Seurapuhe 07.10.2012

Seura puheen tekstin luen Roomalaiskirjeen 4. luvusta jakeesta 16 eteenpäin muutamia jakeita. Lupaus ja usko kuuluvat yhteen, sitä varten että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä. Ei vain niitä, joilla on laki, vaan myös niitä, joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä.

Niin kuin on kirjoitettu, minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut. Ja niin hän uskoi tulevansa monen kansojen isäksi. Näiden sanojen mukaisesti, näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku.

Hänen uskonsa ei horjonut, vaikka hän lähes satavuotiaana tiesi elinvoimansa kuihtuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen, mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.

Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista, Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskaottamisemme tähden. Aamen.

Abraham eli vanhempiensa ja sukulaistensa kanssa. Sieltä hän vaelsi kauaksi luoteen suuntaan ilmansuunnista katsottuna Harraniin. Harranissa asuissa kerrotaan, että hänen isänsä, joka palveli epäjumalia, kuoli. Täällä Abraham sai kutsun Jumalalta: "Lähde asuinsijoiltasi vaeltamaan siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan."

Abraham oli kuuliainen tuolle kutsulle ja lähti kohden tuntematonta määränpäätä. Hän vaelsi, tuli Kanaanin maalle. Siellä maalla Jumala sanoi hänelle: "Tämän maan minä annan sinulle ja sinun siemenellesi ikuisiksi ajoiksi."

Abraham oli ikäinen, jo 75 vuotta vanha ikämies. Ja hänellä ei ollut lasta. Se oli hänen suurin surunsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat jo iäkkäitä, eikä heillä ollut lasta. Abraham uskoi kuitenkin tuon Jumalan lupauksen.

Mutta kun vuodet kuluivat ja Abrahamista ja hänen puolisostaan tuli entistä vanhempia, epäilykset kävivät entistä suuremmiksi. Jossakin kohden ne kävivät jo niin suureksi, että Abraham puhui vaimonsa Saaran kanssa, että josko Jumala on tarkoittanutkin, että se heidän perillisensä syntyy palkollisesta.

Ja näin tuo Saara sanoi miehelleen Abrahamille: "Makaa hänen orjattarensa kanssa, Haagarin kanssa." Ja näin Abraham teki, ja tuosta orjattaresta syntyi lapsi. Siitä lapsesta sanotaan, että hänestä tulee tylymies. Hänen kätensä nousee kaikkia vastaan, ja kaikki nousevat häntä vastaan. Sen lapsen nimi oli Ismail.

Ja kävi niin, että jo silloin kun tuo orjatar oli raskaana, niin Saara tiesi erehtyneensä, ymmärsi. Hänen orjansa, hän itse, hänen orjansa silmissä halpeni. Kun usko oli käynyt vaikeaksi. Ja oli yhdessä Abraham ja Saara lähteneet järkeilemään.

Niin kävi niin kuin joskus kauan sitten muistan vanhat saarnajat sanovat: kun usko heikkenee, niin konstit alkavat. Niin kävi tuossakin kodissa. Ja sen seurauksena tuon orjan silmissä emäntä halpeni.

Mutta Jumala lupasi edelleen, että sinusta on syntyvä lupauksen lapsi. Abraham luuli välillä, että se on hänen palveliansa Eleatsar, joka hänet perii. Mutta siinäkin Jumala lohdutti ja lupasi, että ei se hän sinua perii, vaan se lupauksen lapsi, joka sinusta ja sinun vaimostasi syntyy.

Abraham tarvitsi paljon matkan varrella Jumalan lohdutusta ja vakuutuksia, että hän olisi jaksanut uskoa. Kun Abraham oli oikein epäilyksissään, Jumala talutti hänet avotaivaan alle pimeässä yössä katselemaan taivaan tähtiä ja sanoi, että jos sinä taidat laskea noiden tähtien määrän, sinä sieltä näet omien jälkeläistesi luvun.

