Nettiseurojen valitsema mainos:
Hyvää itsenäisyyspäivää! - Veteraanin iltahuuto 3-vuotiaan Luukaksen laulamana .
← Takaisin

Puheenvuoro 01.07.2006

Puhuja: Aarno Sassi

Paikka: 2006 Suviseurat Sotkamossa

Vuosi: 2006

Kirja: Kirje roomalaisille

Raamatunkohta: Romans 15:7

Avainsana: usko armo rakkaus anteeksiantamus Pyhä Henki perhe avioliitto kristillinen elämä huolenpito nuorisotyö seurakunnan yhteys


Kuuntele
Tämä saarna on litteroitu automaattisesti tekoälyn avulla. Voit korjata selviä virheitä muokkaamalla tekstiä lause kerrallaan.
Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Rakkaat veljet ja sisaret, pysähdymme tänä iltana tutkimaan aihetta, joka on roomalaiskirjeen 15. luvussa sen jakeessa 7. Hoivatkaa sen tähden toisianne, niin kuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.

Hoiva! On ihmiselämän keskeisiä asioita. Syntyessään tähän maailmaan pieni ihmistaimi tarvitsee välittömän hoivan. Ilman hoivaa hänen elinmahdollisuutensa ovat olevattomat. Tunne, että minusta pidetään huolta, on meidän elämässämme vaikuttava asia, jonka vaikutus ei laannu milloinkaan. Toisaalta tämän kokematta jääminen vaikuttaa syvästi. Voi eikö milloinkaan päästä ihminen irti sellaisesta lapsuuden kokemuksesta, että minusta ei ole välitetty.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi on Jumalan sanan kehoitus meille kaikille. Se on vaativa. Se on niin vaativa, että kuka rohkenee sanoa, että minä tämän kykenen täydellisesti täyttämään. Se saakin voimansa siitä rakkaudesta ja suurimman voimansa siitä rakkaudesta, jota ihminen voi kokea Jumalan yhdyssä. Armoillisen, anteeksi antavan, laupiaan, rakkaan isän henkilökohtainen kohtaaminen vaikuttaa syvästi myöskin suhteeseen lähimmäiseensä.

Kehoitus hoivatkaa toisianne ei jätä mitään ikäryhmää ulkopuolelle. Minulla oli suuri onni tässä kesän kynnyksellä olla rippikoululeirillä taas kerran. Kysyessäni näiltä rippikoulunuorilta, mitä pieni lapsi tarvitsee, he vastasivat: rakkautta, hellyyttä, huolenpitoa, välittämistä, hoivaa.

Sitten minä kysyin näiltä nuorilta, näiltä viisitoistavuotiailta nuorilta, miten on teillä? Ovatko nämä asiat teillekin tärkeitä? Tehän olette jo isoja. Minkä te jättäisitte pois? Kysyin heiltä. He vastasivat: ei mitään.

Sitten minä rohkenin kysyä näiltä nuorilta: mitä te ajattelette, rippikoulunuoret? Tarviiko viisikymmentäseitsemänvuotias rippikoulun isäntä vielä näitä asioita? Niin minä siis toistan nämä nuorten tuomat asiat: rakkautta, hellyyttä, huolenpitoa, välittämistä, hoivaa. Tarviiko viisikymmentäseitsemänvuotias isäntä näitä asioita? Kyllä ne nuoret tiesivät. Totta kai ne tiesivät. Jos he eivät olisi vastanneet, että minä niitä välttämättä tarvitsen, minun olisi tarvinnut heille käydä puhumaan, että jos nämä jäisivät pois minun elämässäni, minä kuihtuisin.

Menimme niin pitkälle ihmiselämän kaaressa, että kysyin, entä sitten, kun ollaan elämän illassa? Ja jälleen nämä nuoret sanoivat, että näitä kaikkia tarvitaan. Minä luulen, että niitä tarvitaan vähintäänkin yhtä paljon kuin siihen asti. Lienette, rakkaat, samaa mieltä.

