Seurapuhe 25.11.2018

Isän ja pojan ja pyhän hengen nimeen. Jatketaan näitä tuomiosunnuntain, eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain seuroja. Vietämme kirkkovuoden viimeistä sunnuntaita. Ensi sunnuntaina on sitten adventti, jolloin uusi kirkkovuosi sitten alkaa ja myöskin joulun ja Jeesuksen syntymäjuhlan odotus.

Mutta nyt elämme vielä tosiaan vanhan kirkkovuoden loppua ja tämän kirkkovuoden loppu aina muistuttaa meitä ihmisiä myös siitä, että meidän aikamme on rajallinen ja myöskin siitä, että kerran tulee päivä, jolloin koko maailman ihmiset ovat viimeisellä tuomiolla ja meitä arvioidaan tekoja ja tekemättä jättämisiämme kaikki valtio ja kaikki näkevän tuomarin edessä. Ja silloin kaikki meidän tekomme tulevat esille, mutta saamme myös turvata silloin Kristuksen sovitustyöhön. Ja se, joka on turvannut Kristukseen tässä elämässä, saa pitää viimeisellä tuomiolla myös Kristusta puolustajana.

Tämän sunnuntain yksi Uuden testamentin lukukappale on hebrealaiskirjeestä sen luvusta 12 ja ajattelin, että lukisin sen. Ja sillä rukouksella, että Jumala siitä meille jotakin avaisi. Sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen.

Että te olette tulleet käsin kosketettavan tultasuitsevan vuoren juurelle, sinne missä oli synkkä pilvi, pimeys ja myrskytuuli. Että sinne missä kuultiin torven toitotus ja ääni, joka puhui niin, että kaikki pyysivät päästä kuulemasta enempää. He eivät kestäneet määräystä. Jokainen, vaikkapa eläinkin, joka koskettaa vuorta, on kivitettävä hengiltä. Se näky oli niin pelottava, että Mooseskin sanoi, minä pelkään ja vapisen.

Ei. Te olette tulleet Sionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessäne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, ja siellä ovat perille päässeiden vanhuskaiden henget. Ja siellä on Uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Aapelin veri. Varokaa torjumasta häntä, joka puhuu.

Hebrealaiskirja on yksi näitä Uuden testamentin kirjeitä. Sen kirjoittaja ei selviä tuosta kirjeestä. Ja siitä ei ole varmuutta. Mutta se voidaan tuon kirjeen perusteella sanoa, että tuo kirjoittaja tunsi vanhan testamentin ja vanhan liiton uhrijumalan palveluksen erityisen hyvin. Tuossa hebrealaiskirjassa paljon kerrotaan ja verrataan vanhan liiton asioita Uuden liiton välimieheen Jeesukseen. Ja sillä tavalla avataan Jumalan sanaa.

Myöskään sitä, että missä tuo seurakunta, jolle tämä kirje on kirjoitettu, sijaitsee. Siitä ei ole myöskään varmuutta eikä siinä kirjeessä sitä erityisesti mainita, mutta on arvioitu, että se voisi olla mahdollisesti Italiassa tuo seurakunta. Ehkä todennäköisesti Roomassa, jossa siihen aikaan ensimmäisellä vuosisadalla kristillinen seurakunta myös oli.

Oikeastaan tämä kirje ei ole ihan sellainen perinteinen kirje, vaan enemmänkin kehotuspuhe tuolle seurakunnalle. Tämän kirjeen kirjoittaja on ollut ilmeisesti itse myöskin tuon seurakunnan paimen ja ei pääse paikalle ja haluaa siksi kirjoittaa tuolle seurakunnalle kirjeen. Ja syy, että miksi hän kirjoittaa, liittyy siihen, että seurakunnassa on tietynlaisia ilmiöitä, ongelmia, joihin hän haluaa sitten puuttua.

Keijo Nissilä on kirjoittanut hebrealaiskirjeestä hyvän kirjan, jota kannattaa lukea. Ja siinä hän myös listaa noita ongelmia, jotka eivät suoraan, niitä ei suoraan luetella siinä kirjeessä, mutta kun sitä kirjettä lukee, niin se siitä ilmenee, että muun muassa tällaisia asioita kirjeen kirjoittajalla oli mielessä.

