Seurapuhe 23.09.2015

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Aloitetaan keskiviikkoillan seurat yhteisellä rukouksella. Jeesus Kristus, meidän lunastajamme. Kiitos uudesta elämästä, jota saamme elää kuolemasi ja ylösnousemuksesi tähden jo tänään.

Varjele meitä toivottomuudelta ja kaiken katoavaisuuden keskellä. Anna kestävyyttä odottaa sitä päivää, jolloin koko luomakunta on vapaa kuoleman orjuudesta. Kuule meitä sinä, joka elät ja hallitset Isän ja Pyhän Hengen kanssa aina ja ikuisesti.

Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Anna meille tänä päivänä meille jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Tämän viikon aiheena kirkkovuodessa on Jeesus antaa elämää. Tätä kirkkovuodenaikaa on kutsuttu myös syksyn pääsiäiseksi.

Siihen teemaan liittyy myös tuo virsi, jota ehkä harvemmin seuroissa lauletaan, jossa puhuttiin elämän katoavaisuudesta ja kuolemasta. Yksi tämän viikon Raamatun teksteistä on Johanneksen evankeliumin 11. luku, ja sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen.

Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet, Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.

Kun Jeesus näki itkevän Marian, hänen ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkevät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: Missä hänen hautansa on? Herra, tule katsomaan, he vastasivat.

Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli. Mutta jotkut heistä sanoivat: Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suu oli suljettu kivellä.

Ottakaa kivi pois, sanoi Jeesus, mutta Martta, vainajan sisko, sanoi hänelle: Herra, hän haisee jo, hän on siellä nyt neljättä päivää.

Jeesus vastasi: Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?

Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: Isä, minä kiitän sinua, että olet kuullut minua.

Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.

Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: Lasarus, tule ulos!

Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä.

Jeesus sanoi: Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.

Tässä Johanneksen evankeliumin kohdassa oltiin surukodissa tuolla Betanian kylässä. Asuivat sisarukset Martta ja Maria ja heidän veljensä.

Jeesus tunsi nuo sisarukset hyvin. He olivat Jeesuksen hyviä, rakkaita, läheisiä ystäviä.

Tuo tekstikohta alkaa sillä, kun Jeesus tulee paikalle. Hän ei ole ehtinyt tuonne paikalle silloin, kun vielä Lasarus elää.

Ja nyt kun hän on siellä paikalla, hän kohtaa ensin Martan, ja Martta sitten hakee siskonsa Marian. He itkevät. Ja sanotaan, että syvä liikutus valtasi Jeesuksen, ja Jeesus itki.

Jeesus oli Jumalan poika. Hän oli nähnyt tuon tapahtuman jo etukäteen.

Mutta Jeesus oli myös ihminen. Hänellä oli ne samat tunteet, jotka meillä ihmisillä voi olla, kun Jeesus kohtaa surevat ja kaipaavat ihmiset. Hän itkee, hän suree yhdessä heidän kanssaan.

Läheisen ihmisen menettäminen on aina surullinen ja kipeä asia. Ehkä on inhimillisesti helpompi ymmärtää tilannetta, jossa jo iäkäs, ehkä jo tästä ajasta pois kaipaava ihminen pääsee perille ja hänen elämänsä päättyy, mutta aina silloin, kun elämä ikään kuin loppuu inhimillisesti ajatellen kesken, silloin meidän surumme on yleensä vielä suurempi.

Me emme voi käsittää, miksi rakas ja tärkeä ihminen otetaan ikään kuin kesken elämän pois. Sillä hetkellä meillä ei ole selityksiä. Me voimme vain kuunnella surua ja kaipausta. Me voimme sitä osoittaa, mutta emme välttämättä ymmärrä Jumalan tahtoa. Voi olla, että mielessämme on monenlaiset ajatukset ja kysymykset.

Me saatamme itse menetyksen kohdatessamme tuntea monella tavoin. Saatamme juuri kysellä noita miksi-kysymyksiä, mikä oli Jumalan tarkoitus. Saatamme olla vihaisiakin Jumalalle. Hei, tämän pitää nyt mennä näin. Ne ovat niitä tunteita, joita meillä ihmisillä voi olla.