No ei sitä Abraham voinut laskea, eikä mekään sitä voida tehdä. Mutta hän uskoi sen Jumalan sanan.

Ja kun Abraham oli jo 90 iässä oleva mies, kerrotaan, että hän eräänä päivänä istuu majansa ovella. Häntä lähestyy kolme miestä, ja heillä on hyviä terveisiä. He vuoden päästä tulevat uudelleen, ja silloin sinulla on lapsi.

Saara kuuli tämän, ja sanotaan, että Saara nauroi. Nuo miehet puhuttelivat Saaraa ja kysyivät, että miksi sinä nauroit. Saara kielsi sen, mutta he sanoivat, että kyllä sinä nauroit.

Ja näin tuo lapsi sai nimen Iisak, joka tarkoittaa yhtä kuin "hän nauraa". Hän oli se lupauksen lapsi.

Ja aikoinaan Iisakille syntyi kaksi lasta, kaksi poikaa, kaksoset Heesau ja Jaakob. Ja Jaakobin siemenessä tuo lupauksen sana kulki ja kasvoi.

Jaakobille aikoinaan syntyi neljästä eri vaimosta, tai pitäisikö sanoa neljästä eri naisesta, koska ne olivat vaimojen palvelijoita, yhteensä kaksitoista poikaa, ja kyllä siellä mainitaan yksi tyttökin, Diina.

Mutta tuon Abrahamin usko, palaamme vielä häneen. Sanotaan, että hän uskoi sen Jumalan sanan, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Häntä pidetään uskon esi-isänä.

Hänestä sanotaan näin: jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä, ei kuitenkaan Jumalan edessä.

Me saatamme katsella noita Raamatun henkilöitä, lukea heidän historiaansa, ja saattaa tulla tunne, että he olivat väkeviä ja vahvoja uskossaan, niin että he olivat aihetta ylpeillä. Mutta kuitenkin se näin on, että ei heilläkään ollut aihetta ylpeillä Jumalan edessä. He olivat heikkoja elämäntien varrella välillä, niin kuin mekin olemme. Epäilivät, olivat kiusauksissa.

Abrahamistakin sanotaan, että hän istui majansa ovella silloin, kun päivä palavimmillaan, kuumimmillaan oli. Tuollaisten kiusausten helteeseen, kuumimpaan hetkeen, tuli Jumalan lähettiläs ja toivat taivaan terveisiä. Jumala muisti lastaan. Jumala muisti lastaan.

Nyt tämä sama Abraham, kun aikoinaan on saanut lapsen, Iisakin, hänen elämänsä suurin koettelemus tulee, kun tuo poika on varttunut toiselle kymmenelle. Ja hänelle tulee sanaa: ota poikasi vaella sinne Moorian vuorelle ja uhraa siellä poikasi hänelle.

Ja näin isä lähtee raskaalle matkalle. Mukana on tuli ja halot, mutta ei uhria. Tuo poikakin matkalla ja matkan loppupuolella kysyy isältään: "Isä, tässä on tuli ja halot, mutta missä on uhri?"

Abraham ei sano, että Jumala on käskenyt minun uhrata sinut, vaan hän sanoo ennustukselliset sanat: Jumala on edeskatsova uhri.

Ja näin Abraham sitoo poikansa, tulee uhri alttarille ja on valmis lyömään veitsellä poikaansa uhratakseen hänet Jumalalle, kun Jumala puhuttelee häntä: "Älä satuta poikaasi. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja kunnioitat häntä."

Abrahamista sanotaan täällä tekstissä, kun me tänne palaamme, me menemme silloin kohtaan: Abraham toivoi, vaikka toivoa ei enää ollut. Abraham eli tuossa hetkessä tilannetta, jossa hän katsoi, että toivoa ei enää ollut.