Ensinnäkin hän puhuu sanan kuulemisesta. Siellä kirjoitetaan, että te olette käyneet kuuroiksi kuulemaan. Eli on tullut vätymystä. Ei enää kiinnosta seurakuntaa kuulla sanaa. He eivät tule Jumalan palveluksiin ja sanan kuuloon, vaan ovat sieltä pois. Tai vaikka tulisivatkin, he eivät kätke tuota sanaa sydämiinsä, vaan ovat tulleet kuuroiksi kuulemaan.

Myöskin kuoleman pelkoa on noilla ihmisillä ja se askarruttaa. Kuoleman pelko on ihan inhimillinen asia ja sitä voi tuntea. Olisipa uskovainen kristitty tai ei. Mutta silloin, jos on rauha Jumalan kanssa ja synnit anteeksi, niin on myös rauha sydämellä.

Joskus olen työssäni ajatellut, että ihmisiä valmistetaan ja on kahdenlaista kuoleman pelkoa. Ja on kahdenlaista valmiutta. Joskus ihmiset ovat henkisesti valmiita kuolemaan. Ja ovat käsitelleet sen asian, että heidän elämänsä on päättymässä ja ovat tyytyneet siihen ja ovat valmiita kuolemaan. Mutta he eivät välttämättä ole hengellisesti siihen valmiita. Heillä on rauhattomuutta ja kuoleman pelkoa siinä mielessä.

Ja sitten voi olla niitä, joilla on vahva elämänjano, jotka eivät henkisesti edes kuoleman hetkellä ole valmiita luopumaan elämästä. Mutta he ovat hengellisesti kuitenkin valmiita. Heillä on rauha sydämellä ja synnit anteeksi.

Siellä seurakunnassa koettiin myös kiusauksia. Siellä muun muassa kirjeen kirjoittaja sanoo, että koska Kristus itsekin oli kiusattu, niin teilläkin on... En muista nyt ihan, että mitenkä se siitä jatkui. Mutta kuitenkin ajatuksena se, että myöskin Kristus oli kiusattu ja sillä hän rohkaisee siihen, että jos meitäkin kiusataan, niin meillä on turva Kristuksessa.

Oli myös suruttomuutta, mukautumista aikaan. Eli ei enää tuntunutkaan syntielämä pahalta. Alkoi vähitellen elää maailman ihmisten mukaisesti ja synnissä. Ja nuo seurakuntalaiset eivät sitä välittäneet, vaan ajattelivat, että on ihan hyvä elää näin. Kyllähän nuo muutkin tällä tavalla toimivat ja näin voin elää.

Oli myös katkeruutta. Jumala oli antanut koettelemuksia ja vaikeuksia. Jumala oli saanut mielen katkeroitumaan ja ahdistumaan. Oli paatumusta ja epäuskoa ja toivottomuutta. Ei enää jaksanut luottaa siihen, että Jumala johtaa ja vie eteenpäin. Ja ei enää jaksanut luottaa siihen, että tämän maailman jälkeen on edessä iankaikkinen elämä.

Jumala johtaa. Jumala johtaa. Tuntui, että tuollaiset uskon näköalat olivat hävinneet ja seurakuntalaisten sydämet olivat kuivat ja arkiset ja paatuneet. Ehkä voisi todeta, että ei mitään uutta auringon alla. Tämä taisteleva seurakunta myöskin tänä päivänä joutuu varmasti kamppailemaan noiden samojen asioiden ja ajatusten kanssa. Minä ja sinä. Ja siksi tämänkin kirjeen tutkiminen ja lukeminen voi rohkaista meitä uskomaan ja jaksamaan. Siksi Jumalan sanaa kannattaa tutkia.

Tämä siis hebrealaiskirjan taustasta. Tässä nimenomaan tässä lukemassamme kohdassa puhutaan kahdesta vuoresta. Ensin puhutaan Siinain vuoresta. Ja se näky, joka siitä kerrotaan, on aika vavahduttava ja pysäyttävä. Tultasuitseva vuori, missä on synkkä pilvi, pimeys ja myrskytuuli. Missä kuultiin torventoitutus ja ääni, joka puhui niin, että kaikki pyysivät kuulemasta enempää. Pyysivät päästä kuulemasta enempää.

