Juhannusseurat/Seurapuhe Maitoisten leirikeskuksessa 23.06.2017

Kolmiyhteisen Jumalan isänä, Pojan ja Pyhän Hengen nimeä. Ennen kuin me käymme jatkamaan näitä seuroja, meillä on jätetty esirukouspyyntö. Uskovainen sisar pyytää Jumalan lasten esirukousta vaikean sairauden keskellä. Samalla hän pyytää Jumalan lasten rukousta omaisten, läheisten puolesta, että he saisivat parannuksena armon. Rukoilemme.

Pyhä ja vanhurskas Jumala. Rakas taivaallinen Isämme. Sinä olet luvannut kuulla lastesi huokaukset. Sinä isä näet meidän jokaisen elämäämme. Sinä tiedät, mitkä ovat ne meidän elämämme vaiheet.

Ja sinä väkevän käden kautta olet teitä täällä ohjaamassa. Anna sinä isä meille uskon näköalaa. Anna tällekin sisarelle vaikeuksien keskellä uskon näköalaa siihen, että sinä johdat, sinä kuljetat perille taivaan kotiin. Aamen.

Me hiljennymme Jumalan sanan äärelle ja pyydän lukea täältä Vanhan testamentin puolelta Mooseksen neljännestä kirjasta, luvusta kuusi, luvun loppuosan. Sanat kuuluvat Jeesuksen nimellä. Herra sanoi: Sano Aaronelle ja hänen pojilleen: Kun te siunaatte Israelin, lausukaa sille näin: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Kun he näin siunaavat Israelin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni. Amen.

Rakkaat veljet ja sisaret.

Kun me käymme avatun Raamatun äärelle tutkimaan Jumalan sanaa, niin eikö me aina käydä tähän tehtävään pyytämään Jumalan siunausta, että hän avaisi sanansa, kirkastaisi ennen kirjoitettua Jumalan sanaa, niin että me tänäkin iltana, tänä juhannusiltana saisimme olla kuulemassa hyvää ääntä paimenen äänellä täällä paikallisten juhannusseuroissa.

Ja kun me myös sanan äärelle pysähdymme, niin on hyvin tärkeää, kun me pyydämme seuran siunausta, että me samalla pyydämme ja asetumme sanan alle niin, että se sana koskettaa myös minua. Että Jumala saisi myös henkensä kautta olla minua ohjaamassa ja antamassa niitä matkaeväitä sinne arkisen elämän keskelle.

Minulle sattui tuossa jokin aika sitten lehtileike eteen. Se oli noin kahdeksankymmentä vuoden takaa. Veliemme Väinö avasi siinä valmista Jumalan lapsia sanan kuulua.

Ja hän kirjoitti siinä lehtileikkeessä suurin piirtein näin: Kun me veljet ja sisaret asetumme sanan alle, on aina tarkoin muistettava se, että oikea seuran siunaus tulee taivaasta. Ei puhu ajasta. Raamattu on kuin lukittu kirja, ellei Herra sitä armossaan avaa. Jumala yksin antaa oikeita sanoja.

Ja tämä Väinö-veli vielä itse jatkaa: Älkää koskaan tulko kuuntelemaan aivan niin kuin valmista, vaan huokailkaa Taivaallisen Isän puoleen, että hän siunaisi puhuvaa miestä, niin että taivaan armomurut tulisivat pieninä murusina meidän nälkiintyneille sydämille. Jumalan rakkauden tuli saisi olla lämmittämässä niitä rintoja, jotka kylmät ovat! Eikö tämä pyyntö ole elävää todellisuutta tänään kaikkina päivinä?

