Talviseurat/Seurapuhe 08.01.2017

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Yhdymme seurojen aluksi yhteiseen kiitokseen ja rukoukseen. Rakas taivaallinen Isä. Kiitos mahdollisuudesta viettää näitä talvisooja, olla sinun pyhän sanasi alla, sen opetettavana ja virvoitettavana. Kiitos siitä, että olet antanut tähän kotisiiomiimme ja uskovaisten joukkoon, Jumalan lasten joukkoon yhteistä rakkautta ja yksimielisyyttä, tekemään sinun valtakuntasi työtä, järjestämään seuroja, kutsumaan vieraita puhuvaisia veljiä niin kuin muitakin seuravieraita seuroihin.

Ja että annat meille myös halun ja sydäntä itse käydä muualla, muilla paikkakunnilla, Jumalasten joukossa. Se on meille aina virvoitukseksi ja vahvistukseksi. Se vahvistaa uskoamme ja lujittaa uskovaisten välistä rakkautta. Me kiitämme siitä, että annat tässä isien maassa jo alkavaa sata vuotta itsenäisyyden ajan jatkoa. Saamme itse omista ajallisista asioistamme päättää.

Olet auttanut tätä kansaa ja maatamme myös vaikeiden aikojen yli. Me haluamme uskoa ja luottaa, että sinun hyvätahtosi on meitä johdattaa, etenkin päin. Anna rakas Taivaallinen Isä jatkua sellaisen ajan, että saamme yhteiskunnan suojeluksessa tehdä sinun valtakuntasi työtä pelkäämättä vainoa tai minkäänlaista vääränlaista vaikuttamista sinun työhösi. Me pyydämme siunausta näille seuroille, että täällä puhuttu ja luettu sanasi koituisi meidän jokaisen kuolemattomalle sielulle ravinnoksi, ja antaisi arjen taisteluihin meille voimia. Me pyydämme poikasi, opettamin sanoin: Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme, ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Osa teistä oli varmastikin jo aamulla kirkossa, jossa rakkaan veljen kautta Jumalan sanaa saatiin kuulla tämän sunnuntain teksteistä ja aihepiiristä. Tämän ensimmäisen loppiaisen jälkeisen sunnuntain aihehan on Jeesuksen kaste.

Vähän aavistin, että saattaa veljillä, kun meillä on tänään useampi seurapuhe ja isot seurat, saattaa veljillä olla tämän päivän aiheesta tekstejä. Kun itselleni jäi eilisestä alustuksesta ja keskustelusta hyvä ja turvallinen mieli, ja ajatukset jäivät askaroimaan vähän niihin aiheisiin, mitä nousi alustuksen ja keskustelun alla esille, niin ajattelin, että luen täältä ihan Vanhan testamentin lopusta. Minun piti kyllä nyt ottaa oma Raamattu, kun huomasin, että tässähän meidän seuraraamatussa on täällä nämä apokriset kirjatkin täällä, niin olisin mennyt aikaa etsiä sitä, kun ajattelin, että se on vain Vanhan testamentin toiseksi viimeisellä sivulla. Ei se ollutkaan tuossa Raamatussa. Mutta omassa Raamatussa minulla profeetta Malakian kirja on Vanhan testamentin viimeinen kirja, ja sen toiseksi viimeiseltä sivulta kolmannesta luvusta jakeet kolmetoista-kahdeksantoista, eli kolmas selitysosan.

Nämä sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen. Kovasti te puhutte minua vastaan, sanoo Herra. Ja te sanotte, mitä me puhumme sinua vastaan. Te sanotte: se on turha, kuin Jumalaa palvellaan. Ja mitä se auttaa, että me pidämme hänen käskynsä ja vaivaamme meidän elämäämme Herran cevautin edessä?

Sen tähden ylistämme ylhön katsojia, sillä jumalattomat menestyvät. He kiusaavat Jumalaa, ja se heille menestyy. Silloin ne, jotka Herraa pelkäävät, lohduttavat toinen toistansa näin: Herra ottaa siitä vaarin ja kuulee sen, ja muistokirja on kirjoitettu hänen eteensä niille, jotka Herraa pelkäävät, ja muistavat hänen nimensä.