Tämä vuori on myös sieltä vanhasta testamentistä. Niin kuin tuossa sanoin, hebrealaiskirjan kirjoittaja sen vanhan testamentin hyvin tuntee. Kun Israelin kansa pääsi Egyptin orjuudesta. He vaelsivat myöskin Siinain erämaan läpi. Ja siellä Siinain erämaassa oli vuori, joista toisessa Mooseksen kirjassa kirjoitetaan, että heidän on oltava valmiina ylihuomiseen mennessä, sillä ylihuomenna Herra astuu kaiken kansan nähden alas Siinain vuorelle. Määrää vuoren ympärille raja ja varoita kansaa nousemasta vuorelle tai edes koskemasta sen juureen. Jokaista, joka koskettaa vuorta, rangaistakoon kuolemalla.

Ja sitten muutama ajanjakso eteenpäin. Siellä sanotaan, että kolmantena päivänä aamun tultua alkoi jyristäjä salamoida. Vuoren yllä lepäsi raskas pilvi ja kuului voimakasta torventoitutusta ja kansa vapisi pelosta leirissään. Mooses vei israelilaiset ulos leiristä Jumalaa vastaan ja he jäivät vuoren juurelle.

Siinain vuori oli kauttaaltaan savun peitossa, koska Herra laskeutui vuorelle tullessa. Vuori savusi kuin tulinen uuni ja vavahteli ankarasti. Siinain vuori on Jumalan ilmestymisen paikka. Ja Jumalan kohtaamista on inhimillisen ihmisen itsessään mahdoton kestää.

Tuolla Mooseksen elämässä kävi myös tilanne, jossa Jumala ilmestyi Moosekselle silloinkin palavassa pensaassa. Ja kun Mooses kysyy, että kuka sinä olet, niin Jumala vastaa, että minä olen se, mikä minä olen. Silloinkaan Jumala ei itsessään ilmestynyt Moosekselle, vaan ilmestyy tuossa palavassa pensaassa.

Kaikki valtias Jumala on niin suurta, että sen näkemistä ei meidän inhimillinen ruumiimme kestäisi. Mutta siinä on vuori, se on myös lain antamisen vuori. Siellä Jumalan laki annettiin Moosekselle. Siellä vuorella Jumalan tahto tuotiin julki. Ja myöskin tuo Jumalan lain kestäminen on ihmiselle itsessään mahdotonta.

Kun syntinen ihminen joutuu Jumalan lain eteen, hän kokee, että Jumalan laki tuomitsee hänet. Paavali roomalaiskirjassa sanoo, että laki herättää synnin eloon. Tällainen on siis Jumalan laki, että se herättää ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja laittaa ihmisen oikeastaan jo tässä ajassa tuomion eteen.

Ja silloin kun Jumalan laki herää tai herättää synnin meissä eloon, niin ihminen itsessään sellainen, joka on ehkä paatunut ja joutunut eroon Jumalasta, hän herää tuntemaan synnin. Ja hän voi yrittää luvata Jumalalle, että hän elää paremmin. Hän voi yrittää opiskella Jumalan lakia ja toimia mahdollisimman hyvin sitä noudattaen. Hän voi katsella ja opetella muista ihmisistä, että kuinka he toimivat Jumalan tahdon mukaisesti ja yrittää elää samalla tavoin.

Mutta kun Jumala on herättänyt ihmisen sydämen, hän huomaa, että vaikka hän kuinka yrittää toteuttaa Jumalan lakia, ei hän siihen pysty. Tuo laki ottaa hänet kiinni ajatuksista, sanoista ja teoista. Ja hän ei saa rauhaa. Hän on niin kuin tuon Siinain vuoren juurella. Ja näyttää, että Jumala on ankara tuomari, joka hänet laillaan surmaa ja ahdistaa ja tappaa.