Mutta hänestä myös sanotaan, että hän ymmärsi näin, että Jumala voi hänet kuolleistakin herättää. Ja tuosta paikasta sanotaan, että Abraham, Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuttelee ja sanoo, että Abraham katsoi Herran päivää, toivoi näkevänsä Herran päivän ja iloitsi. Hän näki ja riemuitsi.

Abraham uskon kautta, uskon silmin tuolta paikalta, missä hänen ei tarvinnut uhrata omaa poikaansa, katseli kauaksi tulevaan aikaan, jossa se ennustus, minkä hän pojalleen sanoi, toteutuu. Jumala on edeskatsova uhri.

Samalla paikalla, lähes kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, Jumala uhraa oman poikansa kaikkien ihmisten, myös Abrahamin syntien edestä. Jumala ei säästänyt poikaansa, vaan hän uhrasi synnittömän, viattoman uhrin kaikkien ihmisten edestä.

Tätä Abraham katseli uskon silmin ja hän iloitsi katsellessaan Herran päivää, päivää, jolloin häneenkin synnistään maksetaan. Kovin mahdollinen hinta, synnitön ja viaton kuolee hänen puolestaan.

Abraham uskoi, ja se usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Lupaus ja usko kuuluvat yhteen.

Kalattalaiskirjassa todetaan näin, että lupaukset on annettu Abrahamille ja hänen jälkeläiselleen. Ja sitten on oikein tarkennus: ei sanota jälkeläisille, mikä tarkoittaisi monia, vaan siinä puhutaan yhdestä, sinun jälkeläisellesi. Tämä on Kristus.

Jumala on lupauksellaan lahjoittanut perinnön Abrahamille. Puhuu yhdestä siemenestä, yhdestä lupauksesta ja yhdestä siunauksesta.

Mikä on se siunaus, jonka Abraham sai osakseen? Kun Abrahamin poika Iisak myöhemmin siunaa poikiansa kaksosia, Heesauta ja Jaakobia, me muistamme, että se Heesau oli lähtenyt metsälle tuodakseen metsän riistaa ja valmistakseen siitä isälleen hänen himo- tai lempiruokaansa.

Äiti sillä aikaa, tietäen, että pojat ovat, tai Heesau on myynyt halvalla esikoisuutensa oikeuden nuoremmalle veljelleen, järjestää niin, että tuo Jaakob menee isänsä eteen perimään esikoisen siunausta.

Ja näin käykin, että tuo Jaakob saa sen siunauksen, joka kuuluu: "Jumala suokoon sinulle taivaan kastetta ja maan rehevyyttä, viljaa ja viiniä runsain määrin."

Ja jatkuu vielä jonkun verran.

Mutta kun myöhemmin Heesau tulee isänsä luokse ja on hänkin vailla siunausta, niin isä sanoo, että hän on jo siunannut veljensä Jaakobin. Ja niin tuo Heesau kysyy, että yksikö siunaus sinulla vain onkin? Ja hän itkee katkerasti.

Kyllä Heesau saa ajallisen elämän siunauksen. Hänestäkin polveutuu paljon kansoja, suuria ruhtinaita ja suuria sukuja. Mutta se varsinainen siunaus, minkä hän saa, on erilainen.

Kaukana on sinun asuinsijasi oleva rehevistä maista, vailla taivaan kastetta. Heesau ei tule elämään sellaisilla mailla, joissa olisi taivaan kastetta. Se siunaus sisältäisi taivaan kastetta.

On vain yksi siunaus, joka sisältää runsain määrin taivaan kastetta. Se on se Jumalan huoneen isän kodin siunaus, joka kulki Abraham, Iisak, Jaakob ja niin edespäin.

Jaakob aikoinaan kun pojat siunaa, niin yksi hänen pojistaan, Juuda, saa sen siunauksen. Ja siinä suvussa, Juudan suvussa kulkee, Juudan jalopeuran suvussa, Kristuksen siemen.

Abrahamista sanotaan, että hän ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen, minkä on luvannut.