Niiden pitää, sanoo Herra Cavaut, sinä päivänä, jonka minä teen, olevan minun omaani, ja minä tahdon heitä armahtaa, niin kuin mies armahtaa poikaansa, joka häntä palvelee. Ja teidän pitää jälleen sitä vastaan näkevän, mikä erotus on vanhurskaan ja jumalattoman vaiheella, ja sen vaiheella, joka Jumalaa palvelee ja sen, joka ei häntä palvele.

Amen. Raamattu on täynnä ihmeellistä Jumalan sanaa, ja ihmeellistä Jumalan ilmoitusta. Me eilenkin keskustelussa kuulimme erään sisaren puheenvuorossa ihmettelyä siitä, että minkä me uskovaiset, minkä kokemuksemme kaikki varmasti omalla kohdallamme jaamme, että miten luettu tai puhuttu Jumalan sanaa, miten se sattuukin osumaan niin hyvin, juuri niiden kipukohtien tai ajatusten kanssa yksiin, joiden kanssa minä omassa elämässä olen painiskellut. Eikä vain kipukohtien, vaan myös kiitoksen ja onnen aiheiden kanssa. Usein tulee sellainen olo, että Jumala on kuullut minun hätäni tai minun onneni ja minun rukoukseni ja vastaan niihin tätä kautta.

Nämä Vanhan testamentin niin sanotut pienet profeetat, jotka on täällä Jesajan ja Jeremian kirjojen, näiden isojen profeetaalisten kirjojen jälkeen, niin nämä on ainakin minulle ehkä vähän jääneet oudomaksi. Olen niitä kyllä lukenut ja tutkinut, katsonut läpi, mutta tuntuu joskus, että vähän vähemmän on sellaisia tuttuja tekstejä siellä, mutta ajattelin, että luenpa. Ja heti törmäsin tällaiseen tekstiin, joka jotenkin tuntui, että onpa niin siitä aihepiiristä, mistä eilen keskustelimme. Miksi kannattaa uskoa? Sehän meillä oli keskustelun aiheenakin, että miksi kannattaa uskoa. Malakian kirja on sen lisäksi, että se on tähän Raamatun kaanoniin, meillä on ollut käytössä olevaan Raamattuun viimeisenä Vanhan testamentin kirjana merkitty, niin se on ilmeisesti myös viimeisin niistä Vanhan testamentin kirjoista, jotka on ylös kirjoitettu ja merkitty.

Varmaan tietoa siitä ei ole, eikä se meidän uskomme ehto olekaan, että me tällaisia historiallisia yksityiskohtia Raamatusta ymmärtäisimme. Mutta siinä mielessä sillä on merkitystä, että tämä on joka tapauksessa tämä Malakian kirja kirjoitettu niin myöhään, että Jerusalemista sinne Babyloniaan on pakko siirretty Israelin kansa, oli jo saanut palata. Sen voi Malakian kirjasta ymmärtää ja nähdä, että oli jo saanut palata sieltä pakkosiirtolaisuudesta, ja luulisi, että kiitollisuus sen kansan keskuudessa Jumalaa kohtaan olisi ollut aivan yksimielinen ja rikkomaton, kun oli oltu orjuudessa omalta maalta ja oman kansan keskuudesta muualle siirrettynä pakolla. Me muistamme hyvin sieltä näistä muista Vanhan testamentin profeetaalisista kirjoista, esimerkiksi Danielin kirja, miten tarkasti kuvaa sitä, miten vaikeissa olosuhteissa uskovaiset siellä pakkosiirtolaisuudessa joutuivat elämään. Ei ollut uskomisen ja Jumalan palvelemisen vapautta.

Me muistamme, miten ajallinen valta pyrki rankaisemaan siitä, jos palveltiin muita jumalia kuin sitä Jumalan asemaa korotettua ajallista hallitsijaa. Mutta siihen ne eivät voineet esimerkiksi Daniel ja hänen ystävänsä, eivät voineet suostua, vaan he henkensä uhallakin jatkoivat sen ainoan Jumalan palvelemista, joka oli heidän herransa, ja on meidänkin Herramme ja Jumalamme.