Onko Jumalan laki siis huono asia, kun se tällä tavalla ihmisen kuolettaa ja tekee aivan toivottomaksi ja ahdistaa ihmisen? Onko Jumalan tarkoitus ahdistaa ja tehdä ihminen surulliseksi ja pahalle mielelle? Paavali kirjoittaa tästä laista roomalaiskirjeessä ja sanoo, että onko laki syntiä? Ei toki, mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut, älä himoitse. Saatuaan lain käskystä aiheen, synti herästi minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut. Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin.

Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut. Laki itse on silti pyhä ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä. Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän avulla kuoleman. Näin käsky teki synnin vielä monin verroin pahemmaksi.

Eli tässä Paavali tuota samaa asiaa selittää. Sitä kuinka laki, joka on pyhä ja hyvä, herättää synnin, joka on paha ja osoittaa ihmiselle hänen syntisyytensä. Ja Paavali sanookin, että lain tehtävänä on juuri herättää synti ihmisessä ja osoittaa ihmisen syntisyys ja myöskin ajaa ihminen etsimään Jumalan armoa, sovintoa Kristusta.

Tällainen lain vuori on tuo Siinain vuori. Mutta sitten tässä myös puhutaan toisesta vuoresta. Ja siinä sanotaan, että ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari. Siellä ovat perille päässeiden vanhuskaiden henget. Ja siellä on Uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Aapelin veri.

Näin tuo hebrealaiskirjeen kirjoittaja rohkaisee tuota seurakuntaa, joka on uupunut ja väsynyt, joutunut syntiin ja paatunut. Ei jaksaisi vaeltaa, meinaa kadottaa päämäärän, pelkää kuolemaa ja on toivoton. Hän ei ala lailla tuota seurakuntaa piiskaamaan noita väsyneitä ja uupuneita, vaan hän rohkaisee.

Te olette tulleet Sionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Sionin vuori, Jerusalemin vuori, sen vuoren juurelle te olette tulleet.

Mitä tällä Sionin vuorella ja elävällä Jumalan kaupungilla, taivaallisella Jerusalemilla tarkoitetaan? Kristityn elämä on niin kuin matka. Se on matkaa kohti taivaan kotia. Täällä maan päällä me olemme vain käymässä ja matkalla. Ja tähän aikaan ei kannata kiintyä. Tämä aika on niin kuin käymätön leveys tai ei niin kuin mitään.

Me saamme iloita ja nauttia Jumalan siunauksesta täällä ja myöskin suunnitella tulevaisuutta. Mutta on tärkeää, että me emme kiinnity tähän aikaan. Vaan näemme, että tämä on vain väliaikaista. Ja muistamme, että mikä on elävän uskon merkitys. Ja sillä matkalla me olemme tulleet Sionin vuoren juurelle.

Tuossa käytettävä sana tulemisesta. Käytetty sana tarkoittaa sellaista tulemista, joka kestää. Me olemme siellä tulleet sinne ja pysymme tuon matkan ajan, tuon Sionin vuoren juurelle. Siellä teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne joiden nimet ovat taivaan kirjassa.

Tuhansittain enkeleitä. Eli enkelit ovat noita palvelevia henkiä. Jumalan sotajoukkoa niistä raamatussa puhutaan. Me voimme Jumalan sanan kautta syntyneen uskon avulla nähdä Jumalan töitä, enkeleiden töitä myöskin maailmassa.

Mutta sen lisäksi, että siellä on enkeleitä, siellä on myös juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Ajattelen ja ymmärrän, että tällä juhlaa viettävällä esikoisten seurakunnalla tarkoitetaan sitä valtakuntaa, joka Jumalalla on täällä maan päällä. Sitä valtakuntaa, joiden nimet ovat taivaan kirjassa.

Niinhän täällä sanotaan. Niiden nimien täytyy olla taivaan kirjassa silloin, kun me olemme vielä matkalla ja olemme täällä maan päällä. Me emme ole vielä perillä, jolloin enää ei sitä kirjaa tarvita. Se, että on nimi taivaan kirjassa. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että ihminen on saanut ja päässyt sieltä Siinain vuorelta Jerusalemin vuoren juurelle.

