Seurapuhe 22.08.2010

Kolme yhteisen Jumalan isänä, pojan ja pyhän hengen nimeä. Me vielä hiljennämme hetkeksi Jumalan sanan äärelle ja pyydän lukea täältä tutun raamatun kohdan, joka on hebrealaiskirjeen kymmenennessä luvussa, alkaen jakeesta 35 luvun loppuun. Ne sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen.

Äläkä siis heitä pois teidän uskallustanne, jolla suuri palkan maksaja. Sillä kärsivällisyys on teille tarpeellinen, tehdäksenne Jumalan tahtoa, että te lupauksenne saisitte. Sillä vähän hetken perästä tulee se, joka tuleva on ja ei viivyttele. Mutta vanhurskaat elävät uskosta ja joka välttää siihen ei minun sieluni mielestä. Mutta emme ole ne, jotka meitä kadotukseen vältämme, vaan jotka uskomme sielun tallella pitämiseen. Aamen.

Ja näin me joudumme sen myöntämään, että se on todella ahkera ja aina työtään tekemässä. Tämä veli, kun sillä oli sellainen hyvin positiivinen ajattelu joka asiassa. Aina hän halusi positiivisesti ajatella. No sitten ne kysyttiin häneltä, että mitä mieltä hän on sielun vihollisesta. Hän totesi, että on se ainakin ahkera kaveri. Ja näin me joudumme sen myöntämään, että se on todella ahkera ja aina työtään tekemässä.

No mikä se, että tänä päivänä sitten Jumalan lapsella on tämä taistelun paikka ja Jumalan seurakunnan. Siellä vanhan hebrealaisen seurakunnan ympärillä siellä oli niitä vainojen keskellä niitä luopujia. Niitä, jotka jättivät pojoissaan uskalluksen, elävän uskon. Me näimme tässä ajassa, jota me elämme, miten ei Jumalan valtakuntaan saanut menneet vuodet, elää ihmeellistä rauhanaikaa. Miten Jumalan valtakunnassa on ollut tällainen työn aika. Ja miten tuntuu, että maailmankin ei taholta Jumalan vasta, niin sitä on aivan arvostettu. Pidetty hyvänä.

Mutta jos me vähänkin seuraamme viime vuodenkin lehtikirjoituksia, niin me näemme, miten siellä tämän maailman voimat tahtoo yhdistää. Ja miten ei Jumalan valtakuntaa sitä liataan ulkoa päin. Me tiedämme sen, että miten. Me emme ole yhtään sen kummoisempia ihmisiä kuin tämän maailman ihmisetkin. Vioilla ja virheillä peitetty. Mutta me olemme armahdettuja ihmisiä.

Ja vielä me näemme tässä ajassa, jota me elämme niin kuin apostoli siitä kirjoittaa, miten itse teissä ne te pahtaalla olette. Me näemme tämän yhteiskunnan ympärillä, yhteiskunnan keskellä sen, miten syvän viisauden Jumala ihmisille antaa. Yhteinen tiede ja tekniikka tänä päivänä on kehittynyt. Ja kehittyy sitä vauhtia, että sitä ei kukaan edes pysy siinä perässä. Ja miten me uskovaisina te nuoret ja vanhemmatkin me saamme olla opiskelemassa ja kouluja käymässä ja tutkimassa eri asioita.

Mutta sitten kun puhutaan uskomisen asiasta, niin voi miten tärkeää on se, että meillä aina säilyisi tämä lapsen mieli. Tämä on lasten ja lasten mielisten valtakunnassa. Aivan niin kuin Jeesus siellä kiittää: Minä kiitän sinua Isä taivaan ja maan Herraa, että salasit nämä viisaalta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoitit lapsille ja lasten mielisille.

Oikin tärkeänä näissä uskomisen asioissa on se, että me emme lähde omaan ymmärrykseemme kautta uskomaan, vaan uskon kautta me ymmärrämme myös näitä pyhiä asioita. Ja saattaa olla asioita, joita me emme ymmärrä omaan järkemme kautta. Mutta me haluamme, jos meitä neuvotaan ja Jumalan valtakunta opettaa, niin me haluamme uskollamme ottaa.

Saara äidin neuvona. Onne murheilla näkyvissä myös niitä merkkejä tänä päivänä, niin kuin ne apostoli Timoteukselle kirjoittaa: Sillä aika tulee, jona ei he voi terveellistä oppia kuulla, vaan oman korvasyynsä mukaan valitsevat itselleen opettajan. Voitko Jumala varjelisi siitä meitä, että me emme lähtisi sinne omaan sydämeen rakentamaan sellaista omaa ehtoista uskoa, että tämän ja tämän minä hyväksyn, mutta tuota asiaa minä en ymmärrä ja minä en voi sitä hyväksyä.

