hyvää, he saattoivat olla rakkaissa hetkissä. Heidän kauttaan saattoi Jumalan Pyhä Henki puhua sellaisia asioita, että saatiin niitä vaikeita asioita korjattua ja saatiin nähdä, missä kulkee Kristuksen viitoittama tie ihmisten oppien ja viisauksien keskellä.

Mutta moneen tällaisen eturivin taistelijan omalla kohdalla saattoi Jumala antaa tapahtua sellaista langemusta, että kun sieltä viimein sitten selvittiin, niin jäi vain armahdettu syntinen ihminen, omalta kuolleutta monella tavalla erehtyväinen ja vajavainen, niin kuin meiltäkin jokainen.

Jumala ei anna kunniaa ihmiselle myöskään tässä evankeliumityössä. Jumala meidän kauttamme haluaa työtä tehdä, mutta hän haluaa itse pitää kunniansa.

Ja siihen on suurimpana syynä se, että Jumala on ihmiskunnan luodessaan jo tiennyt, että ihmiskunta tulee luopumaan ja lankeamaan hänen opetuksestaan.

Näinhän tapahtui ensimmäisen ihmisparin Aadamin ja Eevan kohdalla. Tuli tottelemattomuus, tuli langemus. Ihminen ei voinut enää sovittaa itseään.

Tarvittiin Jumalan ainokainen poika, Herra Jeesus Kristus, jonka tuli syntyä tänne meidän keskellemme, elää yhtenä meistä, sillä eroituksilla, että hän oli täysin synnitön.

Ja sitten hänen tuli kuolla Kristuksen kuolemalla sovittaakseen meidän kaikkien syntimme.

Tämän takia se kunnia kuuluu yksin Jumalalle. Se mitä Jumala meiltä odottaa, niin on kuuliaisuus ja usko.

Ja näin ovat edellyttäneetkin ennistetyt pyhät, niin kuin veljenkin kautta edellä kuulimme, kun hän muisteli Hebrealaiskirjeen 11. luvun osalta niitä monia entisiä pyhiä Aadamista alkaen, joiden vanhurskaudeksi luettiin se, että he uskoivat.

He luottivat sellaiseen, mitä he eivät nähneet. Kauan he saivat katsella profeettain ennustusten perusteella Kristuksenkin ilmestymisen, syntymisen tänne maan päälle, hänen kuoleman ja kärsimisen ja lunastamisen ja ylösnousemuksen.

He halusivat uskoa. Me taas saamme uskoa siihen, että Jeesus on elänyt täällä. Me odotamme sitä lupausta, että hän on luvannut kerran tulla aikojen lopussa, kun Jumala ottaa sanansa pois.

Hän on luvannut tulla noutamaan omiansa. Hän ei tule enää tänne pilkattavaksi ja häväistäväksi, vaan hän tulee suuren enkeljoukon kanssa valmistamaan sitä viimeistä tuomiota.

Jonne kutsutaan Jumalan valtaistuimen eteen kaikki ihmiset. Valtaistuimen oikealle ja vasemmalle puolelle.

Siellä ei ole enää kenelläkään meidän mahdollisuutta puolustautua. Siellä, hajallisen oikeuskäytännön mukaisesti, me vain nousemme kuuntelemaan sen tuomion, niin kuin täälläkin oikeudessa, kun tuomioistuin on tehnyt päätöksen.

Siellä Raamattu osoittaa, että valtaistuimen edessä on kaksi joukkoa, oikealla ja vasemmalla puolella.

Niille oikealla puolella oleville sanotaan, että Tulkaa te minun isäni siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on aikojen alusta perustettu, noin vapaasti muisteltuna.

Mutta sitten sille vasemmalla puolella olevalle joukolle sanotaan, että Menkää pois, te minun isäni kirotut. En minä teitä tunne.

Näin selkeää.

Voisimmeko ajatella, että kun me tätä aikaa ajattelemme, missä me elämme, niin jotenkin tuntuu sopimattomalta tällaisia puhua tämän ajan keskellä, jossa ihminen on halunnut omassa ymmärryksessään ja viisaudessaan kaikenlaisia autoriteetteja polkea lokaan.

Myös Jumala halutaan ymmärtää pelkkänä rakkauden Jumalana, joka ymmärtää ihmistä loputtomasti.

Kyllä Jumala onkin rakkauden Jumala. Se on käsittämättömän suurta se Jumalan rakkaus.