Tämä meidän aikamme näyttää usein vahvojen aikakaudelta. Itse asiassa, jotka kulkevat omaa tietään ja joiden ei tarvitse ottaa toisia huomioon. Siltä se joskus näyttää. Apostolin kehoitus tuo toisenlaisen arvomaailman. Siinä arvomaailmassa heikoin nostetaan hoivan keskipisteeksi. Mutta meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavuuksia, eikä elää itsellemme mieleksi.

Mitä hän sanoi? Vahvojen. Elämässämme eläminen eri aikoja. Tänään saattaa tuntua, että minä jaksan. Tänään saattaa tuntua, että elämän voimat ovat hyvin voimakkaasti ja elämässä on makua. Elämässä on tarkoitusta. Elämässä on näköaloja. Kaikkia hyvää. Minä elän. Me saatamme tuntea.

Mutta jo huomenna saattaa käydä niin, että tulee pilvi varjottaen kaiken auringon, valon, näköalat. Peittäen toivon ja tuoden epävarmuuden ja pelon. Tänä päivänä pyötessämme hoivaamaan heikkoja meidän tulee muistaa, että juuri minä saatan tarvita tätä hoivaa huomenna. Silloin se hoiva lähtee nöyryydestä, rakkauden mielialasta.

Minä olen sen verran pieniä lapsia hoivannut, että minä tiedän, mihinkä ne kädet pannaan hoivattavan kohdalla. Ne pannaan alapuolelle. Ne asetetaan kannattamaan. Niillä on sellainen mieli, että minä tätä minun käsini annettua pientä ja avutonta kannattelen ja suojelen.

Rakkaat matkaystävät, eikö tämä ole kristillinen näköala? Eikö tässä näköalassa näy voimakkaasti meidän vapahtajamme miehi? Itse asiassa meidän vapahtajamme on esikuva myöskin hoivassa. Hän ei elänyt itseään varten, vaan hän eli meitä varten. Sinua varten, nuori poika ja tyttö. Sinua varten tuli vapahtaja. Ja minua varten. Jumalan poika ei tullut itseään varten maailmaan, vaan syntistä varten. Ja hän tällä antaa meille myöskin esikuvan hoivaavasta rakkaudesta, joka on laupias ja täynnä armoa.

Tätä lukemaamme jaetta edelsi yksimielisyyden kehoitus. Aivan sitä edellä oleva jae sanoo näin: niin että te yksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa ja meidän Herraa, Jeesuksen Kristuksen Isää.

Hoivaan kuuluu yksimielisyys. Hoiva ei ole sellaista, että se on repimässä ja hajoittamassa seurakuntaa, vaan sen vaikutus on yksimielisyydessä. Kuinka se voisi muuta ollakaan, koska sitä Jumalan pyhä henki täällä uskovaisten keskellä tahtoo vaikuttaa. Pyhä henki on yksimielisyyden, rakkauden ja lämmön henki.

Apostoli siitä toisessa kohdassa Efesiläiskirjoissa sanoo näin: ahkeroikaa myös pitämään hengen yhteyttä rauhan siteen kautta. Yksi ruumis ja yksi henki, niin kuin tekin olette teidän kutsumisessanne yhdenkaltaiseen toivoon kutsutut.

Hoivan kehto on mielestäni koti. Ja se, miten kodissa hoivataan, riippuu siitä, miten sinä kodissa kasvatetaan. Jos kodissa ei ole rakkautta, niin voiko siellä olla hoivaakaan? Ja ensimmäinen asia, joka kodissa tulisi näkyä, on aviopuolisoiden rakkaus.

Minä uskon, että te nuoret, pojat ja tytöt, voitte hyvin silloin, kun äiti ja isä välittävät toisiaan. Kun äiti ja isä rakastavat toisiaan. Ja välittömästi, kun te huomaatte jotakin muuta merkkejä, eri puraisuutta tai riidan alkuakaan, teille tulee vähän turvaton olo.