Sen vuoren juurelle, jossa on myös Uuden liiton välimies Jeesus ja vihmonta veri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Aapelin veri. Veri. Me ehkä muistamme Kainin ja Aapelin. Aadam ja Eevan pojat, joista kerrotaan Raamatun alussa. Kain vihasi veljeään, hän surmaa veljensä. Ja kun inhimillinen ihminen surmataan, niin inhimillinen liha vaatii kostoa. Ja sitä kostoa huutaa Aapelin veri ja siitä hebrealaiskirje puhuu.

Tuo kosto, inhimillisen koston ajatus, voi olla meitäkin lähellä. Meillä on vaikea armahtaa lähimmäistä. Olemme tuomitsevia ja helposti ajattelemme, että meillä on oikeus kostaa, jos meitä kohtaan on tehty väärin. Siihen ei kuitenkaan Sionin vuoren juurella oleva Kristus kutsu. Hänen verensä ei huuda kostoa, vaan se huutaa armoa ja anteeksi antamusta.

Se huutaa sille, joka on ollut siellä Siinain vuorella, joka on tuntenut Jumalan lain ahdistavana, joka on huomannut oman syntisyytensä ja sen kuorman, jonka alla on, joka tuntee, että on kahlehdittu synteihin ja kuolemaan ja aikaan. Juuri hänelle kuuluu ilosanoma Sionin vuorelta Jumalan valtakunnasta. Älä pelkää. Kristus on vihmannut verensä. Hän on vuodattanut verensä ja sovittanut sinun syntisi. Saat uskoa synnit anteeksi hänen nimessä ja veressä.

Ja jos ihminen on saanut tuntea ahdistusta syntiensä vuoksi ja saanut vapahduksen synneistä, saanut tuntea kuinka Jumalan rakkaus ja armo koskettaa hänen sydäntään, niin silloin myös tuo koston mieli poistuu. Ei enää ole kostoa, vaan on armoa ja anteeksi antamusta.

Tässä lähiaikoina luin Lutterin postillaan ja juuri tämän viimeisen tuomiosunnuntain selityksessä. Lutter puhuu paljon Jumalan valtakunnasta. Ja tuolla Sionin vuoren juurella tuo Jumalan valtakunta tulee todeksi. Ja kun Lutter siitä puhuu, niin se tuntui rohkaisevalta. Ja siltä, että mehän olemme luterilaisia. Ja juuri noin, niin kuin Lutter tuossa Jumalan valtakunnasta opettaa, niin minäkin haluan uskoa ja tuo sana vastaa haamenta.

Ja siksi haluan vähän sitä lainata, mitä hän siinä opettaa. Jumalan valtakunnasta ja anteeksi antamuksesta. Ne ovat, ajattelen, että meidänkin saarnassamme. Ne ovat keskeisiä asioita ja ne ovat myös asioita, joista monesti haastetaan kristittyjä uskovaisia.

Mutta mitä Lutter niistä sanoo? Ensinnäkin hän sanoo, että Jumalan valtakunta ei ole mikään muu kuin se sana, joka saarnaa syntien anteeksi antamusta. Ja se on juuri pyhä evankeliumi. Eli Jumalan valtakunta, se tulee todeksi evankeliumin saarnassa, Jumalan sanan saarnassa. Ja siellä, missä Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan, siellä on myös Jumalan valtakunta.

Ja hän sanookin, että Jumalan valtakunnan välityksellä Jumala hallitsee kaikkia uskovia ja pitää heitä. Ja on heidän uskollisena kuninkaana. Hän muun muassa varjelee, nuhtelee, palkkaa, johtaa ja opastaa.

Ja sanoo vielä, että se ei ole mikään maallinen eikä ajallinen valtakunta, vaan se on hengellinen. Se ei ole syömistä ja juomista, vaan ainoastaan vanhurskauttamista ja inhimillisen sydämen ja oman tunnon tyydyttämistä ja lohduttamista.

Ja hän myös opettaa tässä sen, että tämä Jumalan valtakunta on armon valtakunta. Ja kunnian ja täydellisen autuuden valtakunta taas on oleva silloin, kun synti seurueineen, joita perkele, kuolema ja helvetti ei enää ole ahdistamassa. Joita ovat nuo perkele, kuolema ja helvetti eivät enää ole ahdistamassa.