On jotenkin murheellista kuultavissa myös niitä mielipiteitä, mitä kuulee, että miten tätä kristillisyyden käsitystä pitäisi aivan niin kuin uudestaan päivittää. Siinä on kadonnut silloin se lapsen mieli. Se, että tämä on lasten kaltaisten valtakunta.

Paavali tästä meidän valitsemuksestamme puhuu sitä, miten ei monta ajallisesti viisasta, ei monta väkevää, ei monta suuresta suvusta, vaan ne, jotka maailman edessä hullut on, ne. Jumala on valinnut, että hän viisaat tyhmäksi saattaa. Tämä Jumalan armo valitsemus.

Ja se, että sinä veljeni ja sisareni saat tänään iltana siinä seurapenkissä istua ja uskoa Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä synnit anteeksi. Se on kuule niin suurta taivaan isän rakkautta. Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä synnit anteeksi. Se on niin suurta taivaan isän rakkautta, että me emme sitä kyllin osaa kiittää.

Ja minkä takia me emme osaa kyllin kiittää, siinä on niin haulejaakin laulaa. Mutta taivaassa parhaiten kiitän, kun on turmelus riisuttu. Se turmeluksen majasemo asti pitää meidät niin hahtaalla. Olemme itse meissä hahtaalla. Ja se sielun vihollinen se jantaisi edes Jumalan lapsen iloita tästä armosta, tästä valtakunnan sanomasta, tästä yksinkertaisesta lasten opista, mitä me täällä saamme olla kuulemassa ja sydämemme kätkemässä.

Voimme teemme maailman myrskyjen keskellä tänäkin päivänä. Me saamme olla pyytämässä, niin kuin ne opetuslapsetkin pyysi Messiaaltaan: Herra, mitä meille uskoa? Mitä meille uskoa niin, että me jaksaisimme kilvoitella tämän pimenevän ajan keskellä, niiden monien virtausten keskellä, missä me kuljemme, että meidän uskon purtemme ja toivon ankkuri pysyisi siellä kotimaan ihanan rannalla.

Ja sitä Jumalan lapsen elämää sitä on verrattu niin kuin tällaiseen pieneen purteen siellä virran keskellä. Me olemme virrassa, siellä virrassa kulkemassa, mutta emme virran mukaan. Vaan meillä on tämä toivon ankkuri, joka on kiinnitetty sinne rauhan satamaan. Ja moneen virtauksen keskellä se pieni purtemme menee, mutta sillä on aina suuntana se kotimaan ihana ranta.

Se, että sinä ja minä kerran pääsisimme näkemään sitä, mitä me tänäkin päivänä haluamme uskolla olla omistamassa. Ja tämän takia veljet ja sisaret, olemme tänäkin iltana tulleet seuroihin. Olemme tulleet kuulemaan sitä, mitä Jumala köyhänä palvelijanaan kautta haluaa meille olla jakamassa.

Ja me Jumalan lapsina me myös ymmärrämme niin, että aina kun me tulemme avatun raamatun äärelle, me tulemme kuuntelemaan sitä, mitä taivaallisella Jumalalla tänä päivänä minulle on sanottavaa. Me emme tule tänne meka kokoonnut kuuntelemaan tiettyä puhujaa, jotain hienoa alustusta tai esitelmää, vaan me tulemme kuuntelemaan, mitä Jumala meille haluaa olla opettamassa.

Paavalikin esi-isille korintolaisille juurikirjoittaa, että rakkaat veljet, kun minä tulin teidän tykölleen, en minä tullut korkeilla sanoilla ja syvällä ihmisviisaudella teille ilmoittamaan Jumalan tahtoa. Sillä en minä itseäni minään tietävänä teidän seassanne pitänyt, vaan sen ristiin naulitun Herranne Jeesuksen Kristuksen.

Voi miten tärkeää on se, että niin kuin arvo veli toteaisi, että me monasti seuroissa hyvin vähän muistamme, mutta se, että meillä jäisi mieleen se, että Herra Jeesus Kristus, Hän elää, Hän kuoleman voittajana, sinunkin syntiesi sovittajana, Hän vielä elää ja on voimassaan täällä valtakunnassa, ja hänen ansiotyönsä, meidänkin vanhurskautemme, tänä päivänä liittyy.