Tämä aika tuo eteemme kotien tilanteet murheellisina. Avioerot ovat mielestäni yhteiskunnan avohaavoja. Niitä on liian paljon. Ja niiden vaikutukset ulottuvat sinne, missä niiden ei tarvitsisi. Missään tapauksessa näkyy hän lapsiin. Siksi kristillisyydessämme hoivataan avioliittoja.

Me ymmärrämme, että hoivan perusta on rakkaus. Ja se tarkoittaa myöskin aviorakkautta. Ja se tarkoittaa myöskin, että isät rakastavat perhettään. Ja vanha, hyvin käytetty ja mielestäni todellinen näköala on, että jos tahdot rakastaa lastasi, rakasta aviopuolisoasi.

Turvattomuus, rikkinäisyys on aikamme suuria murheita. Olemme kiinnittäneet huomiomme tiedotusvälineiden kertomuksiin, että huostaanotot ovat lisääntyneet. Aikana, jolloin yhteiskuntamme voi taloudellisesti ehkä parhaiten kuin milloinkaan, näkyy henkistä pahoinvointia.

Jeesukselta kysyttiin, saako mies erota vaimostaan kaikkinaisten syiden tähden? Muistatteko, mitä Jeesus sanoi näiden kaikkinaisten syiden summaksi? Sydämen kovuuden.

Voi kumpa kristillisyydessämme saisi säilyä aina nämä arvot, jotka ovat olleet tähän saakka luovuttamattomia. Meidän tulee rakastaa puolisoitamme, hoitaa rakkauttamme ja se käytännössä on tarkoittanut anteeksiantamusta.

Siihen meille apostoli Paavali on antanut selkeät neuvot, taikka Jumala Paavalin kautta: miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.

Mitä se käytännössä on tarkoittanut? Rakkaat veljet, joko olette tulleet sanoneeksi vaimoillenne, että minulla on hyvä olla sinun kanssasi? Rakkaat veljet, joko olette antaneet tunnustuksen aviopuolisollenne siitä suuresta työstä, joka aiheutui suviseuroihin lähdössä? Joko olette antaneet tunnustuksen kaikesta siitä hoivasta ja rakkaudesta, jota aviopuolison kautta olette saaneet? Tähän kaikkeen liitan luonnollisesti itsellikin.

Kun Paavali kirjoitti vaimoille, hän sanoo mielestäni tärkeän asian: vaimon tulee kunnioittaa miestään. Minä ajattelen niin yksinkertaisesti, että jos nämä asiat näkyvät avioliitossa, rakkaus eli rakastaminen ja kunnioittaminen, niin siinä kodissa on hyvä olla.

Ja kärsikö kummankaan asian olla pois, kun viilenee ja tuntuu pahalta?

Täällä suviseuroissa varmaan siellä nyt kentällä on teitä nuoria perheitä. Siellä te olette liikkeellä, kun ette tänne telttaan mahtuneet, vaikka vielä olisi haluttanut.

Siltähän on niin vähän aikaa, kun laulettiin: sultamme neuvoa, johtoa haimme, kun kodin onnea kaipasimme, sultamme lahjaksi toisemme saimme. Siis sua yhdessä ylistämme.

Eihän siitä ole kuin vähän aikaa. Ja nyt meitä on monta. Molemmilla on rattaat, vaunuja ja rattaita, kaksosen rattaita. Ja pieniä käsiä pitää kiinni kahvoista.

Joku saattaa katsoa sivusta asiaa tuntematon, ja häntä saattaa kauhistuttaa. Mikä on tämä joukko, jossa niin voimakkaasti näkyy pienten lasten osuus?