Vuosikymmeniä myöhemmin me saamme tällä uskon ja rukouksella olla käymässä tätä luettua pyhää Raamatun kohtaa tutkimaan. Tämä luettu Raamatun kohta johtaa meidän ajatuksemme yli kolmetuhatta vuoden päähän. Voimme ajatella heti niin tai joku saattaa ajatella:

Onko mitään annettavaa tuolla? Moi vanhalla asialla tämän päivän ihmiselle? Ja vielä kun me ajattelemme sitä kehityksen kulkua, missä me olemme ja sitä yhteiskuntaa, minkä keskelle nämä sanat on annettu ja tätä aikaa, jota me elämme, onko siinä mitään annettavaa?

Mutta me täältä Raamatusta näemme, Paavali kirjoittaa: Mikä ennen ei kirjoitettu on, se on meille opiksi kirjoitettu, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta elävä toivo olisi. Eli me ymmärrämme sen, että tämä Raamattu on nämä pyhät kirjat ja niin kuin Pietari sitä toteaa, että yksikään profetia ei ole ihmisen tahdosta tuotu, vaan entiset pyhät ovat kirjoittaneet, vaikutetut Pyhältä Hengeltä. Tämä on Jumalan näke puhetta tämänkin päivän ihmisille.

Jumalan tänne Pyhännän raamatun on halunnut tallentaa kaiken sen, minkä hänen itsestään haluaa meille tänä päivänä olla kertomassa. Ja siitä tiestä, mikä johtaa hänen luokseensa sinne kunnian taivaaseen. Siksi tämä Pyhä Raamattu. Se on meille kallis ja tärkeä kirja. Ja me haluamme sillä pyhyydellä olla tätä Raamattua lukemassa, että tämä on Jumalan sanaa meille tämänkin päivän ihmisillä. Tämä meidän tekstikohtamme.

Se oli hyvin tuttu. Uskaltaisin sanoa niin, että tämä on Raamatunne eniten käytetty kohta. Jokaisessa kirkollisessa tilaisuudessa ja monesti myös meidänkin seuroissa, kun me päätämme seuroja, niin me päätämme tähän Herran siunaukseen. Se on niin tuttua Raamattua meille, että me emme sitä aina edes ymmärrä, että se on Raamatussa tämä Herranen siunaus. Ja että se on itse taivaan Jumalan sanelemaa tälle Moosekselle, Jumalan valtakunnan työmiehelle.

Tämä meidän tekstimme tuo tässä esille nämä kaksi pelastajaa: Mooseksen ja Aaronin. Ja Jumala oli antanut molemmille tärkeän tehtävän. Me muistamme Mooseksen elämän hyvine vaiherikkaine, miten hän syntyi sinne heprealaisten keskuuteen. Miten eigy ala ihmeliet elä tavalla johdattiin Mooseksen elämään.

Ja miten sitten Eikumaala kutsui Moosesta tähän tehtävään? Johtaa se Israelin kansa sieltä luvatulta maalta, sieltä Egyptin horjuudesta, luvattuun maahan. Muistamme myös miten Mooses esteliitetään tehtävää. Hän näki sen tehtävänään suuruutena. Näki omat mahdollisuutensa.

Ei minusta ole niin suuri kansanne johtajaksi. Sitten hän vielä lopuksi toteaa, että minulla on hidas ja kankea kieli. En kykene tähän tehtävään. Mutta sitten hän kuitenkin siihen suostui. Jumala antoi tämän vanhemman veljen Aaronen sinne avuksi.

Aaron oli sananpalvelija ja Aaron sitten puhui Israelin kansalle sen, minkä Jumala milloinkin ne Moosekselle ilmoi. Ja täällä tämä meidän tekstimme alkoi: Herra sanoi: Sano Aaronille ja hänen pojillensa: Kun te siunatte Israelin, lausukaa sille näin. Raamattu puhuu monessa kohtaa siunauksesta. Tämä siunaus on ihmiskunnan valtakunnan keskeinen asia tänäkin päivänä.