Ja näin tämä meidän tekstimme kohta se kuuluu myös meille tämän päivän kulkijoille: Älkää heittäkö pois teidän uskallustanne. Älkää heittäkö pois teidän rohkeuttanne, niin kuin uusi käännös puhuu. Ja tähän elävään uskoon. Siihen on aina myös liittynyt tämä uskon tunnustaminen.

Jos me ajattelemme omalle kohdalle tätä asiaa, onko sen vaikeampaa asiaa? Me rippikoulussakin kerran nuorilta kysyimme, että mikä tässä uskomisen asiassa on se kaikkein vaikein asia? Sillä oli monessa lapussa kirjoitettu uskon tunnustaminen. Se on se kaikkein vaikein asia. Se on hiljaisuudella ja pelvolla, niin kuin raamattu kirjoittaa.

Silloin kun meidän toivomme perustusta tutkistelemme, että me olisimme hiljaisuudella ja pelvolla valmiit vastaanottamaan. Voi miten se on tuttua se, että silloin kun kysytään, niin se tahtoo aivan niin kuin pala kurkkuun nousta, ja todella se uskon tunnustaminen monasti tulee hiljaisuudella ja pelvolla.

Mutta voi miten tärkeä on se, että me emme kieltäjänä paikalle joutuisi, vaan sillä hiljaisuudella jaksaisimme olla tunnustamassa. Se eräs veli kertoi, tai luin ne suviseurakirjasta, ja siinä hän kertoi vanhempi veli jo omasta armeija-ajastaan, miten hän joutui syrjäisille Linnakessaarelle. Ja hänellä hän oli luonteltaan hyvin pujoa ja vaatimaton.

Ja tämä veli siinä puheessaan kertoi, miten se uskon tunnustaminen kävi niin heikosti. Meni viikosta toiseen eikä saanut sanottua niille tupakavereille, että minä olen uskovainen. Ja siitä tuli jo niin vaikea asia, että se veli puhuu siitä, miten se aivan uskotahtoi kuivua siellä miehisen maailman keskellä. Ei jaksanut tunnustaa.

Kunnes tämä veli sitten yhtenä päivänä näki, kun ne armeijat saa pitää miehet haakkoisjärjestyksessä tuvaan, eikä siinä paljon kysellä kuka mihinkin menee. Se viereinen kaappi oli sitten. Hän näki, että kaapin ovi oli raollaan. Näki, että siinä oli Siionin virret ja laulukirja. Tämä veli jäätyi siihen. Hän meni kysymään siltä kaapin omistajalta: Oletko sinä uskovainen, kun sinulla on tuo kirja?

Siinä ne veljet löysivät kaksi heikkoa uskonnon tunnustajaa. Ja siellä kaappien välissä he saivat olla siunaamassa. He totesivat sen, että tässä on kaksi heikkoa, mutta heillä on evankeliumi keskellä. Siinä he saivat olla siunaamassa ja vahvistamassa toisiaan.

Ja se monasti tämä meidän uskonnon tunnustaminen käy niin, että siinä myös jää monasti suukiin. Me emme niin kuin jaksa puhua. Mutta on myös todettu se, että se Jumalan lapsen käytössä on jo väkevää saarnaa tämän ajan keskellä.

Ja voi miten tärkeä on meille kaikille, teille nuorillekin veljille ja sisarille, se, että me emme yhdy siihen maailman menoon, mikä siellä maailmassa on tarjolla. Vaan sillä omalla käytöksellä me olemme jo saarnaamassa ja puhumassa siitä, että minun iloni on jossain syvemmissä asioissa kuin tämän maailman iloissa.

No minkä takia me sitten näin täällä haluamme olla kilvoittelemassa? Monasti pilkkaa ja vaivaakin kärsivät. Täällä apostoli kirjoittaa, jolla suuri palkan maksu on. Voidaanko me siellä maailman kiusausten keskellä jaksaisimme uskon silmämme nostaa tähän palkan maksuun?

Hebrealaiskirje täällä seuraavassa luvussa kirjoittaa ennistä pyhistä. Siellä kirjoitetaan nuoresta Mooseksesta. Ja te muistatte kaikki sen, miten Mooseksella olisi ollut kaikki tämän maailman hohtokkuus edessä. Sillä paha on hovissa. Mutta hän katsoi paljon paremmaksi kärsiä vaivaa yhdessä Jumalan joukon kanssa, kun ajallista tarvetta synnissä nauttia.