Abrahamin jälkeen on elänyt lukematon määrä sukupolvia. Jokaisessa sukupolvessa on kulkenut lupauksen siemen ja tuo siunaus, isän siunaus, isän kodin siunaus.

Kun me tänä iltana olemme täällä Jumalan sanan alla, puulemassa, kätkemässä ja uskomassa, täällä ja radioiden ääressä, niin jos minä teiltä kysyisin, että mistä sinä olet saanut voimaa tällä tiellä? Onko muuta voiman lähdettä ollut kuin Jumalan suuret ja horjumattomat lupaukset? Hänen armonsa.

Oisko voinut luottaa taivaan tiellä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä Jumala lupasi ja jonka hän lupasi pitää? Vuoret ja kukkulat horjuvat, mutta Jumalan sana pysyy horjumattomana ja sen lupaus niin kuin hän on luvannut.

Me ihmisetkin teemme lupauksia. Lukemattomia kertoja mekin olemme luvanneet uskoa. Aina uudelleen ja uudelleen olemme käyneet kyselemään, saanko vieläkin uskoa. Ja olemme saattaneet seuroista lähteä lämmenneen sydämin, kun armon pisarat ovat saaneet lämmittää sydäntä.

Ja on tuntunut, että en minä enää epäile. Enkä ota horjuvia askelia. Kauanko on mennyt, kun epäilykset ovat saattaneet mielen. Askel on horjunut. On tullut väsymystä, harha-askeleita. Ja on täytynyt palata uudelleen takaperin. Taas kyselemään, saanko uskoa.

Ja Jumalan lupaukset ovat olleet voimassa. Uudelleen ja uudelleen.

Vaikka me katselemme näitä vanhan liiton matkamiehiä ja saatamme nähdä heissä jalo- ja uskonsankareita, he olivat kuitenkin ihmisiä niin kuin mekin.

Siitä Eliastakin sanotaan, että hän lähti pakoon sitä vihaista kuningasta. Ja kerrotaan, että hän meni, kuhunkahan itse tahtoi. Neljänkymmenen päivän matkan hän tuli Hoorebille. Siellä Jumala hänelle näyttäytyi.

Ei väkevässä tuulessa, ei myrskyssä, ei rakeessa, eikä salamoissa, vaan hiljaisessa tuulen hyminässä. Ja Jumala puhutteli siellä tuota väkevää profeettaa ja kysyi, että miten sinä olet tänne tullut.

Ja se profeetta kertoi, Elia kertoi sitä, että hän yksin on jäänyt jäljelle, kaikki muut profeetat ja uskovaiset on se julmakuningas surmannut.

Niin sille Elialle sanotaan, että se ei ole totta. Jumala on säästänyt, se taisi olla seitsemän tuhatta ihmistä. Ne ovat piilossa vuorien luolissa ja onkaloissa ihmisiä, jotka eivät ole polviansa notkistaneet epäjumalien edessä.

Ja se sanoo Elialle, että mene ja palaa omia jälkiäsi myöten takaperin. Se on sellainen neuvo, mikä saattaa joskus tulla meillekin. Jumalan sana neuvoo: palaa omia jälkiäsi takaperin.

Huomaa, että siellä on tullut matkan varrella sellaisia asioita, jotka kaipaavat korjaamista. Pitää palata takaperin omia jälkiään ja korjata matkalla sattuneita vikoja ja virheitä. Palata armoalttarin ääreen.

Myöntää se, että minä olin heikko. Minun jalkani on horjunut. Minä olen epäillyt. Minä olen kiusauksissa tullut heikoksi ja langennut. Ja on taas käyty kyselemään, saanko minä vieläkin uskoa.

Joutuu myöntämään, että minä halusin uskoa niin kuin opetettiin, niin kuin Jumalan huoneesta on saarnattu, niin kuin on haluttu uskoa, ja niin kuin itsekin halusin. Mutta en ole aina jaksanut. On tullut heikkoja hetkiä, harha-askeleita.