Ja vielä tuosta anteeksi antamuksesta Jumalan valtakunnassa Luther hyvin selkeästi opettaa. Hän sanoo, että oikeastaan Jumalan valtakunta on synnin hävittämistä. Kristus, Jumalan valtakunnan kuninkaana hallitessaan, toteuttaa tuota synnin hävittämistä kahdella tavalla.

Ensiksikin siten, että hän antaa synnit anteeksi, jättää ne lukematta ja peittää ne sikäli, että Jumala ei tahdo niitä synteinä pitää. Ja niitä huomioon ottaa tai kostaa.

Ja toiseksi sitten siten, että hän monenlaisella ristiinnaulitsemisella ja kärsimisellä puhdistaa synnistä. Toista on synnin anteeksi antaminen, toista sen poisottaminen, eli sen poisperkaaminen.

Luther puhuu synnin poisperkaamisesta ja sanoo, että tämä on juuri sitä kristityn työtä. Se on, voisin sanoa, että se on sitä kilvoitusta, jota me joudumme päivittäin tekemään. Me aina päivittäin kohtaamme sen, että olemme syntisiä ja joudumme tuota syntiä poispanemaan, poisperkaamaan.

Kastejuhlassa, ristiäisissä, kun vauva niin sanotusti ristitään, tehdään ne ristimerkit, niin siinä sanotaan, että ota pyhä ristimerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.

Sitten jatketaan, antakoonhan sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle. Ja sitä, että me joka päivä kuolemme pois synnistä ja elämme Kristukselle, sitä on se synnin poisperkaaminen.

Mutta sitten tuosta synnin poisperkaamisesta kuitenkin Luther opettaa myös tällä tavalla tässä samassa selityksessä. Hurskaita kristityitä ei tunneta syntien puhdistamisesta eli perkaamisesta, mikä tapahtuu monenlaisen ristin ja kurituksen alaisina oltaessa.

Sillä tällä kohdalla he kaikki ovat keskenään aivan erilaisia. Toinen kärsii toista ja toinen taas toista. Toista kuritetaan niin ja toista näin. Eivätkä apostolitkaan rakastaneet eivätkä kärsineet samassa määrin.

Eli tästä ei hurskaita kristityitä tunneta, mutta mistä heidät tunnetaan? Sitten hän jatkaa. Vaan syntien anteeksi antamuksesta eli uskolla vanhurskauttamisesta. Eli se, mikä meidänkin saarnassa on keskeistä, evankeliumin saarna syntien anteeksi antamuksesta.

Siinä ei perkata yksittäisiä syntejä, vaan julistetaan synnit anteeksi, kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Näin kuuluu tuo anteeksi antamus. Ehdoitta kaikkien syntien anteeksi antamus. Eikä rajata, kenelle niitä syntejä annetaan anteeksi, niin ne annetaan jokaiselle katuvalle syntiselle.

Ei sanota, että vain sille, joka tulee rauhan yhdistykselle. Joku voi kuulla tuon sanan, ehkä nytkin vastaanottimen äärellä. Sinä saat uskoa sen juuri sinne. Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tee parannus ja lähde meitä ja Herraa Jeesusta Kristusta seuraamaan niin kuin raamattu opettaa.

No sitten Luther myös opettaa tuosta syntien anteeksi antamuksesta, että sitä myös kahdella tavalla väärinkäytetään. Jumalan valtakunnan kahdessa kohdassa tulevat ilmi ne kahdenlaiset ihmiset, jotka väärinkäyttävät Jumalan armon ja evankeliumin valtakuntaa.

Toisista tulee laiskoja ja huolimattomia. He sanovat, kah, jos kerran saan syntini anteeksi ihan lahjaksi, niin ei minun tarvitse siihen asiaan enää mitään tehdä. Toiset taas päinvastoin luulevat, että on pakko sovittaa synnit teoilla. He siis nojautuvat ansionsa.

Heistä tulee ylpeitä ja kopeita. He halveksivat muita, jotka eivät samoin tee. Edelliset väärinkäyttävät anteeksi antamusta, jälkimmäiset syntien perkaamista eli puhdistusta. Kummatkaan eivät ota alistuakseen Jumalan kirkkauden ja majesteetin alaiseksi.