Mutta Pyhän Raamatun äärellä meidän on kuitenkin myös nostettava esiin se toinen kuva Jumalasta, Jumalasta, joka vihaa syntiä.

Se Jumalan viha syntiä kohtaan on niin suurta, että hän on valmistanut kadotuksen niiden osaksi, jotka hän haluaa kadottaa.

Se langennut ylienkeli, joka on sieluvikollinen, häntä vartenhan Jumala valmisti kadotuksen.

Ilmestyskirjassakin meille osoitetaan, että taivaassa syntyi sota. Yksi näistä ylienkeleistä nostatti kapinan henkeä niiden enkelijoukkojen keskuudessa, ja hän sai puolellensa tietyn osan näistä enkeleistä.

Ja he nousivat Jumalaa ja hänen enkeleitään vastaan.

Mutta ylienkeli kaprin johdolla tämä kapina kukistettiin, ja nämä vankeuteen kapinaan osallistuneet enkelijoukot syöstiin tänne maan päälle.

Ja täällä he saavat ihmiskuntaa villitä ja hallita. Täällä sieluvikollinen tekee sitä pimeyttä työtä. Pyrkii sammuttamaan kaiken sen totuuden, mitä Jumala on poikansa kautta meille osoittanut.

Mutta sieluvikollisella on vain rajattu valta, ja siinä vallassa hän työtänsä tekee.

Mutta me ikuiset, meitä Jumala rakastaa erityisesti.

Enkeleille, vangeille enkeleille ei annettu armahdusta. Rikkomus oli niin suuri, että heidät tuomittiin ikuiseen tuhoon.

Mutta vangeille ihmiskunnalle Jumala järjesti poikansa kautta pelastuksen.

Se on meille käsittämätön asia.

Raamattu osoittaa sen, että enkelekin kadehtivat ihmistä juuri sen takia, että ihmisellä on kuolematon sielu. Hän on Jumalan luoduissa erityisasemassa.

En minäkään sitä ymmärrä, mitä te tarkoitatte.

Mutta se, että Jumala on halunnut ihmisen kautta viedä evankeliumin ilosanomaa eteenpäin, juuri puhumisen välineen kautta, siinä on se meidän tehtävämme.

Ja me, jotka saamme kilvoitella Jumalan seurakunnan keskellä, niin me olemme sillä lailla erityisasemassa, että meitä on velvoitettu puhumaan tästä hyvästä asiasta, tästä aarteesta, jonka me olemme löytäneet.

Niiden ihmisten keskellä, missä me elämme, ei meidän tule vaieta. Ei meidän tule katsoa, että onko nyt sopiva hetki puhua.

Vaan jos Jumala henkensä kautta meille osoittaa, että siinä meidän lähellämme on Jumalan luoma ihminen, Jumala Jeesuksen Kristuksen armahtama ihminen, mutta hän ei tiedä, hän ei osaa itse itseään auttaa.

Vaan meille on annettu tehtävä. Me saisimme auttaa häntä.

Jos Jumala on hänen kerännyt tuntemaan kaipuuta Jumalan luokse, niin meidän ei tulisi vaieta, vaan meidän tulisi rohkaistua pysymään hänen luonaan, että haluaisiko hän uskoa omat syntinsä anteeksi.

Tätä Jumala haluaa meidän ihmisten tekevän.

Jeesus antoi omille opetuslapsillensa lähetyskäskyn. Kehoitti heitä menemään kaikkeen maailmaan ja saarnaamaan evankeliumia.

Ja meille osoitettiin tässä tämä suuri valkopukuisten joukko, jossa oli kaikkia kansallisuuksia.

Niin se kertoo siitä, että kerran siellä taivaassa me kohtaamme tämän saman suuren joukon.

Me tunnemme silloin sitä yli kansojen ja rajojen ylitse käyvää yhtäläisyyttä.

Täällä maailmassakin on ajoittain tavoiteltu sellaista kansojen välistä yksimielisyyttä, yhteistä hyvää.

Mekin elämme Euroopan unionissa. Senkin yksi tavoite olisi, että eri kansat, valtiot täällä Euroopassa, me voisimme yhdistyä.

Me voisimme tällä tavalla tulla vahvemmiksi. Me voisimme eurooppalaisina olla ottamassa merkittävän osan tästä maailmantaloudesta, sen kauppaa, sen hyvinvointia.

Me joudumme tänäkin päivänä murheeksi me sen toteamaan, että ei taida näin käydä.