Tänäkin päivänä tätä siunausta käytetään täällä lähimaalan valtakunnassa. Raamattukin monessa kohtaa puhuu kauniisti, miten siellä ihmisiä siunattiin. Muistamme sieltä Jeesuksen lapsuudesta, kun hänet kahdeksan päivän ikäisenä tuotiin sinne temppeliin. Se pyhää pariin.

Joose ja Maria olivat tuomassa sitä Jeesusta vastaan. Ja siellä temppelissä oli tämä hurskas Simeon, joka odotti Jumalan lupausta. Hän oli hengen ilmoituksen saanut, että hän ei ennen kuolemaa näe, kun hän tämän Israelin lunastetun saa nähdä. Henki johdatti sen miehen sinne temppeliin. Hän näkee, kun Jeesus-lasta tuodaan sinne.

Hän ottaa lapsen syliin ja kiittää Jumalaa. Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään, sillä minun silmäni on nähnyt sinun autuksesi. Siellä Maria ja Joosef ihmettelevät niitä sanoja, mitä Simeon siellä sanoi. Heidän elämässään oli ollut hyvin ihmeellistä aikaa. Tämä, että Jumala oli heidät valinnut tähän suureen tehtävään.

Pyhään tehtävään. Siinä inhimillinen mieli ei tahdo millään ymmärtää. Oli monia hyvin hämmästyttäviä asioita, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin nämä Simeonin sanat. Raamattu kertoo siellä Luukkaan evankeliumissa.

Miten se Simeon vanhana sananpalvelijana ja sielunhoitajana varmaan näki sinne nuorten sisimpään. Näki hämmästyksen, pelon ja ehkä epäilyksetkin. Ja Luukas kirjoittaa, miten Simeon siunasi Joosefia ja Mariaa tällä kauneimmalla siunauksella.

Tai kun Jeesus oli lopettamassa maanpäällistä tehtävää. Hän oli antanut sen lähetyskäskyn omille opetuslapsilleen. Sitten hän kohottaa kätensä, siunaa opetuslapsia ja nousee ylös taivaaseen. Siinäkin lähdön hetkellä Jeesus halusi olla lohduttamassa tällä taivaallisella siunauksella.

Ja eikös veljekään sisaret ole niin, että kun meilläkin elämässämme on välillä hetkiä. Sitä esimerkiksi nuori on lähdössä sieltä turvallisen kodin ilmapiiristä sinne omaan elämään. Voi miten näin kallis hetki on, kun me isänä ja äitinä saamme olla siunattuna lähettämässä niitä rakkaita nuoria sinne omaan elämään. Saamalla pyytämässä ja saamme antamassa anteeksi. Olen ne tässä kohtaa monasti muistellut sitä päivämiehen kirjoitusta, kun se Leo veli siinä kirjoitti kirjoituksessaan, kun hänet nuorena miehenä oli lähdössä sieltä Keski-Pohjanmaalta Helsinkiin pappiskouluun.

Hän meni sinne pellonlaidalle tapaamaan isännässä, joka oli siellä arkisena työnä keskellä pellolla töissä. Siellä työt taukovat. Työne kovettamat kädet laskeutuu nuoren veljen olkapäälleen. Ja siellä kuuluu sana: Ajallista perintöä minulla ei ole sinulle antaa, mutta tämä näin taivaallinen perintö minä haluan antaa. Ja siellä pyydettiin, siellä annettiin, anteeksi.

Siellä siunattiin ne tällä taivaallisella siunauksella, joka tuo sinne rauhan ja turvan meidän sinisimpää, jonka siunauksen varassa me haluaisimme olla. Lähettämässä omat lapsemme sinne omaan elämään. Mutta me myös tiedämme siellä uskovaisen korin keskelläkin. Kun siellä on opettajana jokunen muukin kuin Pyhä Henki ja Jumalan Henki. Sieluinen ja vihollinen saattaa siellä saada niitä, ratkaistaan nuoria sinne vääränä valtakunnan lapsiksi.