Niitä tunteita, joita myös Martta ja Maria, Jeesuksen hyvät ystävät, hänen seuraajansa kokivat. Mutta tuollaisessakin tilanteessa me voimme tuntea myös lohdutusta siitä, että rakas, läheinen on päässyt perille taivaaseen, taivaan kotiin, jos hän on saanut uskovaisena täältä lähteä. Tähän myös Martta luotti. Kun Jeesus tulee paikalle ja sanoo Martalle, että veljesi nousee kuolleista, niin Martta vastaa Jeesukselle, että tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä ylösnousemuksessa. Jeesus sitten jatkaa, että minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

Ja Jeesus kysyy vielä Martalta, että uskotko tähän. Martta vastaa, että kyllä minä uskon, että sinä olet Messias ja Jumalan poika. Heillä oli luottamus, mutta silti he tunsivat eron ikävää ja kaipautta. Tuo kuolema on meille aina hämmentävä asia. Se jää meidän inhimilliselle ymmärryksellemme aina salaisuudeksi.

Me emme voi sitä käsittää. Ja ajattelen, että erityisesti nuorena sitä ei usein tule ajatelleeksi, että ihminen on rajallinen, jos ei tule sitten sillä tavalla valtaan, että joutuu luopumaan jostain läheisessään. Ja ajattelen, että on aivan oikein, että meitä ei tarvitse koko ajan sitä pohtia. Me saamme elää ja suunnitella tulevaisuutta luottavaisesti. Mutta kuolema on myös asia, joka tänä päivänä suljetaan tavallisen ihmisen elämänpiirin ulkopuolelle.

On niin sanotusti kuoleman ammattilaisia, hoitajia, jotka hoitavat vanhainkodeissa ja sairaaloissa ihmisiä, jotka ovat lähellä kuolemaa. Ja tarvittaessa tuo koko asia voidaan hoitaa niin, että läheisten ei tarvitse nähdä läheistään, ainakaan kuoleman jälkeen ollenkaan, vaan hänet hoidetaan suoraan sitten hautausmaalle siunauskappelin siunausta varten. Ennen vanhaa asiat olivat toisin. Aika usein ihmiset elivät myös elämänsä viimeiset ajat omassa kodissa. Ei ollut niin tehokasta sairaalahoitoa, ei ollut vanhainkoteja, vaan sukupolvet elivät yhdessä.

Myöskin muuten sairaanhoito ei ollut siinä määrin hyvää kuin nykyaikana, ja lapsikuolleisuus oli paljon yleisempää. Siksi tuo kuolema oli ihmisiä ja ihmiselämää lähempänä ja usein siihen myös pystyttiin suhtautumaan osana ihmiselämää. Usein iäkkäät ihmiset, usein vaikeasti sairaat ihmiset, saattavat tuntea myös yksinäisyyttä, kun ovat ehkä vanhainkodissa tai sairaalassa. Ystävät, jotka aikaisemmin ovat käyneet, eivät jaksa enää tulla.

Jos teillä on läheisiä, ehkä mummuja tai pappoja tai isomummuja tai isopappoja, muita läheisiä, jotka ovat vanhainkodissa tai sairaalassa, käykää katsomassa heitä. Usein sinne voi olla vaikea mennä, tuntuu, että onko minulla mitään sanottavaa. Ei tarvita paljon sanoja. Riittää, että on läsnä, juttelee ja rohkaisee tuota ihmistä, joka on siellä ehkä hyvinkin yksin.

On vaikea mennä, kun tuntuu, ettei ole sanoja. Ja tuolla laitoksessa joutuu myös kohtaamaan oman rajallisuutensa. Siellä haisee ehkä lääkkeet, ehkä desinfiointiaine, ehkä pissa. Ja siellä myös näkee ehkä läheisensä, joka vähitellen on hiipumassa. Se näkee myös muita ihmisiä, jotka usein ovat elämän lopputaipaleella.