Ja siksi pitää palata taaksepäin.

Siitä vanhan liiton Jaakobistakin sanotaan, että hän tunsi silloin, kun elämä paistoi ajallisesti väkevästi. Hän rikastui. Lauma kasvoi. Kaikki näytti hyvältä. Hänellä tuli tunne, että minun jalkojeni kautta on näin käynyt.

Mutta Jumala tiesi, että se ei ole totta. Jaakob on kasvanut ihmisenä ja kristittynäkin. Ja niin tuo Jumala nöyryytti. Nöyrän paikalle kuljetti Jaakobin sinne Jakob-virran luokse.

Jumala, jossa yön painin jälkeen Jaakob sitten toteaa: "Minä en päästä sinua ennen kuin sinä siunaat minua." Ja niin tuo matkakumppani, painikumppani, häntä siunaa siinä paikassa.

Mitä tapahtuu? Kun saa kuulla siunauksen kohdalleen, siellä sydän lämpenee ja matkamies toteaa, että minun sieluni on vapahdettu ja minä olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvua.

Sellaista saa aikaan, kun saa uskoa evankeliumin kohdalleen, omistaa henkilökohtaisesti Jumalan suuret lupaukset: "Minun sieluni on vapahdettu."

Minun ja minun isäni välissä ei ole enää murheen raskaita pilviä, ei epäilyksiä, ei lankeemuksia, vaan kaikki on annettu anteeksi.

Jaakobillakin nousi se sama matkasauva, josta hän sanoo matkalle lähtiessään: "Minulla ei ollut mitään muuta kuin matkasauva."

Se noutsee uudelleen siihen arvoon, mikä evankeliumin matkasauvalla on. Hän nojaa sen pään päälle.

Oletko sinä tämän illan matkaystävä sisar ja veli täällä seuroissa tai siellä radioiden ääressä? Onko joskus käynyt niin, että on aivan kuin hävinnyt silmistä se evankeliumin matkasauva ja siihen nojaaminenkin on tuntunut hävettävältä?

Mutta kun on saanut siihen uudelleen nojata, kertoa matkan vaivoista, huonoista asioista, korjata niitä matkalla tapahtuneita, uudistaa lupauksia, tahdon vieläkin uskoa, ja on kuullut hyvän sanoman, evankeliumin ilosanoman.

On saanut uskoa kaikki anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Onko käynyt niin, että on sydän iloinnut? On saanut katsella ikään kuin perille asti.

Tällaisia lupauksia tarvitsivat matkamiehet ennen kauan sitten, vuosituhansia sitten. Abraham, Iisak, Jaakob ja kaikki seuraavatkin sukupolvet.

Kaikissa sukupolvissa on ollut uskovaisia ja kaikki he ovat joskus epäilleet. Kaikki ovat joskus tunteneet heikkoutta.

Mutta on käynyt niin kuin Abrahamin kohdalla, että hänestä sanotaan, että usko vaikutti yhdessä tekojen kanssa. Teoissa usko tuli todeksi.

On saatu uskoa, se on ajanut sitten taas vaeltamaan niin kuin on opetettu. Ei ole käynyt niin, että on yritetty parantaa tekoja, että tulisi sitä kautta uskovaiseksi.

Vaan kun on saanut uskoa, niin armo on käynyt opettamaan ja usko on muuttunut todeksi teoissa.

Niin kuin Abrahamillakin se usko muuttui todeksi teoissa. Hän uskoi, hän oli valmis uhraamaan oman poikansakin. Jumala kokeili hänen uskollisuuttaan ja hänen uskoaan. Se muuttui todeksi.

Niin täyttyi Abrahamin kohdallakin Jumalan lupauksen sana. Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi ja hän sai nimen Jumalan ystävä, kirjoittaa Jaakob epistolastaan: Jumalan ystävä.

Abraham sai sellaisen nimen. Tunnustaako sinusta tämän illan seuravieras ja radion kuuntelija hyvältä, että saat olla Jumalan ystävä? Olet saanut näin suuren nimen.