Edelliset halveksivat hänen armoaan ja jälkimmäiset taistelevat sitä vastaan, mutta tarpeettomana olen siis sikoja ja koiria. Tässä Luther kirkastaa sitä, että me voimme joutua niin sanotusti joko vasemmalle tai oikealle. Eli tuollaiseen synnin luvallisuuteen tai sitten sellaiseen synnin poisperkaamiseen.

Ja joskus puhutaan ehkä rippikierteestä tai äärimmäisestä itsensä tutkimisesta, jossa koko ajan yrittää löytää itsestään syntiä ja yrittää olla itsessään puhdas. Siihen me emme pysty, vaan joudumme tyytymään Jumalan täydelliseen armoon ja luottamaan siihen, että Kristus siinä meitä kaikesta armahtaa.

Vielä ihan viimeiseksi, Luther. Tämä on pitkä selitys, en sitä ihan kaikilta osin lainaa, mutta viimeisenä ajatuksena on juuri se, että Jumalan valtakuntaan kuuluu se, joka antaa velallisilleen anteeksi. Se, joka ei anna heille anteeksi, jää synnin valtakunnan alaisuuteen.

Eli siinä tulee juuri tuo rakkaus ja armo myöskin kristittyjen välillä, uskovaisten välillä, sisarien ja veljien välillä. Se, joka ei anna toiselle anteeksi, se jää synnin valtakunnan alaisuuteen. Mutta se, joka sydämessään armahtaa toista, se saa olla Jumalan ja armon valtakunnan alaisuudessa.

Näitä Luther opettaa, ja halusin näitä lainata ihan siksikin, että kannattaa noita Lutherin postilojakin lukea. Ne rohkaisevat meitä uskomaan, ja siellä on sellaisia aarteita raamatun lisäksi, jotka auttavat meitä uskossa, ja niin, että voisimme kerran päästä taivaan kotiin.

Tuon armon valtakunnan alaisuuteen me saamme tänäkin iltana jäädä. Ja ajattelen, että silloin meidän ei tarvitse pelätä tuota viimeistä tuomiotakaan. Se kerran tulee, sitä ei tiedä, niin kuin raamatussa sanotaan. Ihmiset, sitä eivät tiedä taivaan enkelit, eivätkä edes poika, vaan ainoastaan isä, milloin tuo viimeinen päivä koittaa.

Mutta ei kannata tuudittautua siihen, että ei se varmasti vielä tule, että kyllä tässä on aikaa vielä elää ja tehdä parannuskin. Nimittäin armon aika on se, mikä meillä ihmisillä täällä maan päällä on, ja me emme aikojamme ja päiviämme tiedä. Me emme viimeistä lähtöhetkeämme tiedä, ja jos silloin meillä ei ole luottamusta ja uskoa Kristukseen, kun tästä ajasta joudumme lähtemään, niin silloin meillä ei ole toivoa myöskään iankaikkisesta elämästä.

Siksi kannattaa juuri tänään uskoa ja jäädä turvallisesti Jumalan armon sanan alle. Iloiten odottamaan Jeesuksen tulemista ja nauttimaan joulun ajasta ja joulun odotuksesta siitä, että Jeesus nöyränä seimen lapsena meille ilmestyy jouluna. Ja armahtaa meitä runsaan määrin silloinkin sanassaan ja sakramenteessaan.

Yhdytään vielä loppurukoukseen.

Kaikki-valtias Jumala, Herramme Jeesus Kristus, katsomme tänään kohti täyttymyksen päivää, jolloin olemme kirkkauden valtaistuimen edessä ja näemme sinut kasvoista kasvoihin. Ja nyt saamme opetella uutta laulua, johon tuona päivänä yhdymme kaikkien pyhien kanssa.

Auta meitä luottamaan siihen, että sinun kuolemasi ja ylösnousemisesi on tie sinun taivaalliseen valtakuntaasi. Kuule meitä, sinä joka elät ja hallitset, isän ja pyhän hengen kanssa aina ja ikuisesti.

Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi.

Isän ja pojan ja pyhän hengen nimeen. Aamen.