Jos tällainen nyt varmasti jollakin enemmän Raamattua opiskellessa täällä, niin voi olla tarkempi tieto, mutta ihan Wikipedian tiedon mukaan arvellaan, että tämä Malakian kirja olisi 400-luvulta, tai noin vuodelta neljäsataa ennen Kristuksen syntymää. Ja se tarkoittaisi sitä, että siinä oli semmoinen reilu sata vuotta, sataviisikymmentä vuotta, ehkä eletty rauhan aikaa omassa maassa taas. Ja miten aloittaa tässä profeetta Malakia tämän luetun kohdan.

Hän aloittaa näin, että kovasti te puhutte minua vastaan, sanoo Herra. Ja te sanotte, mitä me puhumme sinua vastaan. Eikö tämä kuulosta tutulta, tämä ylimielinen vastaus, jonka Malakia sai. Mitä me muka puhumme sinua vastaan? Olen joskus kuullut vanhojen uskovaisten sanovan niin, että ei kukaan ole jättänyt tätä Jumalan valtakuntaa tai mennyt eri seuraan tai väärään oppiin, tieten tahtoen.

Ei siis sillä tavalla, että... Tai ainakin se varmasti on hyvin harvinaista, että ihminen tarkoituksella saattaisi itsensä kadotukseen ja epäjumalan palvelukseen tai väärän opin valtaan. Ei, vaan se on Jumalan vastustajan, sielunvihollisen työtä, joka salakavalasti muokkaa sitä ihmisten sydämen maaperää, ja tulee synti. Mitä on synti? Se on sydämen luopumista Jumalasta. Ja seurauksena on se, että ihmisen järki ottaa vallan, ja ihmisen uskon silmät hämärtyvät ja lopulta pimenevät.

Ja käy näin, niin kuin näille Malakian aikalaisille oli käynyt, että he eivät ymmärtäneet, millä tavalla he puhuvat Herraa vastaan. Kovasti te puhutte minua vastaan, sanoo Herra. Ja te sanotte: Mitä me puhumme sinua vastaan? Minusta on surullista seurata esimerkiksi tätä niin sanottua kirkollista keskustelua tänä aikana monta kertaa, kun huomaa, että Jumalan sanaa on jätetty täysin sivurooliin niistä eettisistä ja moraalisista ja inhimillisistä järjestä lähtevistä pohdinnoista, joilla esimerkiksi kirkon asioita tänä päivänä pyritään kehittämään. Monesti täytyy kyllä myöntää uskovaisenakin, että inhimillisen järjen näkökulmasta valtavan hyvään suuntaan ja tasa-arvoisen ja inhimillisen yhdessä elon ja niin kuin me uskovaiset sanomme, että taloustelun näkökulmasta, niin oikein hyvään suuntaan.

Mutta täysin vastoin sitä, mitä Jumalan sana meille uskovaisena elämisestä ja kirkon elämästä, Jumalan seurakunnan elämästä opettaa ja neuvoa. Mutta jos perusteluna ei käytetä, eikä edes yritetä käyttää sitä kysymystä, että mitä Jumala tahtoo meidän tekevän, vaan enemmän tukeudutaan ehkä tänä päivänä tällaiseen lähimmäisenrakkauden teemaan. Te sanotte, se on turha, kuin Jumalaa palvellaan. Ja mitä se auttaa, että me pidämme hänen käskynsä ja vaivaamme meidän elämäämme Herran c-wowtin edessä. Sen tähden me ylistämme ylön katsojia, sillä jumalattomat menestyvät.

He kiusaavat Jumalaa, ja se heille menestyy. Malakia itse vastaa tähän kuulijoiden kysymykseen, että no millä tavalla me muka puhumme sinua vastaan? No sillä tavalla, että te sanotte, että se on turha palvella Jumalaa. Mitä se auttaa, että me hänen käskynsä pidämme? Epäuskoisilla menee kuitenkin paljon paremmin.

He näyttävät paljon onnellisemmilta, ja heidän ajallista elämäänsä tiunataan. Se, että he kiusaavat Jumalaa, niin se koituu heille menestykseksi. Tässä luetussa raamatun kohdassa ei kerrota sitä, millaisen vastauksen Malakia sai kuulijoiltaan. Ehkä tässä on pääteltävissä se, että se Malakian kohti käyvä suora, rehellinen, rohkea vastaus hiljensi kuulijat. Sai ehkä heidät ajattelemaan.