Minkä takia se Moose sitten näin kykeni tekemään? Hänellä olisi ollut siellä palatsissa paikka tämän maailman suurimman valtakunnan keskellä. Hänellä oli silti loistava tulevaisuus. Siellä sen ajan ihmiset saattoivat ajatella. Ne lähimmät ajattelivat varmaan, että kyllä sillä Mooseksella oli tyhmä usko. Hänellä oli tällainen mahdollisuus. Ja hän näki kaikesta tästä kieltäytyvän.

Hebrealaiskirje kirjoittaa miksi. Sillä hän katsoi palkkana maksua. Mooses näki sen, että mitä se ihmistä hyödyttäisi, vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa vahingon.

Voijassamme siellä omassa elämässämme, niissä monissa tavoitteissa, joita me saamme laittaa, niin kuitenkin meillä löytyisi sellainen löyrämieli siitä, että me Jumalan sanalle haluaisimme olla kuuliaissa. Ja mikä se meidän uskollemme sopii, niin sen mukaan toimisi. Ja että mekin jaksaisimme olla katsomassa palkkana maksua.

Sillä kärsivällisyys on teille tarpeellinen, teidäksenne Jumalan tahtoa, että te lupauksen saisitte. Kyllä jos me puhumme tästä kärsivällisyydestä, niin kyllä ainakin itsellä aina tahtoo aivan pääpainoa alas. Tuntuu, että sitä kärsivällisyyttä ei löydy, mutta sitä kärsimättömyyttä sitä monasti löytyy, juuri siellä, jossa me emme haluaisi, eli siellä kaikkein rakkaimpien keskellä, kodin ja kurkihirren hallolla.

Siellä, jossa meitä rakastetaan, niin siellä kuitenkin me monasti näytämme tätä kärsimättömyyttä. Siellä monasti se meidän vanha osamme tulee esiin. Apostoli kirjoittaa siellä kalattelaiskirjassa: Kärsikää toinen toistanne, antakaa anteeksi toinen toisellenne, niin kuin Kristus teille on antanut anteeksi, niin myös tekin tehkää.

Apostoli kehoittaa siis aivan kärsivällisesti kärsimään. Ja sitä se monasti on. Ja tähän liittyy, niin kuin apostoli kirjoitti, niin se anteeksi antaminen aivan käsi kädessä.

Tärkeää on se, että me myös siellä kodin piirissä jaksamme niitä asioita hoitaa. Vaikka se oma turmeltuneisuus siellä tulee esille, niin jaksamme sitä armoalttaria olla pystyttämässä siellä kodin piirissä, niin että ne lapsetkin aivan oppisivat elämään sitä, talostelemaan tätä Jumalan valtakuntaa, oppimaan ne siihen, että silloin kun ne loukataan ja sanotaan huonosti, niin silloin myös oltaisiin anteeksi pyytämässä ja anteeksi antamassa.

Nämä ovat niitä keskeisiä asioita meidän jokaisen elämässä. Ja sitten vielä tämä anteeksi usko, se, että me haluamme uskoa ja unohtaa asiaa. Sekin on hyvin tärkeä asia. Ja apostoli tätä kehoittaa jo silloin uuden liiton aamupäivänä.

Sillä vähän hetken perästä tulee se, joka tuleva on ja ei viivyttele. Apostoli silloin oli jo näin ajattelemassa. Tänä päivänä, kun me katsomme ajan merkkejä, niin kuin jo totesimme siitä, niin me elämme tätä lauantaihetkiä. Me emme tiedä hetkeä, jolloin tälle maailmalle viimeisen kerran aurinko nousee. Eikä meidän tarvitse tietää.

Tärkeintä on se, että me tänä päivänä, tällä hetkellä, haluamme olla uskomassa. Haluamme olla turvaamassa Jumalan arvoa. Haluamme olla synnin pois pannoina uskomassa. Sillä me emme myöskään tiedä sitä hetkeä, koska meidän elämämme kaari tulee täyteen. Se on yksin Jumalan tiedossa. Hän tietää meidän elinpäivämme.

Mutta hän on myös luvannut meitä turvata ja tukea. Me saamme luottaa siihen, että jos meiltä sydämen halu on tässä valtakunnassa kilvoitella, täällä matkaa tehdä, niin taivallinen Jumala hän on meitä rakastanut ja hän edelleen haluaa rakastaa, lapsenaan kuljettaa. Tämä on sitä lapsen uskoa.