Mutta siunaavina ajatuksiin me heitäkin haluamme olla muistamassa. Vaikkei me tätä taivaallista siunausta pystyisi, emmekä voisi olla siellä sanomassa. Näin tämä evankeliumilla siunaaminen. Sielunhoidollisena tapahtumana. Se on aina kulkenut täällä Jumalan lasten keskuudessa.

Tähän ovat entiset pyhät saaneet turvana. Siihen saamme veli ja sisaret mekin. Tämän päivän Jumalan lapset olla turvaamassa. Ja se, että olla täällä siunattuna. Se on niin iso ja mittava asia, että emme edes sitä käsitä.

Se on meidän elämämme tärkein ja keskeisinä asioina. Nimittäin ne kerran, sitten kun alkaa ne viimeiset seurat. Siellä Jeesus opettaa siitä, mitä ne siellä sanotaan: Tulkaa minun isäni siunatuttaa. Eli tulee täällä ajassa ihmisen saada tämä siunaus omalle kohdalla, omakohtaisesti kokee. Ei sanota niin, että tulkaa minun isäni siunattavaksi.

Silloin ei enää siunata ketään. Ajallisuus on päättynyt ja iankaikkisuus on alkanut. Siksi mekin me valtakunnasta haluamme tänäkin päivänä. Tänään juhannusaatto on olla kuuluttamassa tätä taivaallista siunausta, sellaisen ystävänkin kuulolle, joka olet tämänesi siunauksenne menettänyt. Siellä seurapenkillä saattaa istua tai kentällä kulkea ihminen, joka tuntee, että minä olen tämän siunauksen osallisuudessa saanut kullekin.

Mutta tämä siunaus on minun takana. Tai tätä sanomaa saattaa olla kuuntelemassa sillä netin äärellä. Joku hätääntynyt sielu, joku, joka ajattelet, että tuo siunaus ja tuo puhe on viestiä. Tostaen sieltä kaukaa, lapsuudesta, nuoruudesta. Saatat muistaa sen miten.

Siellä kun ne iltavuotellen isä ja äiti siunasi, luki sen iltarukouksen ja sitten ne siunasi. Tällä kalleimmalla siunauksella. Niin tätä siunausta vielä tänäkin päivänä tarjotaan. Vielä on armon ovet avoinna, vielä Jumalan valtakuntaan kutsutaan. Isä ei siunattujaa.

Ja kun ihminen tämän siunauksen saa ottaa vastaan, niin silloin hän saa syntyä tänne valkeuden valtakuntaan isän siunatuksi. Tämä Herran rukous, jonka me tässä tekstissä kuulimme. Niin kuin totesin, niin se on meille äärettömän tuttu. Ja se jo luettuna meille herättää monenlaisia ajatuksia. Tämä aivan niin kuin ei jakaannu kolmeen osaan.

Tämä Herranen siunaus. Täällä kolmas alkaa nämä jakeet sanalla Herra. Täällä tämä ensimmäinen kohta puhuu Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Kun me siellä kirkko penkissä tai seurojen päätteeksi istumme ja tämän rukouksen kuulemme, niin ne ponnahtaa ne sanat niin kuin vain soluvat meidän korvien ohi ja me emme ajattele, mitä kaikkea nämä pitääkään sisällään. Ja me emme pysty sitä kertomaan tänäkään iltana, mitä kaikkea se pitää sisällään.

Kun me puhumme siunauksesta, niin meillä helposti tulee mieleen ensimmäisenä kaikki tämä ajallisuus, mitä Jumala meille antaa. Me saatamme sanoa ystävälle, että kyllä Jumala on teitä hyvin enää siunana, kun teillä on tuota ja ajallista. Ja näinhän se on, että se on Jumalan siunausta sekin. Tai jos me ajattelemme, niin kuin Raamattu siitä puhuu, miten tämä Jumalan siunaus se koituu kaikkien ihmisten eteen. Jumala antaa aurinkonsa paistamaan niin pahoille kuin pyhille.