Ehkä muisti on jo mennyt ja muuten saattaa olla hyvin sairas ja huonossa kunnossa. Mutta sielläkin kaivataan ihmisiä, jotka tulevat ja pysähtyvät ja ovat läsnä muissa elämän hetkissä. Me saatamme helposti sen unohtaa, kun elämme omaa elämäämme jossakin toisaalla niin sanotusti elävien parissa.

Kun ajattelee tuota kuolemaa, niin se todella meitä hämmentää ja me saatamme tuntea pelkoa sen edessä. Voi tulla myös epäilys, että olenko minä oikein uskomassa, kun tunnen pelkoa siitä, että tuon kuoleman mahdin edessä.

Se on kuitenkin aivan inhimillistä. Ajattelen, että ihminen voi olla kahdella tavalla valmis kuolemaan. Olen siitä joskus saattanut sanoa, mutta sanon nytkin. Ihminen voi olla henkisesti valmis kuolemaan tai hengellisesti valmis kuolemaan. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat henkisesti valmiita siihen, että heidän elämänsä kohta päättyy.

Ehkä ovat sairastaneet jo pitkään ja käsitelleet tuota elämän rajallisuuden asiaa ja ovat tyytyneet siihen, että elämä on päättymässä. Mutta eivät kuitenkaan ole olleet hengellisesti valmiita kuolemaan. On ollut puhuttelevaa, kun olen kysynyt, mitä vielä kaipaisit elämääsi? Vastaukseksi olen saanut, että kun saisin jostakin rauhan, ne ovat kaivanneet Jumalan rauhaa. Sitä rauhaa, josta Jeesus sanoo, että minun rauhani minä annan teille.

En sellaista, jonka maailma antaa vaan Jumalan rauhan. Olen myös nähnyt ihmisiä, jotka ovat olleet hengellisesti valmiita kuolemaan, mutta eivät kuitenkaan henkisesti ole olleet siihen valmiita. Elämä on jäänyt kesken. Tuntuu, että on ollut jano vielä elää.

Ehkä koko suurin osa elämässä olisi vielä edessä, mutta on joutunut tyytymään siihen, että elämä ei kuitenkaan jatku. Sairaus on riuduttanut ja vienyt pois. Mutta siinäkin, vaikka ihminen ei ole henkisesti hyväksynyt sitä, että hänen aikansa tulee, niin hän on kuitenkin halunnut uskoa niin kuin Martta uskoo. Tiedän kyllä, että viimeisenä päivänä on ylösnousemus ja silloin Jeesus herättää kaikki kuolleista.

Joskus ehkä saattaa tuntua, että tämä usko on ihan hyvä ja suojeleva asia. Täällä maan päällä se antaa elämäämme paljon turvaa ja siunausta. Ja voi tulla myöskin ajatus, että on vaikea uskoa siihen, että olisi elämää kuoleman jälkeen, mutta kun tämä kerta on ihan hyvä tapa elää, niin voihan näin elää.

Mutta Paavali siitä sanoo, että ellemme usko kuolleiden ylösnousemukseen, niin me olemme kaikista kurjimmat ihmiset maan päällä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristuskaan ole herätetty, mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskomme on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon.

Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Niin Paavali Korinttilaiskirjeessä kirjoittaa.

Mitä se kuoleman jälkeinen elämä sitten on? Sitä me emme voi koskaan todella inhimillisellä ymmärryksellämme käsittää, emmekä tavoittaa. Mutta Jumalan sanaa sitä vähän raottaa.

Ja täällä ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä Paavali käsittelee myös tuota ylösnousemusasiaa. Hän kuvaa sitä, että vaikka meidän ajallinen ruumiimme häviääkin, kerran ylösnousemuksessa Jumala luo kaikille häneen uskovilleen uuden hengellisen ruumiin ja me saamme elää iankaikkisesti uudessa elämässä, jos olemme turvanneet Jumalan ja hänen sanansa tässä ajassa.