Ihmisten eripuraisuus, kateus, valtataistelu, rahan ahneus.

Ja Jeesuksen opetuslapset kysyivät, että kuka meistä on suuri.

Täällä maan päällä nämä eivät toteudu.

Kerran taivaan kirkkaudessa me näemme täydellisen yksimielisyyden ja yksimielisyyden kesken.

Täällä me veljetösi tarjassaamme tehdä työtä tämän meidän rakkaan kansamme keskuudessa.

Ja niiltä osin kuin on mahdollista, niin myös vieraiden kansojen keskuudessa, jos Jumala meille mahdollisuuksia osoittaa.

Mutta ennen kaikkea me saamme pienellä osin rukoilla Jumalalta sitä voimaa, että minä jaksan tätä hyvää sanomaa olla kertomassa niiden ihmisten keskuudessa, joissa minä saan olla.

Olemme kylväjiä. Jumala antaa kasvaa.

Siihen me saamme tyytyä.

Näin tälläkin hetkellä, veljeni ja sisareni, me saamme turvallisin mielin nostaa katseemme.

Me saamme tällä hetkellä iloita siitä, että minä saan tänä iltana istua seurapenkissä.

Minulla on sydämessäni varmuus siitä, että minun syntini on anteeksi annetut.

Minä saan kantaa Jumalan lapsen nimeä.

Minä olen taivaskelpoinen, Kristuksen lunastama, Kristuksen lunastama.

Minulla on varma paikka valmistettuna sinne iankaikkisuuteen Jumalan vilpittömään tahtoon, että hän kerran näkisi minut ja sinut siellä iankaikkisuudessa.

Jumala ei ole siinä omalta puolelta esteemme. Esteeksi me nousemme me ihmiset itse omine ajatuksinemme, omine pyyntöinemme.

Ja siksi, että meillä on niin vähän uskoa.

Jeesuksen opetuslapsetkin rukoilivat, että lisää meille uskoa.

Ylen nähden tähden, veljeni ja sisareni, tälläkin hetkellä katseesi Jeesukseen Kristukseen.

Usko turvallisin mielin kaikki sinun epäilyksesi, kiusaukset, kaikki sinun syntisi anteeksi annetuksi Jeesuksen nimessä ja voimassa.

Usko kaikki sinun syntisi, kiusaukset, Jeesuksen nimessä ja voimassa anteeksi.

Ole turvallisella mielellä.

Ole sinun.

Tällä tavalla, kun me uskomme ja toivomme, niin me pääsemme kuin pääsemmekin kerran perille.

Näin ovat entisetkin pyhät.

Usko, että meillä varmasti tänä iltana nousee monia rakkaita matka-ystäviä täällä meidänkin keskuudessamme mieleen, armon keralaisina, jotka tällä kulkivat.

Mutta sitten matkan päättyy.

Heitä ei enää paina kiusaukset eikä epäilykset.

Jeesuksen nimeen. Aamen.

Ja jos minä haluaisin pystyä omalle kohtaloni epäilypäänä ja syntisenä, että saadaan jäädä uskomaan omat syntini anteeksi, haluan vaan uskoa yhdessä teidän kanssanne.

Yhdymme vielä loppurukoukseen.

Rakas taivaallinen Isä, me haluamme kiittää sinua pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta kaikesta siitä rakkaudesta, mitä sinä olet meitä ihmisiä kohtaan osoittanut antaessasi hänen tänne meidän keskellemme kärsimään ja kuolemaan meidän tähtemme.

Me kiitämme sinua tästä Jumalan valtakunnasta, jonka sinä olet himkesi kautta tänne maan päälle laskenut ja johon sinä olet meidätkin kutsunut ja olet meitä tässä valtakunnassa lapsinasi varjellut.

Me kiitämme kaikista veljistä ja sisarista, matka-ystäviä, läheisistä, rakkaista, saatto-miehistä, jotka täällä ovat meitä auttamassa uskontiellä eteenpäin.

Me rukoilemme sitä, että sinä varjelisit meidät jokaisen niin, että me saisimme kerran matkamme päättää niin, että me saisimme periä iankaikkisen elämän taivaassa.

Herra, riemuitse sinä meitä ja varjelit.

Herra, kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen.

Herra, käännä kasvosi meidän puolellemme ja anna meille rauha.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Oi hän.

Kiitos.

Kiitos.

Kiitos.