Taivaan isä on antanut meille erikokoisia perheitä. On myöskin niitä perheitä, joissa on vain aviopuolisot. He saattavat katsoa niitä rattaita työntäviä toisia puolisoita surullisina. Mekin haluaisimme näin tehdä, mutta taivaan isä ei ole antanut.

Mitä te kaipaatte viiden, kuuden lapsen, jotka kaikki ovat niin kovin pieniä kanssa olevat nuoret parit? Ettekö te kaipaa hoivaan viestiä meiltä vanhemmilta, että näistä kaikista vaiheista mennään eteenpäin Jumalan voimalla? Kuudentoista lapsenkin kanssa voi elää. Ja tulee aika, jolloin mukana on vain yksi. Se saattaa tuntua, että se aika ei tainnut tulla milloinkaan, mutta se tulee.

Tänä aikana meidän varttuneempien tarvitsee kertoa teille nuoret perheet, että pitäkää usko ja hyvä omaatuntoa. Älkää ajatelko tämän maailman tavoin, että oma lapsi on suurin onnen este. Näin se ei ole.

Siunatessaan perhettä taivaan isä tahtoo antaa myöskin voimaa. Usein puhutaan vertaistuesta. Tämä kristillisyys antaa vertaistukea. Sen keskellä olevat matkaystävät eivät ole kummallisuuksia, vaan ovat osa tätä kansaa, jonka keskellä näkyy luottamus taivaallisen isän mahdollisuuksiin sekä ajallisen leivän siunaamiseen että voimien antamiseen kaikissa elämänvaiheissa.

Tähän tarvitaan hoivaa. Kristillisyytemme on ottanut meidät perheelliset erityiseen rakkauteensa ja hoivan keskelle.

Minä haluaisin tässä yhteydessä puhua pari sanaa kristillisyytemme leireistä. Sinne kannattaa mennä. Aviopuolisoille. Sinne kannattaa mennä, vaikka ei olisi yhtään lasta. Tekään ette ole kummallisuuksia meidän perheellisten joukossa. Sinne kannattaa lähteä.

Se ei merkitse eikä ole sitä, että se olisi kuin automaatti, jossa kaikki ongelmat ratkeavat. Mutta se antaa siihen hyvän mahdollisuuden. Se antaa kanssa puheissa Jumalan sanan hoivassa ja lämmössä voimia katsella omaa elämää ja omaa tilannetta. Että tämä on minulle taivaan isältä annettu.

Lisäksi minä tahtoisin puhua lämpimästi siitä työstä, jota kristillisyytemme opistot tekevät lastemme, nuortemme ja meidän perheidemme hyväksi. Siinä on tarjolla Jumalan antama hoiva.

Monia saattaa monien huomiota kiinnittää suviseuroissa oleva suuri nuorten joukko. Mistä nämä nuoret ovat tulleet? Miksi te olette täällä? Mitä te toivotte näiltä seuroilta? Mitä te toivotte tältä puheenvuorolta?

Minulla on valtavan paljon rakkaita kokemuksia nuorista. Minä jo mainitsin sen rippikoululeirin, joka on vielä lämpimässä muistissa. Voi kuinka kallisti taivaan isä siunasi meitä. Oli onni olla uskovaisten nuorten keskellä ja kokea minunkin varttuneimpana, että minua on hoivattu rakkaudella, kärsivällisyydellä ja anteeksiantamuksella nuorten taholta.

Se toimi myöskin näin päin. Siellä ja muuallakin ulkomailla on edelleen samanlainen rakkaus. Niin, että te kristillisyytemme seuroja siellä järjestätte, rakkaasti toimitte ja hoivaatte toinen toisiamme.

Ne ovat olleet elvyttäviä matkoja. Ne ovat olleet kokemuksia, joista haluaa kertoa, että meillä on rakkaita nuoria, joilla on sydämen usko. Ja tämä sydämen usko näkyy hoivana toinen toistaan kohtaan.

Kysyessäni näiltä rakkailta nuorilta, mitä usko sinulle merkitsee, he sanoivat turvallisuutta, ystäviä. Eräs avioliittoon vihittävä nuori pari sanoi vuosia sitten, että se merkitsee järjestystä elämään.

He sanoivat, nämä nuoret, että usko merkitsee heille iloa, rakkauden kokemista uskovien keskellä ja luottamusta tulevaisuuteen. Tätäkö se on? Kyllä näin on.

Synnit anteeksi saanut kokee turvallisuuden. Hän on kokenut parhaan hoivan, mitä ihminen voi elämässään kokea.

Apostoli sanookin Timoteos-kirjeessä: kenenkään ei pidä väheksyä nuoruutesi vuoksi. Sinua ei pidä väheksyä nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä hyvää esimerkkiä puheissasi, elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa.

Seuraan hääjuhlien ystävien ohjelmaosuutta. Siinä he ovat, rakkaat nuoret, toivottamassa ystävälleen onnea ja taivaan isän siunausta.

Tuossa tärkeässä elämänvaiheessa puhutaan keskeisistä asioista. Jumala voisi varjella, että onni ja Jumalan siunaus voisi säilyä. Mutta meidän on samalla puhuttava, että meillä on myöskin vaaroja.

Minä kysyin teiltä, rakkaat rippikoulunuoret, mitä nuorille puhutaan. Ja te sanoitte hyvin monesta suusta, että puhun musiikista.

Nyt ensinnäkin minä sanon, että tuolla linjatien päässä, siellä maantien puoleisessa päässä on kyltti sähköpylväässä: varo, hengen vaara.

Tarvitseeko synnistä puhua? Saako siitä puhua? Saako puhua siitä, että meillä on asioita ja meillä on ilmiöitä, joissa on hengen vaara? Musiikki on yksi sellainen. Se on voimakas vaikuttaja. Sen me olemme havainneet. Se näyttää mullistavan kansakunnan.

Sitä ei pidä missään tapauksessa väheksyä. Ja uskovaisina meidän on nähtävä, että kaikki musiikki ei ole meille sopivaa kuunneltavaa.

Rakkaat nuoret, minä uskon, että tämä rippikoulun nuorten ja myös sitä vanhempien, vähän yli 20-ikäisten nuorten esittämä huoli musiikista on ajankohtainen.

Saattaa käydä niin, että se tulee niin rakkaaksi, että se alkaa vaikuttamaan ajatusmaailmaan, viemään sinua. Ja käy niin kuin eräs nuori veli kertoi.

Hän tuli elämänvaiheeseen, jossa hän istui seuroissa rauhan yhdistyksellä. Seinät kävivät harmaiksi. Puheet eivät koskettaneet. Kysymykseen, mitä sinulle kuuluu, ei oikein osannut eikä uskaltanut vastata.

Myöskin Jumalan lasten tervehtiminen kävi vaikeaksi. Hän sanoi näin: olisi niin harmaisiin seiniin löytynyt kyllä täytettä, niin olisi voinut kirjoittaa minun syntini. Niitä oli niin paljon.

Ja kun hän sitten ajatteli, että minun on rehellisempää, aivan kuin tunnustaa ja sanoa, että en minä ole enää uskomassa niin kuin ei ollutkaan, niin ei sekään ollut helppoa. Mutta kaipuu jäi.

Kaipuu ja pelko, että pääseekö takaisin. Ei ole niin, että kun Jumalan valtakunnasta lähdetään syntien tähden ulos, niin siihen tullaan helposti takaisin. Se tarvitsee ensinnäkin synnin tunnon. Ja se tarvitsee, että taivaan isä käy auttamaan.

Tuon nuoren elämä jatkui kuitenkin taivaan isän siunaamana. Hän löysi tien takaisin. Löysi palaamisen armon ja sanoi, että hänen ystävänsä iloitsivat. Jopa epäuskoisetkin ystävät sanoivat: minä nostan sinulle hattua.

Tämä on tosi äkkiä nähty, mitä täällä on. Rakkaat nuoret, pysykää tässä valtakunnassa. Pysykää hoivattavina. Pysykää sillä paikalla, jossa pystytään hoivaamaan, jossa ollaan keskusteluyhteydessä, jossa ollaan avoimia ja jossa taivaan isä voi käydä auttamaan.

Apostoli Paavali oli palvellut Efeson seurakuntaa. Oli lähdön aika. Lähtö tapahtui pilvien noustessa taivaalle. Hän näkee, että hänen oma elämänsä on menossa vaiheeseen, jossa kaikissa kaupungeissa pyhä henki todistaa minulla olevan vaivat edessä.

Lisäksi hän sanoo, että teidän keskeltänne nousevat hirmuiset sudet, jotka eivät laumaa säästä.

Näissä näköaloissa sekä henkilökohtaisen että seurakuntaa koskettavan varjon alla apostoli sanoo näille rakkaille veljille: ja nyt, rakkaat veljet, minä annan teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan hautuun.

Meidän on sekin tässä avoimesti sanottava, että kristillisyytemme nimissä tulee neuvoja netin keskustelupalstoilla nimettöminä, joissa pyritään hoivaamaan Jumalan valtakuntaa, mutta josta puuttuu Kristuksen rakkaus.

Taivaan Isä, antakoon meille viisautta, hengen valkeutta erottaa hyvän paimenen äänen, sen, joka hoitaa Jumalan ja hänen armonsa sanalla.

Rakkaat nuoret, rakastetut nuoret, täällä on saarnattu jo monta päivää armoa.

Rakkaat nuoret parit, jotka siellä olette liikkuneet kentällä ja tuntunut siltä, että niinkö nämä seurat menevät, ettei yhtäkään puhetta päässyt kuuntelemaan. Nämä menivät jo sillä tavalla, että minä en oikein selvinnyt ehtoolliselle, johonka minä olisin halunnut.

Niinkö nämä menivät, nämä lukuisat puheet, että minua en osaa enkä ehdi pysähtymään sanan alle?

Tämä Jumalan armon sana tulee sinua nyt lähelle jälleen kerran. Koskettaa sinun sydäntäsi ja tuo terveisiä taivaasta.

Vaikka tämä maailma muuttuisi kuinka vaikeaksi tahansa, vaikka vihollisen joukot Jumalan valtakuntaa ympäröisivätkin, niin tämä valtakunta säilyy Jumalan hoivassa ja Jumalan rakkauden hoidon ja armon sanan hoidon keskellä.

Se armon sana antaa synnit anteeksi, huomaamattomuudet anteeksi, kovat sanat anteeksi, kaiken pahuuden, joka vie uskomisen iloa.

Rakkaat matkaystävät, vielä näin lauantai-iltana on lupa uskoa aivan yksinkertaisesti: synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Lupaathan jäädä uskomaan. Taivaan Isä hoitaa meitä täällä valtakunnassa armolla ja totuudella. Täällä on hyvä olla.

Rakkaat veljet, minä en ole ehkä milloinkaan niin paljon jäsisaret kuin tätä puheenvuoroa. Välillä se on aivan kauhistuttanut. Mutta samalla minä sanon, että minä en ole milloinkaan kokenut niin suurta rakkautta kuin tätä valmistellessani ja valmistautuessani.

Minun ei tarvinnut edes pyytää teidän esirukouksianne, kun minä tiedän, että niitä on noussut. Mutta omalta puolelta olen täysin sopimaton ja syntinen.

Haluankin kysyä, saanko uskoa syntini anteeksi? Minä tahdon uskoa. Jäät sinäkin. Usko turvallisesti Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Synnit anteeksi Jeesuksen nimeen. Aamen.

Hiljennymme iltasiunaukseen. Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkahtakoon kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi.

Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Aamen. Kiitos.