Hän antaa sadetta niin väärille kuin vanhuksille. Jos me ajattelemme esimerkiksi Suomen kansaa, mehän emme pysty ihmisenä valitsemaan sitä, että minne me synnymme, minkä kansan jäseneksi, mille paikkakunnalle ja mihin perheeseen. Tämä on ehkä Jumalan lahjaa kaikki. Ja kun tämä juhannuskin on tämän Suomen lipun päivä ja siinä mielessä tällainen isänmaallinenkin juhla, niin me saamme olla kiitollisin mielin ajattelemassa sitä, että Jumala meidät tähän kansaan viitteenä, että me saamme tässä valtakunnassa asua. Tämä on hyvä maa asua, vaikka aina sitä tietysti parannettavaakin löytyisi.

Mutta kuitenkin, jos me maailmanlaajuisesti ajattelemme, me elämme korkean elintason maan keskellä. Tänään aikana. Erään laskuttavan mukaan lasketaan, että tämän maapallon päällä on tällä hetkellä kuusikymmentäviisi miljoonaa pakolaista. Sellaista ihmettä, joka on omassa maassaan siirtynyt toiseen alueisiin tai joutunut sieltä omasta maasta lähtemään toiseen maahan, jättämään kaikkensa.

Tulevaisuus on hyvin suuren kysymysmerkin alla. Emme voi edes kuvitella sitä, että mitä tällainen ihminen ajattelee, mitä hän tulevaisuudelta on? Mutta meidän on näiden asioiden äärellä joskus hyvää pysähtyä. Ja ennen kaikkea kiittää Taivaallista isää siitä, että hän on meitä näin siunannut. Mutta tämä Jumalan siunaukseen kaikkine keskeisin, kaikkein tärkein asia on se, että meillä kaikuu täällä anteeksiantamuksen evankeliumia.

Ja ette sinä sydämemme. Tämä anteeksiantamuksen evankeliumi kaikuu täällä Jumalan valtakunnan saarnassa. Siksi Jeesuskin totesi, etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen ohella teille kaikki muukin annetaan. Tämä Jumalan valtakunta, tämä elävä usko. Jotta sinä veljeni, sisareni, saat olla sydämelläsi kantamassa.

Tämä tuo sinulle, ei vain tämän ajallisen elämän siunauksen, mutta ennen kaikkea se iankaikkisen elämän siunauksen. Niin kuin me vain tämän ajallisen elämän siunauksen, mutta ennen kaikkea se iankaikkisen elämän siunauksen. Niin kuin me äsken jo sitä totesimme.

Miten niitä isään siunattuja kerran kutsutaan siihen valtakuntaan, joka on nämä valmistettu ennen kuin tätä maailmaa edes ollut muotoon. Tämä siunaus, se on silloin näkyvissä. Silloin me näemme sen, että mitä täällä heikolla uskolla olemme halunneet olla sydämellämme kantamassa. Tiedämme jokainen sen, miten tämä usko siellä arkisen elämän keskellä se niin. Monasti tahtoo sieltä sydämeltä kuivua.

Tuntuu, että sitä ei etsimällä etsi nenikään löydä sieltä omasta sydämestä. Ja sitä saattaa joskus tuntua siltä, että tämä seuroissa käyminenkin, se on sellainen tapa, että minä menen kun olen ennenkin. Mutta Jumala hänen sanansa kautta haluaa olla meitä pysäyttämässä. Me tiedämme sen kun asetamme itsemme sanan alle. Tai sitten illalla muistelemme sitä, mitä siellä seuroissa puhuttiin, niin siinä monesti käy niin, että emme muista yhtään mitään.

Eräs Vilkine Suviseura puhuessaan tästä juuri puhui. Hän kertoi, miten maanantaiaamuna uskovainen kirkkoherra käveli siellä joen rannalla. Näki miten siellä uskovainen sisar oli pesemässä lampaan villojaan. Hän oli kerinnyt lampaansa. Kirkkoherra pysähtyy juttelemaan.