Ja Paavali kuvaa sitä, että taitaapa olla tässä samassa Korinttilaiskirjeessä, että vaikka nyt tietoni on vielä vajavaista ja me katselemme Jumalaa ikään kuin peilistä, niin sitten kun me olemme kuolleet, me katselemme Jumalaa kasvoista kasvoihin.

Kun ihminen kuolee, hän ei Jumalan sanan mukaan olekaan heti taivaassa, vaan todella tuon kuoleman jälkeen kaikki kuolleet odottavat sitä Jeesuksen toista tulemista. Jeesus kerran tuli maan päälle.

Hän syntyi teesmiin seimeen ja eli, kärsi, kuoli ja ylösnousi. Mutta mä lupasin, että hän tulee kerran uudestaan viimeisenä päivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja silloin, kun Jeesus toisen kerran tulee, niin silloin kaikki, jotka ovat elossa, ovat täällä, mutta myös kuolleet herätetään tuolle viimeiselle tuomiolle. Ja silloin Jeesus on kukistanut pahan vallan ja hän kutsuu kaikki omansa iankaikkiseen elämään taivaaseen.

Me olemme siis siinä mielessä ajan rajoittamia ja ajan vankeja, että meidän kaikkien täytyy kerran kuolla. Mutta Jeesus on tuon ajan murtanut ja valmistanut iankaikkisuuden hänen uskomalla.

Nuo ajankahleet murtuvat myös meidän kohdaltamme. Ja me voimme tulla iankaikkisuudesta osallisiksi. Tässä Raamatun kohdassa, kun Jeesus, jos siihen vielä palaamme, niin kun Jeesus on tullut paikalle, hän on nähnyt, että Maria, Martta ja Martta, hänen ystävänsä, ovat surullisia. Hän todella myös itse suree, mutta pyytää, että mennään sinne haudalle. Sinne menevät kaikki yhdessä.

Jeesus pyytää sitten, että viereinen kivi aurattaisiin pois. Martta, joka on hyvin käytännöllinen, sanoo, että ei kannata, että Lasarus on ollut tuolla haudassa tuon ajan kalliohaudassa, jossa ihmiset lepäsivät käärilautoihin käärittynä, ainakin niillä, joilla oli varaa tuollainen hauta hankkia. Niin siellä haudassa tuolla Lasarus on jo matkan mukaan mädäntymässä ja huonossa kunnossa, koska on siellä neljä päivää ollut. Mutta Jeesus kuitenkin pyytää, että avataan hauta. Ja Johannes kertoo, että kivi otettiin pois.

Ja sitten Jeesus pyytää Jumalalta, että Lasarus saisi herätä kuolleista, ja niin käy: Lasarus herää takaisin tähän elämään. Hän tulee sieltä haudosta jalat ja kädet siteissä ja kasvot käärittyinä. Jeesus tekee ihmeteon. Hän herättää ystävänsä Lasaruksen uudestaan eloon. Jeesus Jumalan poikana teki monenlaisia ihmeitä.

Mekin saatamme pohtia, että miksi tänä päivänä ei tapahdu tuollaisia ihmeitä? Miksi kuolleita ei herätetä? Miksi sairaat eivät parane? Ajattelen, että kyllä ihmeitä tapahtuu tänäkin päivänä. Ne tapahtuvat vain vähän eri tavalla kuin tuolloin.

Jumala on antanut meille viisautta paljon siihen, että monet hyvinkin vaikeat sairaudet voidaan parantaa. Ja joskus nuo paranemiset jäävät käsittämättömäksi myöskin parantajille, lääkäreille ja muille. Jumalan ihmeitä tapahtuu. Jumala johdattaa meidän elämäämme, ja varmasti sinäkin voit nähdä elämässäsi Jumalan johdatusta ja myöskin ihmeitä, kun katselet elämääsi taaksepäin ja sen käänteitä, sitä kuinka sinä olet selvinnyt tähän päivään ja tähän hetkeen. Toisaalta ihmeitä tapahtuu myös vielä toisessa merkityksessä.