Meillä inhimillisinä ihmisinä kuitenkin on sellainen taipumus, että me hyvin herkästi käymme vastahyökkäyksen, jos joku meidän omia ajatusrakennelmiamme tai meidän ajallisen elämämme tapaa. Vaikkapa uskovaisenakin sitä tapaa, miten me vietämme omaa vapaa-aikaa, ja miltä meidän elämäntapamme ulospäin näyttää. Jos joku sitä arvostelee, niin me hyvin herkästi käymme vastahyökkäykseen. Tässä ei sellaisesta kerrota, mutta ei varmasti tämä hyvältä tuntunut. Me eilen kuulimme veljen kautta.

En nyt ole varma, mutta ajattelisin näin, että taisi Korteniemen Samuli veli siinä puheessaan viitata tähän Jeesuksen aikaan, miten se oli pimeää aikaa. Tästä luetun tekstikohdan ajankohdasta on ehkä satoja, ja onkin satoja vuosia siihen aikaan, jota me nyt joulun ja loppiaisen aikana muistelemme. Ja se pimeyden määrä siinä Jerusalemin kaupungissa Jumalan omaisuuskansan keskellä, sen pimeyden määrä vaan lisääntyi.

Ei siis Malakiankaan saarna saanut aikaan sitä, että ihmiset olisivat tulleet huomaamaan sen, että he olivat luopumassa ajallisen elämän nautintojen ja ajallisen elämän menestyksen vuoksi, he olivat luopumassa elävän Jumalan yhteydestä. Ja lopulta kävi niin, että Jeesuksen syntymäaikoihin sillä seudulla oli suuri pimeys.

Että on pääteltävissä, että siellä oli, niin kuin Samuli veli eilen viittasi, että ehkä pappi-sakarjan ja Jeesuksen kotiväen, Jeesuksen perheen ja kedonpaimenten lisäksi vain muutamia pieni määrä uskovaisia ihmisiä jäljellä. Tämä on meidänkin elämässä, ja esim. sen eilisen keskustelumme näkökulmasta, niin tämä on aivan oleellinen kysymys. Vaikka minun mielestä tämä on myös toisaalta aika vaikea kysymys. Kun me toisaalta roomalaiskirjeestä luemme, ja olemme seuroissa monesti kuulleet, että usko tulee kuulosta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta.

Ja yksin armosta ja yksin uskosta meillä on osallisuus tähän valtakuntaan. Miten se sopii yhteen sen ajatuksen kanssa, että myöskin elämällämme me uskovaiset palvelemme Jumalaa. Tämä elämän vanhustyön kysymys ei ole yhdentekevää. Jaakob kirjeissään kirjoittaa, jos sen nyt tästä löydän, toisen luvun ihan lopussa Jakob muistuttaa meitä näin, että sillä niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko on ilman töitä kuollut. Ne teot ja työt, ja se uskovaiselle sopiva ja Jumalalle kelpaava elämäntapa, niin ne eivät meitä pelasta, eivätkä puhdista, eivätkä ne ole uskon ehto.

Mutta ne ovat merkki elävästä uskosta. Ne ovat merkki siitä, että kun ihmisen sydämessä saa asua Jumalan Pyhä Henki, ja saamme olla Pyhän Hengen johdattamana ja opettamana ja neuvomana, ja hänen Jumalan seurakunnan keskellä jatkuvassa arvohoidossa, niin se saa aikaan sellaisia töitä, jotka kelpaavat Jumalalle, ja myös muut ihmiset niin, että menet muut uskovaiset kuin sitten meitä hyvin mielellään ja monesti hyvin kriittisestikin tarkkailevat epäuskoiset, joihin kiinnittävät huomiota. Se miten herkästi epäuskoisesta maailmasta tulee kritiikkiä, jos joku uskovainen ihminen syyllistyy syntiin tai jopa ajalliseen rikokseen, niin sekin kertoo siitä, että se ei ole yhdentekevää asia, että meidän käyttäytyminen ja meidän elämän valinnat ovat Jumalalle kelpaavia. Me olemme, niin kuin Jeesus meitä kehottaa, olemaan valona ja suolana. Valona ja suolana tässä maailmassa.