Kysyin oliko sisar eilen kirkossa? Kyllä oli. No mitä siellä Saara? Tämä sisar painoi pään alas ja sanoi: Oi rakas veli, minä en enää muista. Minulla käy aina niin kuin näille lampaan villoille.

Vesi virtaa lävitse. Mitään ei jää, mutta puhdasta tulee. Mutta me sanomme sen, että seurakunnat ovat silloin täyttäneet tehtävänsä, jos ne rakentavat meidän uskonelämäämme, vahvistavat meidän uskoamme, ja jos me saamme vielä anteeksiantamuksen evankeliumin, sinne omalle sydämellemme kuulla. Silloin me olemme saaneet olla Jumalan sanan ääressä, hänen hoidettavanaan. Sitten tämä meidän tekstimme puhuu varjeluksesta.

Sekin on elämämme hyvin tärkeä asia. Me pyydämme, että Jumala varjelisi meitä. Varjelisi vaaroilta, ja niin kuin siinä kirkkorukouksessakin pyydämme, että Jumala varjelisi meitä pahalta äkkikuolemalta. Se kuolema, jos me siunattuna tämän täällä saamme silmämme ummistaa, oli se äkkikuolema tai monen vuoden taistelu.

Niin kuin me uskovaisina saamme silmämme sulkea tälle maalle. Se on aina pointti. Mutta se äkkikuolema, niin kuin me tiedämme, jos meillä kokemusta on, niin se on monesti niille jälkeeni jääville hyvin sellainen pysäyttävä hetki. Heräsin ne veli jo kymmeniä vuosia ja vaimonsa kanssa oli elää. Eräänä aamuna sitten heräsi, vaimo ei enää herää.

Tämä mies vain totesi: Voi kun olisi vielä jonkun sanan sanoa, mutta enää ei ollut se aikaa. Jumala oli korjannut pois. Mutta tässä kirkkoraamatussakin, siinä on pääpaino sillä pahalla sanalla, pahalta äkkikuolemalta. Eli se, että me emme olisi valvomassa, me emme olisi siunattuna täällä kulkemassa. Jos siinä tilassa tulee lähde, niin se on iankaikkinen onnettomuus.

Sen tähden ne taivaan ehjänä. Meitä tänäkin päivänä haluaa olla pysäyttämässä sinua, nuori sanan kuulijakin, joka saatat ajatella, että minulla on elämä edessäpäin, minulla on kaikki hyvin, minä olen voimissani tunnus. Mutta se kuitenkin nämä Jumalan kirjat, ne ovat eri kuin meidän ihmisten kirjat. Se elinpäivä, se ihmisen elinkaari, se saattaa hyvin nopeastikin tulla päätökseen.

Inhimillisesti saatamme ajatella niin, että tulipa varhainen lähteä, mutta aina kun ne ihminen täältä siin, ne elinpäivät tulevat täyteen. Se on täydellinen elämä. Oli se sitten vaikka muutama henkäisy siellä sairaalan vuoteella, tai vuosikymmeniä kestänyt elämä. Se on Jumalan tiedossa. Hän näkee niin kuin Psalmin kirjoittaja toteaa, ennen kuin olivat ne syntyneetkään.

Olivat kaikki päiväni luotu. Se on ehkä Jumalan tiedossa. Hän johtaa, Hän kuljettaa ja Hän säätelee. Mutta me saamme olla pyytämässä, niin kuin totesin, Jumalan varjelusta. Jokainen varmaan olemme nähneet sen taiteilijan kuvauksen siitä, miten ne kaksi pientä lasta siellä jyrkänteen sulain reunalla ylittävät sitä huonoa siltaa.

Siellä taiteilija on piirtänyt sen suojelusenkelin sinne suojelemaan. Näin ne enkelit meitä täällä varjelee ja kuljettaa. Mutta on tärkeää, että meillä on tämä sydämen halu itsellä, että me tätä Jumalan valtakuntaa saisimme asua. Siunattuna täällä passaa tehdä. Pitää siitä enkelin kädestä kiinni, niin kuin se lasten laulukin laulaa.

On pimeä, korpinen, kivinen tie, ja usein sen käytävä liukaskin lie, ja pian aina lapsonen vangeta pois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. Näin ei, Jumala meitä täällä kuljettaa. Siunaa ja varjelee. Sitten täällä tekstimme jatkuu. Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa!

Polkoon sinulle armollinen! Polkoon sinulle armollinen! Muistamme sieltä paratiisista, niin kuin veljen kautta jo siitä kuulimme, miten siellä paratiisissa täydellisyydessä Aadamia ja Eeva saivat olla.

He saivat nähdä Jumalan kasvot kasvoihin. Jumala oli luonut ihmisen omaksi kuvaakseen, iäisyysolennoksi, teoistaan vastuulliseksi. Ihminen oli myös vain rukous, Jumalalle kelpaava. Mutta sitten muistamme sen syntiinlankeemuksen, miten se vihollinen sai kavalasti pettää sen Eevan ja sen jälkeen Aaran.

Siellä muistamme, miten ei enää ne lämpimät lounatuulet puhaltaneetkaan siellä paratiisissa, vaan ilma kävi viileäksi. Siellä Adam ja Eeva hymy yövätkö maalaa. He eivät enää kestäneet nähdä Jumalan kasvoja, ja Jumalan olisi voinut siinä tilanteessa kääntää itsekin kasvonsa pois. Itse he osansa valitsivat, vaikka hän olikin näin neuvonut ja opettanut. Mutta Jumalan rakkaudessaan ei hyljännyt ihmistä, ei sitä ensimmäistä ihmispariakaan, vaan hän huuteli ja etsi heitä, puetti heidät, antoi hupauksen Jumalan ainoasta syntyisestä pojasta, vaimoinen siemenestä, joka kerran rikki polkee käärmeen päähän.

Tähän lupauksen sanahan se ensimmäinen ihmisparikin uskonsa perusti. Ja kerran pääsivät perille. Tämän lupauksen sana ja täyttyneeseen lupaukseen. Veljet sisar, ne tänä päivänä saan olla uskomassa. Me olemme nähneet Jumalan kasvoja.

Ei yksikään ihminen tähän. Ihminen ei kestäisi sitä nähdä. Mutta täällä Johannes kirjoittaa viimeisessä Raamatunnekirjassa siitä viimeisestä tuomiosta. Miten hän näkee suuren valkean istuimen ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin edestä taivas ja maa pakenee. Kerran siellä viimeisellä tuomiolla, sitten viimeisissä seuroissa, seuroissa joihin ne kaikki kerran kootaan yhdelle koolla.

Siellä me näemme, maan ja taivaan Luojan, hiki aikojen juvaan. Ja hänen lempeät kasvonsa silloin. Vaikka en siellä tuomion istuimella istu, mutta meidät armoilla ja laupeudella siellä tuomitaan. Ja me saamme täällä Jumalan valtakunnassa, niin kuin Jeesus totesi siitä omille, joka on minun nähnyt. Se on myös nähnyt Isää.

Me saamme Jumalan valtakunnan anteeksiantamuksen evankeliumissa. Ollaan näkemässä laukeaa, isän kasvoi. Eikö veljet ja sisar teilläkin ole niitä kokemuksia, kun se vihollinen on pitänyt oikein tiukalla. Ja sitten saa tämän evankeliumin ja siunauksen sinne omalle kohdalle kuuluu. Voi miten lauvialta ne tuntuvat?

Miten ne rakkaalta tuntuvat isännän kasvaa? Miten rakkaalta tuntuvat ne sanat, jotka vapauttavat sitä meidän sielumme ja luovat uutta toivoa matkalle. Omasta nuoruudesta muistan, että olen monasti muistellut. Sen armeijaan lähden, kun sieltä Huusvaisen korista lähdin sinne armeijaan. Se oli sellainen järkytys mennä sinne miehisenä maailman keskellä.

Siihen aikaan kun mentiin, niin sieltä ei heti sitten loville päästykään, vaan siellä oltiin useampi viikko peräkkäin. Tuntui, että se usko kuivisi tämän maailman keskelle. Sitten ne tuli siellä läheiset käymään. Siellä sitten autossa kun lähtiessä istui ja sai pyydettyä tämän evankeliumin. Voi miten se lämmitti.

Miten siinä olisi näkyvissä ne rakkaat sisäänne kasvot? Miten se lohdutti sydäntä? Että sittenkin Jumala ei ole kylään, vaan hän haluaa olla kantamassa heikkoa lastaan. Tällä kainalolla taivaan siel. Siellä.

Käänköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon ne sinulle rauhan. Olemme näissäkin ne seurasit ja kunnat tästä Jumalan rauhasta. Sitä ihmeellisestä rauhasta, jota sinä veljeniesi saat. Yhdessä minun kanssani saamme olla täällä kantamassa. Vapaattejamme, kun hän siellä omiaan valmisti.

Omaan lähtönsä, minä aina totesin. Rauhan minä Hannan teille, minun rauhani minä jätän teille. En minä anna niin kuin maailma antaa, äläköön teidän sydämenne murrellinen holko, äläköön myös pelien. Tämä rauhan kantajana sinä veljeni jää sisarini saat olla. Menemme edes ymmärtämään levoton ajan keskellä, että mikä onkaan tämä onni, että me saamme olla kantamassa Jumalan rauhaa.

Me saamme olla täällä Jeesuksen enää rakastettuna, hän ei enää lapsinaan, hänen hoidettavanaan. Siinä laulaja toteaa. Jeesukseni rakkautta, kyllin en voi kertoa. Laulaisin nyt siitä, mutta kieleni on kankea. Vaan nenä varmaan ettiedän, että sitten nää lauluna toisinkään, kun ei yhtään näe kyynelet enää silmissä niihin.

Ja tämän saman laulun tekijä vielä jatkaa niin kauniisti. Satamaan kun hän saapuu laiva, koti taivaan aukeaa. Unoittuumpi tuskavaiva, nauttiessa kunniaa. Ajattele sinä tämän illan seuraavieraa. Niin täällä maitoisten leirikeskus.

Tai mistä lienetkin tää kuuntelee. Kerran se meidän uskon purtemme saavuttaa sen kotimaan ihanan rangan. Sillä heikolla uskolla, sillä me kerran voita. Älä sen, että hänen usko sitä vihollisena saarnaa. Kun se on sinulle saarnaamassa, jätä tuo usko, se käy niin heikosti, ettet sinä jaksa.

Älä jätä sitä, laita synti pois. Luota juvalannan armoon tänäkin päivänä. Sinä saat tänäänkin iltana jäädä, siunattuna matkaa tekemään. Tämä siunaus, jolla jo Israelin lapsia siellä korpivaelluksella siunasi, sillä tänäkin päivänä tämä sama siunaus kaikuu täällä Jumalan valtakunnassa, oli ne veljet ja sisaret, tuntemiset mitkä tahansa, vaikka kuinka arkise. Ja vaikka se vihollinen pitäisi kuinka tiukilla.

Ei antaisi sitä kättä nostaa, niin ylennä sittenkin sydämesi uskomaan. Synnit ja matkan viet anteeksi. Herran Jeesuksen nimessä ja kallis maanvuotanessa sovintoveressa. Saat uskoa aivan rauhaan, aivan vapauteen, aivan iloon asti. Näin me saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa siunattuun haltuun.

Jeesuksen nimeen. Aamen.