Mutta siitä nimestä sanotaan myös, että se on suuri salaisuus. Sen nimen merkityksen ymmärtää vain se, joka sen saa. Sen nimen arvoa ja Jumalan huoneen kauneutta katsellaan vain sisältä päin.

Jumalan huone ei näytä kauniilta ulkoa päin, mutta sisältä päin se näyttää. Monesti me eri paikkakunnilla, kun käymme siellä, me saatamme katsella ja ihastella kauniita seurasaleja.

Mutta me emme niissä ihastele Jumalan huoneen ihanuutta. Ne ovat käsillä rakennettuja. Mutta Jumalan huoneen ihanuus on jotain muuta.

Se on sitä, jonka me tunnemme sydämellämme ja käsitämme vain uskon kautta. Minä saan elää tällaisessa armohuoneessa, jossa samalla tavalla matka käy kuin vuosisatoja ja vuosituhansia sitten uskoneille.

Epäilen, lankean. Tunnen kiusauksia. Saatan joskus olla katkera ja väsynyt. Suustani tulee pahoja sanoja. Ja tulen surulliseksi niistä.

Ja Jumalan armo neuvoo. Ja saan korjata ja uskoa. Ja sydän riemuitsee jälleen elävässä Jumalassa.

Että Jumala oli uskollinen, niin kuin hän on sanassaan luvannut. Ennen uskoneille ja lupaa vieläkin hyvyyttä.

Annamme Jumalalle kunnian ja uskon kautta. Ja uskon kautta katsomme niin kuin Abrahamkin, että Jumala pystyy tekemään sen, minkä on luvannut.

Tässä Raamatun tekstissä ja jossakin muuallakin sitten näitä kauan sitten tapahtuneita muistellaan. Ja sen jälkeen on sanat: Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme.

Siis meille, paljon myöhemmin uskoville, että mekin saisimme niistä samoista Jumalan lupauksista voiman. Jaksaisimme uskoa niihin suuriin lupauksiin aina uudelleen ja uudelleen.

Uskoa siihen, että kerran minäkin pääsen matkan päättyessä kotikuntiini.

Niistä sanotaan niistä kauan sitten uskoneista, että heillä olisi ollut aikaa palata sinne, mistä olivat lähteneet, mutta eivät halunneet, koska katsoivat määränpää: perille kunnian taivaaseen.

Mekin saamme tänäänkin katsella, vaikka joskus kiusaa ajatus, että jätetään matkan kesken. Mutta sittenkin päämäärä, uskon päämäärä näyttää niin hyvältä.

Kirkkaudelta kunnian taivaalta, johon saamme uskon kautta katseemme tänäänkin nostaa.

Nytkin on lupaa uskoa kaikki synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

On lupaa uskon silmin katsella perille, taivaaseen, kotikuntiini asti.

Jumala antoi Kristuksen oman poikansa kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.

Näin mekin olemme osalliset siitä, mitä Abraham katsoi eteenpäin Kristuksen päivään ja iloitsi.

Me saamme katsoa taaksepäin kahden tuhannen vuoden matkan päähän, taaksepäin siihen päivään, kun Jumala täytti lupauksensa ja iloita.

Minäkin olen osallinen siitä suuresta teosta, että Jumala uhrasi ainoan poikansa minuunkin syntieni vuoksi, että minäkin tulisin ja voisin elää ja olla vanhurskaana ja kuolla vanhurskaana.

Ja minun osani olisi elämän ylösnousemisessa.

Tähän saamme jäädä tänäänkin lujaasti uskomaan, että tämän uskon pitämällä kerran pääsemme perille.

Näin saamme jäädä nytkin turvallisesti uskomaan viimeisetkin synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon.

Jeesuksen siunattuun ja siunaavaan nimeen. Aamen.

Hiljennymme Herran siunaukseen.

Herra siunaa sinua meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.