Minä ainakin olen törmännyt muutaman kerran erään työkaverin kanssa. Keskustelussa tuli hyvin konkreettisesti esille se, kun muutamia vuosia sitten uskovaiset olivat hyvin negatiivisessa valossa julkisuudessa. Vaikka me uskovaisena ajattelemme näin, ja varmasti oikeutetusti ajattelemme näin, että osittain kysymys oli väärinkäsityksestä, ja ehkä vähän pahantahtoisestakin tavasta käsitellä uskovaisten joukkoa sellaisena pahana kokonaisuutena. Mutta toisaalta nöyränä myöämme, että me olemme kokovikaisia jokainen. Me syyllistymme joka päivä sanoin ja teoin ja ajatuksin ja laiminlyönneihin.

Me syyllistymme syntiin. Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhden yhtäkään, vaan kaikki ovat poispoikenneet ja tyyni, kelvottomiksi tulleet. Me jokainen tunnemme itsemme tuhlaajapojaksi omalla kohdalla, ei meistä ole uskon esimerkiksi eikä esikuvaksi. Sellaisiksi meille Jeesus itse asetti pienen lapsen, jonka ajatukset ja omatunto ovat puhtaat. Se me näemme ympärillemme, kun meillä on Jumalan siunaamana perheissä lapsia, ja täälläkin on monta isoisää tai isoisä paikalla, jonka olette saaneet sitä seuraavan sukupolven kasvua ihastellen seurata.

Sieltä me löydämme lapsen kirkkaasta katseesta sen oikean uskon. Mutta itsestämme meidän on sitä vaikea välillä löytää.

Tosiaan, tämän työkaverin kanssa keskustellessa jotenkin minua herätti se, kun hän ilman mitään pahantahtoisuutta sanoo vain näin, että kyllä se on hänen maailmankuvaan järkyttänyt, että hän on pitänyt uskovaisia ihmisiä kyllä rehellisinä ja hyvinä ihmisinä. Että se on hänen maailmankuvaan järkyttänyt. Mitäpä siihen sanomaan?

Sielunvihollisella on kyllä ollut aina ja kaikkina aikoina tarve monella tavalla mustamaalata ja peittää tätä, ja rumentaa tätä Jumalan lasten joukkoa, jumalaseurakuntaa. Kauheahan se olisi Jumalan vastustajan näkökulmasta, jos me uskovaiset ihmiset onnistuisimme tekemään tästä Jumalan lasten joukosta niin halutun paikan, että meille alkaisi jäsenhakemuksia rauhayhdistyksiin tulla ihan tulvana, ja olisi parannuksen tekijöitä, niin kuin oli täällä meidän isiemme maassakin 1800-luvulla, ei niin kovin kauan sitten, niin oli suuret herätysten ajat.

Me voimme historian kirjoista ja kirkkohistoriasta lukea, että kyllä se aiheutti jonkunlaista pienimuotoista paniikkia esimerkiksi monien meidän kirkkomme pappien ja kirkon palvelijoiden keskuudessa. Se sai aikaan melkoisia ylilyöntejä. Kyllä sielunvihollinen.

Eihän siitä hyvä tykkää, jos Jumala, jos evankeliumin työ saa voittoja ja korjataan viljaa Jumalan aittain, eikä hänen aittaansa. Mutta miten se on sitten tämän menestyksen ja tämän ajallisenkin menestyksen kanssa?

Me eilen kuulimme myös erään veljen hyvin puhuttelevan kokemuksen omasta elämästä siitä, miten hyvä se sielunvihollinen on huijaamaan, ja maalaamaan sen Jumalan valtakunnan ulkopuolisen elämän, epäuskoisen ihmisen elämän niin kauniin väriseksi. Mutta kun sitä elämää elää, niin huomaa, että moni kakku on päältä kaunis, eikä välttämättä löydykään sellaista luottamusta ja rehellisyyttä, jota me olemme tottuneet, vaikka täälläkin Jumalan valtakunnassa olemme aivan viallisten, syntisten, tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Mutta se on valtava Jumalan lahja, että me saamme olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joihin me voimme luottaa.

Se vahvistaa meidän uskoamme siihen, että tämä on se joukko. Tämä todella on se joukko, josta Raamattu puhuu, josta tässä Malakian kirjassakin puhutaan, josta sitten tässä viimeisessä jakeessa, joita nyt en vielä toiseen kertaan lukenut, mutta puhutaan herraa pelkäävistä. Uskovaisista ihmisistä siinä puhutaan, niistä vähistä ihmisistä, joita Malakian aikana oli jäljellä, jotka vielä pelkäsivät Herraa ja seurasivat häntä.