Kuolleita herätetään eloon ihmisiä, joiden iankaikkinen osa, joiden kuolematon sielu on väsynyt ja vähitellen paatunut ja kuollut. Tällaisia ihmisiä herätetään eloon. Lasarus herätettiin tähän elämään, mutta hän joutuu vielä kuoleman kohtaamaan. Mutta sellainen ihminen, joka herätetään, jonka iankaikkinen osa, jonka iankaikkinen sielu herätetään elämään, niin hän saa siinä heräämisessä iankaikkisen elämän. Se on ihmeellistä ja suurta.

Sen Jumala on pajassaan Jeesuksessa meille valmistanut. Siitä Jeesus todistaa, kun hän sanoo nuo sanat, jotka jo luin, että minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Tuo ilosanoma on tänäänkin läsnä.

Ehkä sinulle, jota näin syksyn aikaan on elämän rajallisuus, elämän hauraus ja hetkellisyys pysäyttänyt ja puhutellut, joka olet ehkä elänyt ajatellen noita Raamatun sanoja: Ihmisen elämä on kuin ruoho. Kuin keronkukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Tai ehkä olet pysähtynyt miettimään tuota kuoleman majesteettia ja sen vääjäämätöntä mahtia niin kuin kipeästi, mutta kauniisti tässä virressä laulettiin. Se kaataa nuoren oraan ja sadon kypsän. Se leikkaa uljaan ruusun ja mesiangervon hauraan ja vahvan sille. On yhtä arvoton. Ja ei kunnia, ei valtaa kavada kuolema.

Ei hetken viivästykseen se suostu maksusta. Jokainen meistä sille on samanarvoinen. Ei rukous, ei viha, taltuta voimaa sen. Siinä lauletaan kuoleman mahdista. Ja se muistuttaa meitä, että meidän kannattaa olla valmiita lähtemään silloin, kun meidän aikamme tulee. Me emme noita aikojamme ja päiviämme tiedä. Niitä voi olla jäljellä paljon tai niitä voi olla jäljellä vähän, vain hetki.

Ja tuo hauras elämänlanka saattaa meidän kohdaltamme katketa. Ainoastaan kaikkivaltias Jumala sen tietää, mikä on päiviemme määrä. Jos sinua nämä todella ovat pysäyttäneet ja puhutelleet ja tunnet, että sinulla ei ole tuota elämän antajaa Jeesusta Kristusta ja hänen voimaansa sydämessäsi, sinulle kuuluu ilosanomaa. Sinua kutsutaan uskomaan Jeesukseen Kristukseen kuoleman voittajaan ja sinun syntiäsi sovittajaan.

Saat uskoa kaikki anteeksi hänen nimessään ja veressään. Saat luottaa siihen, että sinutkin on pelastettu ja lunastettu. Siihen on lupa teillä kaikilla uskoa. Me saamme katsella Kristusta, joka on jäänyt Kristille. Risti on tyhjä. Kristus nousi ylös kuolleista sen voittajana.

Ja kun me uskossa saamme katsella kuoleman rajan ylitse, niin kaikki ei olekaan meille enää vierasta. Me voimme nähdä toivon silmin iankaikkisuuteen taivaaseen, sinne, missä ei ole enää kuolemaa, missä ei ole ahdistusta, sinne, missä kaikki rakkaat jo perille päässeet odottavat ja iloitsevat, sinne minne mekin pääsemme, kun kuolema kohtaa ja Jeesus toisen kerran tulee ja herättää meidät kuolleista iankaikkiseen elämään. Jobin kirjan yhdeksännessä luvussa, yhdessä tämän viikon teksteissä, lukee seuraavat sanat. Luen vielä tähän loppuun.

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin ja silmäni näkevät, hän ei ole minulle outo. Tätä minun sydämeni kaipaa.

Sitä saatte ja saamme jäädä kaipaamaan ja saamme jäädä uskomaan kaikki anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Yritetään iltasiunaukseen. Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen.