Seurakuntapäivä/Alustus 16.11.2014

Hyvät veljet ja sisaret!

Vuorovaikutus perheessä.

Uskovaisen perheen äiti meni illalla kiireisen ja raskaan arkisen päivän jälkeen lukemaan iltasiunausta viisivuotiaalle pojalleen. Päivällä oli tapahtunut kaikenlaista ja äiti tunsi, että olisi pyydettävä anteeksi. Äiti sanoi pojalle, että annatko äidille anteeksi? Tuo viisivuotias poika siunasi äitiä ja sanoi, että äiti, Jeesuksen nimessä ja veressä on synnit anteeksi, ja kysyi äidiltä: saanko minäkin uskoa synnit anteeksi? Vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Uskovaisen perheen poika oli lähdössä armeijaan. Kassi oli jo pakattu ja tuo poika käveleskeli edestakaisin siinä eteisessä, tuli aina olohuoneeseen ja taas meni, eikä oikein osannut lähteä. Isä kiinnitti huomiota tuon pojan käytökseen ja kysyi, että haluaisitko, että minä siunaan sinut? Kaikki viittasi siihen, että jotakin olisi vielä tehtävä ennen kuin voisi lähteä. Poika sanoi, että haluaisi. Isä siunasi ja poika lähti. Vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Tämän aiheen edessä ja sitä miettiessä ainakin minä tunnen tehneeni monia virheitä, toimineeni väärin. Luulen, että täällä on mukana myöskin sellaisia, jotka tätä alustusta kuunnellessa saattavat tulla ajatelleeksi, että en ole osannut toimia oikein. Meidän on jotenkin hyvä muistaa heti alusta lähtien, että varmasti on muitakin kuin meidän perhe, josta kaikki lapset eivät ole jaksaneet uskoa, eivät ole säilyneet uskomassa. Ja kun taaksepäin katsoo, niin monia asioita tekisin väärin. Mutta meidän ihmisten mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset.

Eräs tunnettu ammattilainen on todennut näinkin. Minä oikeastaan vapauttaisin näillä kahdella dialla teitä keskustelemaan, että lapsi kasvaa parhaiten tämän ammattilaisenkin mielestä epätäydellisten vanhempien huomassa.

Nämä ovat tietyllä tavalla vaikeitakin asioita, kun ne tulevat niin lähelle. Ja sitten vielä: totuus tekee meidät vapaiksi, myös vuorovaikutuksessa. Jos missä, niin uskovaisessa kodissa ja perheessä olisi hyvä olla mahdollisimman vähän teeskentelyä. Sellaisia rooleja, jotka ovat meille outoja.

Ja siinä vapaudessa ajattelen oleellista olevan muistaa, vaikka on kysymys kasvattajista ja kasvatettavista, niin aivan kuin lähtökohtana, että me kaikki olemme yhtä syntisiä. Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ja se, joka luulee seisovansa, niin katsokoon, ettei lankea. Tämä totuus, joka tekee meidät vapaaksi, tuo meidät aivan kuin samalle rimale. Myöskin niissä vuorovaikutustilanteissa, mitä me kotona kohtaamme.

Oikeastaan ei ole edes niin, että vanhemmat olisivat aivan kuin lastensa yläpuolella silloin, kun tullaan näihin elämämme tärkeimpiin asioihin. Totta kai meillä kasvattajina on vastuu, mutta sitten niihin keskustelutilanteisiin tullessa, niin tämä on ainakin minulle ollut sellainen asia, että kun niissä vuorovaikutustilanteissa omien lasten kanssa keskustelee, niin muista, Tuomas: olet syntinen mies.

Jotenkin tämä aforismi on tullut läheiseksi: meillä on oikeus katsoa alaspäin johonkin ihmiseen vain silloin, kun aiomme nostaa hänet ylemmäksi. Tämä on aivan kuin sellainen perusohje kaikkeen vuorovaikutukseen. Kun me kohtaamme ihmisiä, meillä ei ole oikeutta katsoa toista ihmistä alaspäin muutoin kuin silloin, kun minä haluan nostaa tuota ihmistä, oli sitten kenestä tahansa kysymys.

Savolaiset ymmärtävät sen verran huumoria, niin laitoin tänne tämmöisenkin dian: vuorovaikutuksessa siis vaikutetaan vuoroin... Siis sehän tarkoittaa sitä, että kun ollaan vuorovaikutuksessa, niin se vaikutus on aivan kuin molemminpuolista. Se ei ole tällaista yksisuuntaista.

Minä kysyin Mirjalta, kun tätä aihetta mietin, että sano, mitä on vuorovaikutus perheessä? Niin Mirja vastasi, että no, se on sitä, että yhdessä keskustellaan ja kaikkia kuunnellaan ja kaikki tulevat samalla tavalla kuulluksi. Ja ei niin, että yksi sanelee ja muut sitten vaan tekevät, kun yksi sanoo.

Minä sitten: "Ai niin kuin meillä?" Niin Mirja sanoi, että ai niin, ja sitten naurettiin.

Sitä se nimenomaan on, että se on eräs ihmisoikeuksien tällainen perusasiakin, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi.

Perheestä.

Perhe on Jumalan luoma perusjärjestys. Se näkyy siis läpi koko luomakunnan tällainen perusjärjestys. Sillä on tietty tehtävä, niin kuin tiedätte. Perhe tarjoaa suojan. Siis se ei ole ihmisten keksintö, vaan se on Jumalan keksintö.

Perhe on myöskin tietyllä tavalla elämänkoulu, jossa opetellaan elämisen taitoja, niitä, joita kohdataan perheen ulkopuolella. Perheessä opetellaan myöskin vuorovaikutustaitoja. Perhe on myöskin kasvualusta. Eli aika merkittävästä asiasta on kysymys, kun puhutaan perheestä.

Tiedättekö muuten, että Suomessa on tällä hetkellä puolitoista miljoonaa perhettä, noin, ja noin puoli miljoonaa niistä on lapsiperheitä? Lapsiperheiden määrä suhteessa perheiden määrään. Niin kuin tiedätte, meillä on nyt jo hyvin monenlaisia perheitä, mutta lapsiperheiden määrä on koko ajan vähenemässä suhteessa perheiden kokonaismäärään.

Vielä tähän Jumalan luomisjärjestykseen. Niin kuin tiedätte, niin myös hengellisessä maailmassa Jumalalla on perhe. On äiti, on isä ja on lapset. On vuorovaikutus. Ette te silleen ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan Jumalan perhe. Ja Jumalan valtakunnan, Jumalan seurakunnan täältä maan päältä löytänyt, on löytänyt itsellensä perheen, on löytänyt äidin, on löytänyt isän, on löytänyt tuon perheen jäsenet eli sisaret ja veljet.

Perheen hyvinvoinnista puhuttaessa ajattelen niin, että kun perhettä ajatellaan kokonaisuutena, niin sen perheen hyvinvointi on sen jäsenten hyvinvointia. Ja se on yhtä vahva kuin sen ketjun heikoin lenkki. Perheen tehtävä on suojella sitä kokonaisuutta niin, että jos siellä perheessä on yksikin jäsen, joka kärsii tai voi huonosti, niin tavallaan se koko perhe kantaa siitä huolta ja huolehtii siitä yhdestä, joka ei jaksa.

Sitten meillä on tällaisia ihannekuvia perheestä. Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitetaan tällaisella ihanneperheellä. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin meillä saattaa tässä kristillisyydessäkin olla aivan kuin tällainen mielikuva siitä, minkälainen on ihanneperhe, jossa kaikki lapset ovat uskomassa ja ne käyttäytyvät asiallisesti ja ne tulevat seuroihin ja istuvat penkissä ja eivät metelöi ja niin edelleen ja niin edelleen. Meille saattaa rakentua aivan tällaisia, sanoisinko, teoreettisia mielikuvia perheestä, joita me ihannoimme ja joita me haluaisimme, että meillä olisi.

Minä olen sanonut, että me emme ole Mirjan kanssa saaneet ihanneperhettä, mutta rakkaan perheen me olemme saaneet. Kaikki eivät ole uskomassa, mutta siellä on hyvin monenlaisia. Mutta rakas se on ja meille tärkeä.

Ja sitten meille saattaa tässä kristillisyyden keskellä, kun tätä tiivistä yhteisöllistä eletään, kun ei ole tällaista ihanneperhettä, niin se saattaa jopa vaikeuttaa meidän elämäämme. Vähän niin kuin seinänvarsia pitkin tullaan seuroihin, kun kaikki ei ole mennyt niin kuin olisi halunnut. Voiko Jumala varjella, ja että kristillisyyttä tarvitsisi kenenkään orjailla eikä tulla seinänvarsia pitkin seuroihin? Se on harvoin, jos koskaan, todellista.

Ja tässä on sellainen vaara, että tällainen ihanne voi haitallisesti ohjata meitä sellaisten kulissien ylläpitämiseen. Elikkä yritetään pitää yllä sellaista mielikuvaa ihanneperheestä, mutta sitten siellä kulissien takana esimerkiksi vuorovaikutus voi olla, no sanon niin kuin ajattelen, se voi olla jopa sairasta.

Otan tämän asian esille siitä syystä, koska tämä minusta on ihan oleellinen asia puhuttaessa vuorovaikutuksesta, elikkä se on sellaista läpinäkyvää myöskin se perhe-elämä. Ei niin, että kaikki perheen asiat kaikkialla puhuttaisiin, vaan että se tuo aina mukanaan tietynlaiset vaaratekijät, jos eletään tällaisten kulissien takana, jossa tapahtuu sellaista, mitä ei saisi koskaan tapahtua.

Minä olen joskus aina lapsilta kysellyt, että onko isä samanlainen kotona kuin tuolla esiintyessään kylillä? On erittäin harmillista, jos käyttäytyy eri tavalla kodin ulkopuolella kuin kotona. Että lapset ainoastaan ihmettelevät, että no miten tuo isä on tuommoinen muitten edessä, kun sitten kun se tulee kotiin, niin se saattaa olla aivan toisenlainen.

Perheen perusarvot, niin kuin tiedämme, ovat rehellisyys, avoimuus ja suoruus. Minun rakas isä, vieläkin kun minä menen haudalle ja seison siinä, minä muistan, mitä isä mulle sanoi. Se toisti toistamasta päästyään sitä, että: "Poika, koita olla rehellinen. Ole, Tuomas, rehellinen." Sitä se muistutti. Isä oli suoraselkäinen suomalainen, rehellinen mies.

Sitten perheet ovat erilaisia, myöskin tämän vuorovaikutuksen suhteen. Kun me käymme perheissä, niin ne ovat hyvin erilaisia, ja meidän ei pitäisi lähteä vertailemaan, koska emme me oikeastaan toistemme perheistä tiedä, vaikka kuinka lähellä elämme.

Minä olen joskus sanonut sitä, että jos katsoo avaimenreiästä huoneeseen, niin siitä näkee jonkun verran, mutta toisen perheen elämästä me emme näe sitäkään, mitä me avaimenreiästä huoneesta näemme. Ja sitten jos me ryhdymme vertailemaan omaa elämäämme, toistemme elämää, toisten perheiden elämää, niin se on vähän huono tie. Tuo hyvä sanonta: hyvin menee, kun ei vertaile.

Erilaisuutta kannattaa arvostaa, sitä kannattaa vaalia. Yhdessä perheessä eletään toista kuin jossakin toisessa perheessä. Vaikkapa nyt esimerkiksi jossakin perheessä on sellainen tapa, että kun jouluaattona tulee kello kaksitoista ja joulurauha on julistettu, niin kaikki pukeutuvat yövaatteisiin ja menevät nukkumaan keskellä päivää. Meille se ei tulisi niinku mitenkään edes kuuloonkaan.

Jossakin perheessä kokoonnutaan säännöllisesti taivaalliselle. Siinä keskustellaan asiallisesti, mutta sitten jossakin toisessa perheessä sitä ei tapahdu. Ja näitten perusteella me emme voi lähteä arvioimaan, että joku perhe olisi parempi kuin joku toinen. Se on huono tie. Hyvin menee, kun ei vertaile.

Jokaisessa perheessä on aivan kuin pinnan alla omat verkon painonsa. Kaikki saattaa näyttää ulospäin siltä, että on hyvin, mutta ne ovat ne verkon alapuolella olevat painot, jotka pitävät sitä verkkoa suorassa. Ne ovat siellä pinnan alla, eikä niitä ulkopuoliset näe.

Ja en tiedä, veikkaanko väärin, kun sanon, että kyllä jokaisessa perheessä omat verkon painonsa on, joitten kanssa kamppaillaan ja mennään. Siinä mielessäkään se vertailu ei ole aina realismia.

Se on tällainen kuin perheen elinkaari. Me elämme hyvin erilaisessa vaiheessa tässä perheessä ja se vaikuttaa totta kai tuohon vuorovaikutukseen.

Nuori perhe on silloin, kun lapset ovat pieniä. Se on se perhevaihe, mitä meillä nyt seurataan Mirjan kanssa joittenkin meidän lastemme perheessä. Siellä on ainoastaan alle kouluikäisiä tai ensimmäiset lapset ovat ensimmäisellä luokalla.

Sitten tulee tällainen murrosvaihe, kun sieltä toisesta päästä lapset tulevat jo murrosikäisiksi. Ja niin kuin tiedätte, niin jos se jossakin näkyy, niin se näkyy siinä perheen vuorovaikutuksessa. Mitä se vaikuttaa siihen perheeseen, kun siellä on ensimmäiset murrosikäiset siihen perheeseen kasvaneet?

Ja sitten on tämä uusi sukupolvi, kun alkaa tulla seuraavan sukupolven jäseniä siihen perheeseen. Minä jotenkin luen mielelläni siihen perhekokonaisuuteen, missä mekin nyt elämme, niin myöskin meidän lastemme perheet ja lastenlapset.

Siihen tulee aivan uusia asioita ja ajattelen jotenkin niin, että perheen tehtävä, aivan kuin tuollainen perustehtävä, on saatella sitä seuraavaa sukupolvea tulevaisuuteen. Saatella.

Suomessa sanotaan, että meillä on isovanhemmuus kriisissä, ja saattaa se niin ollakin. Ja kyllä mummun ja papan tehtävä on suunnattoman tärkeä tässä saattelumielessä.

No sitten isän ja äidin roolista perheessä ja myöskin tässä vuorovaikutuksessa. Tiedätte, että rahalla saa asunnon, mutta sillä ei saa kotia. Koti on isän ja äidin välinen vuorovaikutussuhde. Se on siinä suhteessa, se koti. Mentiin minne tahansa sinä perheenä, niin se koti ja sen kodin lämpö on tavallaan siinä. On aivan kuin siinä suhteessa, joka isän ja äidin välillä vallitsee.

Kyllä minä muistan vieläkin, miten mukavalta minusta tuntui, kun minä näin pikkupoikana, että isä ja äiti tykkäävät toisistaan. Ja minä muistan vieläkin, vaikka mä olin aikuinen mies ja isä ja äiti eli siinä kaupungin osakkeessa, kun minä menin sinne ja minä näin, että isä ja äiti tykkäävät toisistaan, se tuntui minusta mukavalta.

Siinä se koti on, ja erityinen vastuu ja huoli on siitä kodin lämmöstä. Isänä ja äitinä kysyä toiselta, että onko lämpö päällä, että kun on vähän viileää, onko lämpö päällä? Jos ei ole lämpö päällä, niin siihen on joku syy, ja ainakin meillä sitä "suntia" saa isommalle sillä, kun laittaa vaikka Siionin laulut soimaan tai menee ja pyytää, että saako synnit anteeksi.

Viileyttä on tullut, joka viilentää sitä kotia, sitä oikeaa kotia, joka on siinä isän ja äidin välisessä suhteessa. Ja kyllä te tiedätte, miltä se lapsesta tuntuu, jos se elää sellaisessa kodissa, josta puuttuu lämpö vanhempien väliltä.

Hellyyden merkitys... Minä en tarkoita nyt hellyydellä sitä fyysistä hellyyttä. Minä tarkoitan hellyydellä sitä, mikä on katseissa, sanoissa, asenteissa, joka heijastuu siinä sen koko arkisen tekemisen rinnalla, niissä pienissä asioissa. Se, miten sinä katsot puolisoa, se miten sinä sanot, millä äänenpainolla sinä puhuttelet. Niistä tulee siinä vuorovaikutuksessa se kodin lämpö.

Jos on riitaa, sanat muuttuvat kylmiksi, käskeviksi, töykeiksi.

Muistakaa veljet ja sisaret, kun minä tuossa aloitin, niin minä sanoin, että minä en ole näissä asioissa onnistunut. Mutta ajattelin, että minä puhun näistä siitä huolimatta, kun minusta ne kuuluvat tähän asiaan.

Esimerkin voima vuorovaikutuksessa, mutta myöskin koko perheen elämässä. On tällainen sanonta, että sanat ovat hiiri ja esimerkki on norsu. Että vaikka minä kuinka puhun, siis sanoja, miten tulisi käyttäytyä? Jos minä isänä puhun lapsille, että miten miehen tulisi puhua vaimolle, mutta sitten minä itse käyttäydyn toisella tavalla, niin ne sanat, mitä minä sanon, ovat hiiri, ja se minun antamani esimerkki on norsu. Tällaisia me ihmiset olemme.

Vuorovaikutustaidot opitaan kotona omilta vanhemmilta, ja kun minä tuossa sanoin, että perhe on tietyllä tavalla... perheen tehtävä on saatella seuraava sukupolvi tulevaisuuteen, niin aivan kuin tällaisten esimerkkien kautta ne lapset omaksuvat.

Minä huomaan omaksuneeni omalta isältäni monia asioita tietämättäni.

Eräs isä otti kerran jo aikuistuneet lapsensa keittiönpöydän ympärille ja halusi keskustella niitten kanssa siitä, että milloin minä olen teitä kasvattanut? Ja sitten esitti joitakin tilanteita, joissa oletti kasvattaneen, että oliko se, oliko se. Lapset sanoivat, että ei, ei me edes muisteta noita, mitä sinä puhut. Mutta sitten ne kertoivat sellaisia tilanteita, jotka ne olivat kokeneet erityisen kasvattaviksi, joista tuo isä ei muistanut, että hän olisi edes koskaan sillä tavalla toiminut. Ja ne olivat niitä tilanteita, joissa isä omalla esimerkillään oli antanut jotakin sellaista, jota lapset kantoivat koko loppuelämänsä mukanaan.

Tärkein asia, jonka isä voi lapsilleen tehdä, on rakastaa heidän äitiään. Se on siis tärkein asia. Linnanmäet, Korkeasaaret, mönkijät, mopot, kaikki jää niinkun toiseksi. Jos haluaa lapselleen antaa jotakin todella tärkeää, niin rakastaa sitä sen lapsen äitiä, niin on antanut kaiken.

Inhimillinen viestintä perheen vuorovaikutuksessa. Tämä liittyy tuohon, mitä sanoin hellyydestä: ilmeisiin, eleisiin, asentoon. Sanojen merkitys on alle kymmenen prosenttia kokonaisviestinnässä. Siis se, mitä minä sanon.

Sitten nämä ilmeet, eleet, asento, etäisyys, äänenpainot sisältävät viestin, että jos minä vaikka kuinka hellästi puhun, mutta minusta mun kädet ovat tässä asennossa ja pää on näin kallellaan, minun keho kertoo aivan muuta kuin mitä ne minun sanat kertovat.

Amerikassa olin, niin siellä veljet vähän huumorimielessä nauroivat, että kun suomalaiset veljet puhuvat evankeliumin ilosta, niin ne ovat naama mutrussa. Jotta Jumalan valtakunnan asuminen on iloinen asia. Ne minulle siinä vähän piikitteli.

Siis jos naama näyttää siltä, että tuota eihän tuo voi olla iloinen, mutta sanat kertovat iloisuudesta, niin kumpi viesti on vahvempi? Se, mitä kasvot kertovat.

Ja kun puhutaan perheen vuorovaikutuksesta, vuorovaikutuksesta aviopuolisoiden välillä tai lapsen ja vanhemman välillä, niin se, miten isä istuu, miten hän katsoo, minkälaiset äänenpainot? Niillä on suurempi merkitys kuin niillä sanoilla.

Joskus joutuu toteamaan, että hyvä oli asia, mutta väärällä tavalla tuli ilmaistua.

Sitten jos nämä sanat ja oheisviestit ovat ristiriidassa keskenään, niin varsinkin lasten näkökulmasta, niin se vuorovaikutuksessa on huono asia.

Läsnäolemista vuorovaikutustilanteissa. Olla, olla läsnä.

En tiedä, oletteko kuulleet sen, kun isä oli tullut töistä ja makasi sohvalla ja luki sanomalehteä. Poika tuli siihen päätyyn, kysyi lehteä lukevalta isältään, että saanko lyödä tähän? Sillä oli sellainen leikkivasara. Isä aivan kuin refleksinomaisesti vastasi, että no saa, niin se poika löi sitä isäänsä sillä vasaralla päähän. Kun isä suuttui, niin se poika sanoo, että no sinähän lupasit.

Isä oli siis paikalla, mutta ei ollut läsnä. Ei ollut siis tietoinen siitä, mistä oli kyseessä.

Lapsihan on aina läsnä, sillä ei ole aikamuotoja, ei ole mennyttä eikä tulevaa. Lapsi on siinä tilanteessa, niin kuin tiedätte, myöskin kehitysvammaiset. Siis ne eivät elä jotakin menneisyyttä tai tulevaisuutta.

Mutta me aikuiset... aikuisen mieli askaroi menneisyyden murheissa tai tulevaisuuden huolissa, yleensä aika negatiivisissa asioissa. Ja nämä sitten vievät meidän ajatteluamme niin, että kun pitäisi olla läsnä, kohdata se ihminen tässä ja nyt, niin ajatukset harhailevat siinä, mitä tuli tehtyä tai niissä asioissa, mitä ehkä ensi viikko tuo tullessaan.

Voimme siis olla kotona, mutta emme läsnä.

Kuunteleminen. Kuulemme, mutta emme kuuntele. Aktiivisen kuuntelijan antama vaste on arvostus. Tämä on sellainen asia, jota minä olen halunnut opetella, enkä minä ole vieläkään oppinut sitä. Mitä tarkoittaa aktiivinen kuunteleminen?

Meillehän käy sillä tavalla, että kun joku tulee meille puhumaan jotakin, niin me alamme kuuntelemaan sitä niin, että mitenkähän tuohon vastaisi? Mitenkä minä löytäisin tuohon viisaan vastauksen?

Aktiivinen kuuntelija keskittyy niin totaalisesti siihen ihmiseen, että haluaa välittää vain arvostusta sille ihmiselle. Että minä arvostan sinua. Minä haluan nyt kuunnella sinua. Eikä välttämättä ole edes vastauksia. Ei ole välttämättä kommentoitavaa, mutta jos se varsinkin isojen asioitten kohtaamista kaipaava ihminen saa vasteen, että tuo ihminen arvostaa minua, niin sillä saattaa olla käänteentekevä merkitys.

Aito kuuntelija on siis läsnä, eikä omien ajatustensa vietävänä jossakin menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Se on tällainen sanonta. En tiedä, oletteko samaa mieltä? Naiset pitävät hiljaisista miehistä. He luulevat näiden kuuntelevan. No, tämä on yhden ihmisen mielipide.

Tunteet ja vuorovaikutus.

Mies tuli töistä kotiin. Vaimo, lapsia oli kuusi, seitsemän, niin itki siellä keittiössä. Mies teki havainnon, että vaimo itkee. Lapset olivat siinä, huusholli oli aika sekaisin, uusi talo, ja se teki tulkinnan ja meni sen vaimon luokse, että "no, mikä nyt taas on, että minä olen rakentanut tämmöisen talon ja kaikki pitäisi olla kunnossa, niin täällä itketään". Niin se vaimo sanoi, että "kun mun käsi paloi tuossa hellassa".

Siis havainto, tulkinta, joka oli aivan väärin.

Ja kun tunteitten perusteella me tulkitsemme asioita ja me näemme vaikkapa sen, että lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla, menee huoneeseensa, paiskaa oven kiinni, niin me teemme havainnon ja siitä me teemme jonkun tulkinnan, ja sitten se tulkinta saattaa herättää meissä tunteen. Ja sitten jos me lähdemme sen tunteen ohjaamana kohtaamaan tuon ihmisen, niin on suuri vaara, että me epäonnistumme siinä kohtaamisessa.

Tunne ohjaa ajattelumme liian usein harhaan, ja tämä on tällaisessa vuorovaikutustilanteessa, kun me näemme toistemme kasvot, kuuntelemme äänenpainoja, niin me teemme aivan vääriä tulkintoja toisen sanomisesta tai käyttäytymisestä. Ja yleensä se virhe johtuu siitä, että me olemme tunteen ohjaamana tuon tulkintamme tehneet.

Armollisuus vuorovaikutuksessa.

Tiedätkö, veljet ja sisaret, miten mukava on olla sellaisessa porukassa, jossa on armollinen ilmapiiri? Olette varmasti istuneet joskus sellaisessa tilanteessa, vaikkapa jossakin olohuoneessa tai muualla, missä on voinut vapaasti keskustella ja olla aidosti oma itsensä. Siinä on sellainen armollinen ilmapiiri. On niin mukava olla. Minun ei tarvitse esittää. Nämä ystävät, jotka tässä ympärillä ovat, tietävät tasan tarkalleen, minkälainen minä olen, mutta ne siitä huolimatta välittävät minusta.

Ja jos kodissa saa vallita tällainen ilmapiiri, että lapset ja myöskin molemmat aviopuolisot ovat hyväksyttyjä aivan sellaisena kuin he ovat... Siinä kodissa vallitsee sellainen armollinen ilmapiiri, niin siellä on myöskin aito vuorovaikutussuhde.

Armollisten seurassa on helpompi olla. Annetaan aivan kuin etulahjana anteeksi.

Eräässä pirtissä seurassa vanha saarnamies saarnasi ja hänen vaimonsa kuunteli siellä peräkamarissa sitä saarnaa ja sitten siinä saarnan aikana sanoi niille muille seuravieraille, että "kuunnelkaa noita armon sanoja, kun tietäisitte minkälainen änkyrä tuo mies on kotona".

Siis sillä miehellä oli... se oli uskovainen mies, mutta vaikeudet sellaisena kuin tuo mies eli, ne näkyivät siellä kotielämässä.

Tiedätte sen laulun "Armon tuuli kantaa". Aurinko paistaa ja lämmittää maata, aiheuttaa nousevia ilmavirtauksia ja linnut hakeutuvat näihin nouseviin ilmavirtauksiin siitä syystä, että niissä on helpompi lennellä. Jumalan armon aurinko lämmittää, aiheuttaa nousevia ilmavirtauksia, ja siinä on uskon siivillä helppo Jumalan lapsen lennellä.

Myös sielunhoito on vuorovaikutusta... Käytä sielunhoidollisia keskusteluja.

Vuorovaikutusta on se, mitä minä tuossa alussa sanoin. Aivan sellaista oleellista vuorovaikutusta, johonka minä kyllä, veljet ja sisaret, teitä rohkaisisin tänä aikana, kun maailma kylmenee, niin sellaiseen vuorovaikutukseen, että kynnys olisi mahdollisimman matala uskovaisessa kodissa.

Vaikka nyt ei olisi mitään sellaista erityistä asiaa, kysyä toinen toiselta, että vieläkö jaksaisit minua siunata? Vieläkö siunaisit minua?

Että kun illalla mennään esimerkiksi nukkumaan, vaikka se kuinka tuntuisi tavalta. Sielunvihollinen saattaa sanoa, että tuo on tuollainen rutiinitapa, niin unohtakaa se. Antakoon olla, mutta siinä evankeliumissa on voima. Siinä vuorovaikutuksessa on merkillistä se, että siihen tilanteeseen tulee myöskin Jeesus ja siinä on sen arvo.

Niin aivan kuin rohkaisen teitä, että unohtakaa sellainen ujous arkisessa vuorovaikutuksessa ja kysyä toisiltanne, että voisitko vielä siunata minua, että kun ahdistaa, niin tämä elämä. Sielunhoitoa erityisesti tänä aikana tarvitaan.

Sitten me olemme vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. Rukoile Isääsi, joka on salaisuudessa. Hän maksaa sinulle julkisesti.

Uskovaisen perheen isä kuunteli, kun kehitysvammainen lapsi oli kamarissa ja sieltä kuului puhetta, ja se ajatteli, että se on siellä yksin, että no kenen kanssa se nyt puhuu? Meni sinne ja kysyi, että kenelle sinä puhut? Se sanoi, että minä rukoilen.

Niin se isä kysyi, että no kuuleeko Jumala sinun rukoukset? Niin se sanoo, että no kuulee. Isä kysyi, että no vastaako se sinun rukouksiin? No sanoi, että no vastaa. No, miten se vastaa? Rauhalla.

Jos me käännymme Jumalan puoleen sellaisella totisella sydämellä... Tiedätte, mitä se tarkoittaa. Jumala antakoon sellaisen sydämen, niin Jumala vastaa meille rauhalla, ja se on vuorovaikutussuhde.

Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Henki puhuu meidän puolestamme sanomattomin huokauksin. On siis uskovaisessa asuva Jumalan Henki jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa Jumalan kanssa.

Omatunto.

Omatunto on Jumalan ääni, siis Jumalan ääni meissä. Jumala puhuu meille omantuntomme kautta, ja minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen, kun rippikoulussa pappi opetti rippikoululaisille omastatunnosta liittyen tähän.

Se piirsi taululle tällaisen ison ympyrän ja sanoi niille lapsille, että tässä on omatunto. Kirjoitti siihen, että omatunto. Ja sitten se piirsi sinne yläpuolelle nuolen ja sanoi, että täältä kuuluu Jumalan ääni. Ja sitten se alkoi piirtämään siihen pallukan päälle suttua. Tussilla näin teki suttua ja sitten se sanoi, että tämä on syntiä.

Ja sitten se kysyi niiltä nuorilta, että miten käy, että kun tätä kertyy ja kertyy, niin miten käy tälle äänelle? Niin, kyllä ne nuoret osasivat sanoa, että eipä kuulu, eipä kuulu Jumalan ääni.

Siksi kannattaa muuten panna synti pois, että säilyy vuorovaikutussuhde Jumalan kanssa.

On tällainen vertaus, että omatunto on kuin kompassi ja Jumalan sana on kartta. Tiedätte, että kompassissa neula osoittaa aina pohjoiseen, ja kun omatunto on kompassi, niin siinä neula osoittaa aina taivaaseen, siis suuntaa taivaaseen. Ja kun se pannaan kartan päälle, niin Jumalan sana, joka on kartta, näyttää reitin, mistä kautta kannattaa mennä, että päästään taivaaseen. Siellä on reitti.

Ja nyt jos tuohon kompassiin tulee jotakin, niin minäpä kerron esimerkin, Armo: pojat suunnistivat kaksikymmentäviisi kilometriä kompassilla ja menivät kaksi kilometriä pieleen, ja ne ihmettelivät, että varmasti tarkasti kompassilla tultiin. Niin minä sanoin, että näytäpä taskusi, niin sillä oli metalliesineitä tässä toisessa taskussa ja se aiheutti siinä kompassissa vääristymän niin, että ne menivät kaksi kilometriä pieleen.

Tämmöinen se on Jumalan lapsenkin omatunto. Jos on sellaisia asioita, jotka vääristävät... tiedätte, mitä se on. Se on syntiä pois panematta, niin se vääristää ja suunta on väärä. Siksikin kannattaa panna synti pois, että säilyy oikea suunta.

Lauletaanko tämä?

Jumalan rauha rinnassansa,
ken kantamassa kuoleman,
on onnellinen kulkeissansa
maan vieraan poikki taivaaseen.
On onnellinen kulkeissansa
maan vieraan poikki taivaaseen.

On kallein lahja täällä maitten, on...
Saata parve armolasten
yhtyä voitoon virtehen.
Saata parve armolasten
yhtyä voitoon virtehen.

Nyt kuljen täällä maailmassa,
sun Henkes johtaa, kuljettaa.
Kokona kerran taivahassa
mä riemuin kiitän Karitsaa.
Kokona kerran taivahassa
mä riemuin kiitän Karitsaa.

Loppujen lopuksi Jumala voi enemmän. Siihen kun ihmisten mahdollisuudet loppuvat, niin silloin vasta alkavat Jumalan mahdollisuudet. Semmoinen on Jumala.

Ei kannata raskauttaa mieltänsä näillä asioilla, mutta kun on hyvä Jumala, niin luottaa siihen niin kuin pikkupoika tai pikkutyttö isäänsä. Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, sanoo Raamattu.

Keskustelun aiheita.

Edellisten sukupolvien vuorovaikutusperintö. Minä kerron, että minulla oli rakas isä, mutta ei se koskaan minun kanssa jutellut. Ei se leikkinyt minun kanssa, ei se ottanut edes syliin, mutta se oli rakas. Kämpälle kun se tuli kotiin ja viikonlopuksi, niin sunnuntaina, kun se siinä muurin edessä makasi, niin minä joskus kävin sen kainalossa ja vieläkin muistan, mille se flanellipaidan hiha tuoksui, kun minä siinä olin. Sieltä me olemme tulleet ja nyt sitten elämme tätä päivää.

Sitten on tuosta, mistä alussa laulettiin: "Anna, Herra, herkkä mieli lähestyä horjuvaa." Liittyy vuorovaikutukseen. Horjuva aviopuoliso, horjuva lapsi. Kaikki kertoo siitä, että uskon asiat eivät ole kunnossa. Miten lähestyä? Mikä on vuorovaikutus? Totuuden ja taidon kieli puhutella torjuvaa, esimerkiksi lasta, joka on kieltänyt jo uskonsa, on vihainen uskovaisille. Miten siihen suhtautua? Miten sitä rakastaa?

Sitten isovanhemmat perheen vuorovaikutuksessa. Isovanhempien merkitys tuoda perheeseen vuorovaikutusta. Minkälaista? Ajattelen, että jotakin sellaista, mitä tämä aika lapsiperheissä tarvitsee.

No niin, tämmöinen tämä minun esitys oli. Minä tätä tein ja sitten minä ajattelin, että onkohan tuo nyt ehkä alustus, mutta jospa se herätti teissä ajatuksia, ja mielellään kuuntelisin sitä vuorovaikutteista keskustelua, mikä nyt sitten tästä seuraa.

Kiitos!