Ajallinenkin menestys on Jumalan siunausta, ja se ei välttämättä tarkoita taloudellista menestystä, mutta sitä kaikkea hyvää, mitä meillä uskovaisilla ihmisillä on: suuri perhe, suuri uskovaisten ystävien joukko, tai pienempi.

Meissä on myös sosiaalisuuden asteelta erilaisia ihmisiä, ja eivät kaikki ihmiset edes toivo tai halua sitä, että olisi valtava verkko ihmissuhteita.

Siitä huolimatta, vaikka itse ei kokisi tarpeelliseksi, tai ei jaksaisi kovin laajasti uskovaistakaan ystäväpiiriä pitää yllä. Kyläileminen saattaa tuntua jollekin raskaalta.

Mä ajattelisin näin, että se voi olla jollekin vähän sellainen huonoa omaatuntoakin aiheuttava asia, jos tuntuu siltä, että ei tahdo jaksaa pitää yhteyttä uskovaisiin ihmisiin ihan niin paljon, kuin ehkä jonkunlainen paine tuntuisi olevan, että kyläillään ja ollaan toisten kanssa tekemisissä.

Ei se mikään ehto ole. Se on suuri siunaus ja lahja, mutta me jokainen saamme olla tässä valtakunnassakin omanlaisia, ja elää oman luonteemme mukaisesti ja tulla hyväksytyksi.

Siitä huolimatta tietää, että meitä tässä valtakunnassa rakastetaan ja nostetaan ja kannetaan ja autetaan eteenpäin. Se on valtava lahja. Ei kaikkea tarvitse eikä pysty mittaamaan, niin kuin tässä Malakian kuulijakunta ehkä herkästi mittasi näiden ajallisten mittareiden valossa, että kenellä oli eniten karjaa ja minkälaista omaisuutta, minkälaista rahaa se nyt sitten Malakian aikana olikaan. Ei se tuo ihmiselle onnea. Kyllä väärässä olivat nämä ihmiset, kun he näin sanoivat, että se, että he kiusaavat Jumalaa, niin se heille menestyy.

Voi hyvinkin olla, että heidät ajallinen yhteiskunta ja ajallinen elämä siitä näennäisesti palkitsee, mutta jo täällä ajassa moni viettää elämäänsä suuressa tyhjyydessä ja ahdistuksessa, siitä huolimatta, että ajallisen elämän asiat ovat hyvin. Silloin ne, jotka Herraa pelkäävät, lohduttavat toinen toistansa näin: Herra ottaa siitä vaarin ja kuulee sen, ja muistokirja on kirjoitettu hänen eteensä niille, jotka Herraa pelkäävät ja muistavat hänen nimensä. Niiden pitää sanoa Herra Sinä päivänä, jonka minä teen, olevan minun omaani, ja minä tahdon heitä armahtaa niin kuin mies armahtaa poikaansa, joka häntä palvelee.

Me muistamme, mitä heprealaiskirje todistaa Mooseksesta, että hän katsoi paremmaksi ajallista vilkkaa Jumalan lasten joukon kanssa kärsiä kuin siitä ylellisyydestä nauttia, joka hänelle oli tarjolla siellä Vaaron ovissa, Vaaron tyttären kasvatti poikana.

Sillä hän katsoi palkanmaksua. Sillä tavalla heprealaiskirje meitä muistuttaa, että Mooseskin katsoi palkanmaksua, ja niin katsoivat Malakian aikana nämä, jotka vielä olivat siinä sen ajan paineessa jaksaneet pysyä, ei vain ulkonaisesti kauniin temppelipalveluksen piirissä. Varmastikin siellä Jerusalemissa oli paljon ulkonaisesti hurskasta väkeä, valakeankin aikana. Oli paljon niitä, jotka ajattelivat, että Mooseksen lain tekstien ja perinnäismääräysten perusteella ja mukaisesti, jos temppelipalvelus oikein suoritetaan, niin se riittää. Se meidät ylittää.

Mutta eivät sitä ymmärtäneet, että elävä usko oli sydämestä kadonnut. Ei yksikään tule töittensä kautta, edes hurskaiden ja hyvien töiden kautta, autuaaksi, vaan ainoastaan armosta ja ainoastaan uskosta. Se on Jumalan lahja. Ja teidän pitää jälleen sitä vastaan näkemään, mikä erotus on vanhurskaan ja jumalattoman vaiheella, ja sen vaiheella, joka Jumalaa palvelee ja sen, joka ei häntä palvele. Me saamme tämänkin ajan uskovaiset luottaa, että palkan maksu on edessäpäin, ja se on jo täällä ajassakin meille tarjolla.

Se rauha, jota me kannamme sydämessämme, niin se on meille vakuutuksena siitä, että me jo täällä ajassa olemme Jumalan armo käden alla, ja hänen enkelinsä siivet meitä suojaavat. Me saamme rauhallisesti katsoa tulevaisuuteen. Minua on valtavasti puhutellut viimeisinä viikkoina se, että olen saanut seurata erään rakkaan uskovaisen veljen, minun ikäiseni veljen, joka on minulle nuoruudesta hyvin tuttu ja hyvä ystävä, niin hänen kamppailuaan vakavan sairauden kanssa. Ei niinkään se hätä, minkä hän on kokenut oman kymmenlapsisen perheensä ja vaimonsa pärjäämisen puolesta, vaan enemmän minua on puhutellut se varmuus ja se uskomisen ilo, mikä kaikista hänen puheistaan ja kirjoituksistaan paistaa. Hän on hyvin selvästikin sen tuonut esille, että ei hän oman tulevaisuutensa puolesta huomaa ollenkaan olla hädissään eikä pahoillaan.

Hän kyllä uskoo, että hänen osansa on hyvä. Kävipä miten kävi. Auttoivatpa hoidot hyvin, tai jos niin ei anneta tapahtua, ja hänen elämänsä päättyy, niin joka tapauksessa hyvin hänelle käy.

Täällä on teitä monia, jotka olette saaneet käydä keskusteluja jonkun läheisen ystävän, sukulaisen, uskon ystävän kanssa tällaisessa tilanteessa, ja se on meille vielä terveille, joille tämä elämä vain välillä muistuttaa siitä, että meidän jokaisen elämä on rajallinen ja kerran päättyy. Ja kuitenkin on enemmän niitä päiviä, jolloin me menemme, niin kuin sanotaan, että pää kolmantena jalkana eteenpäin, ja kaikki huolet ja meidän suunnitelmat, ajatukset ovat vain näissä ajallisissa asioissa. Kyllä se puhuttelee, kun Jumala saa riisua ihmisestä kaiken turhan pois.

Käy kristallin kirkkaaksi ja selväksi ne asiat, jotka ovat oikeasti tärkeitä tässä ajallisessa elämässä. Mitkä ajallisen elämän lahjat ovat meille oikeasti niin tärkeitä, että me emme niistä olisi valmiita mistään ajallisesta hinnasta, mistään rahasummasta, tai ajallisesta vallasta tai maineesta luopumaan. Kyllä ne tärkeimmät asiat ovat hyvin pieniä asioita. Ne ovat lähellä meidän jokaista. Jumala antakoon meille sellaisen mieleen, että me aina välillä osaisimme avata silmät katsomaan niitä suuria lahjoja, joita hän lapsilleen antaa joka päivä.

Jumala antaa kyllä voimiakin sitten tarpeellisen määrän, että me jaksamme vaeltaa kohti sitä lopullista päämäärää, joka on meille valmistettu aikojen alusta, että me pääsemme näkemään uskosta näkemiseen, pääsemme näkemään sen, mistä Vanhan testamentin kirjoitukset meille ja sen ajan uskovaisille lupauksena puhuvat, mistä Jeesus omana aikanaan puhui, ja mikä tulee kerran aivan konkreettisesti näkyväksi. Sitten se ei enää ole uskon varassa. Me pääsemme uskosta näkemiseen.

Jääkää jokainen uskomaan omat synnit ja epäilykset ja kiusaukset. Ja tyytymättömyys, kaikki se kuorma, joka tekee matkan hitaammaksi, niin jääkää uskomaan Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä anteeksi, rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Omallekin kohdalle haluaisin kysyä, että saanko omat arkikiusaukset ja syntini uskoa anteeksi.

Minä haluan uskoa Jeesuksen nimeen. Aamen.