Ja sitten me kuulimme vielä täällä: Mutta vanhurskaat elävät uskosta ja joka välttää siihen ei minun sieluni mielestä. Tämä vanhurskaus, se on niin pyhä asia meille, että me emme sitä paljon ymmärrä. Voimme vain todeta sen, että se on Jumalan mittaamatonta rakkautta.

Että sinä veljeni ja sisareni tänä päivänä sinä seurapenkissä saat olla tuntemassa: Minä olen Jumalan valittu, hänelle pyhä ja rakas lapsi, olen vanhurskas ihminen. Me saatamme tätä asiaa joskus miettiä ja aivan niin kuin seurapenkissäkin katsella ympärille. Väkisin tulee mieleen, että kyllä ne on toiset, mutta miten on minun laita? Olenko minä vanhurskas?

Tämä uskon vanhurskaus, se liittyy aina ihmisen ja Jumalan väliseen asiaan. Ja se on meidän jokaisen elämän tärkein asia, se, että me saamme olla uskomassa, se, että me olemme löytäneet tämän valtakunnan. Ja tähän iltahetkeen asti olemme saaneet täällä kulkea. Se on elämämme tärkein asia.

Ja me sanomme, että tämä olisi jokaisen ihmisen elämän tärkein asia. Vaikka on vähän niitä, tänäkin päivänä nämä seurat on kuulutettu ja ilmoitettu täällä Tampereen kaupungissa. Ja kuitenkin voimme sanoa, että koko kaupunkiin nähden on vähän niitä, jotka kutsun ovat olleet ottaneet vastaan.

Mutta se on Jumalan armoa. Se on Jumalan lahjaa. Tämä uskon vanhurskaus. Se ei ole sellainen ansio, jonka me olisimme tienanneet, jonka avulla sitten meidät katsottaisiin, olemmeko vanhurskaita. Ei vaan te yksin me saamme tänäkin päivänä uskolla olla kiinnittämässä katseemme siihen työhön, minkä Vapahtajamme Jeesus teki siellä kolkassaan keskimmäisellä ristillä.

Siinä on meidän vanhurskautemme, siinä on meidän pyhyytämme. Me muistamme raamatun alusta sen, miten Jumala loi ihmisen maan tomusta, puhalsi hänen elävänä henkenä ja miten ihminen sai erityisaseman tässä Jumalan luomakunnassa. Ihminen on vastuussa elämästä, iankaikkisuudesta.

Ja siellä paratiisissa siellä ihminen oli vanhurskas. Jumala katsoi kaikkia luomansa ja totesi ne sangen hyväksi, myös ihmisen. Mutta muistamme myös sen, miten siellä käärme tuli ja petti tämän ensimmäisen ihmisparin. He joutuivat syntiin ja vikaan.

Se oli kavala se käärmeen sana. Se alkoi aivan niin kuin epäilyttä saarnaamaan: Sanoiko Jumala niin? Ja sitten jatkaa: Ei suinkaan, vaan ne Jumala yksin tietää. Sinä päivänä, kun te siitä syötte, teidän silmänne aukevat ja te tulette näkemään hyvän ja pahan.

Se on tuttua tänäkin päivänä. Ei se sielun vihollinen meille välttämättä sano niin, että tee tuota ja tuota asiaa niin, siinä joudut syntiin. Ei se näin enää sano. Vaan se pyrkii sitä rimaa madaltamaan niin, että aivan niin kuin hakiisimme semmoista viimeistä vaihtoehtoa, minkä me vielä voisimme tehdä, ettei tunto tulisi kipeäksi.

Ja ne on hyvin oudot ne sielun vihollisen verkot tänäkin päivänä. Mutta Jumala, hän on vanhurskas, hän on pyhä, mutta hän on myös rakas. Ja näin tämä Jumala lähti sitä langenneutta ihmisparia etsimään paratiisissa.

Hän olisi voinut ajatella niin, että itsepä ne tekivät, itsepä hankesivat niin, olkoot sitten. Mutta ei. Jumala rakasti syntiin joutunutta, vanhurskauden menettänyttä ihmistä ja antoi lupauksen siitä vaimon siemenestä.

Ja silloin kun Jumala antoi tämän lupauksen ensimmäiselle ihmisparille, niin kuin se oli Jumalan lupaus, he uskoivat sen aivan niin kuin se olisi jo tapahtunut. Ja se tapahtui silloin niin kuin me täältä pyhästä raamatusta muistamme, kun sana tuli lihaksi, kun Herra Jeesus neitsyt syntyneenä, Jumalan poikana syntyi tänne maan päälle.

Ja hän kärsi viattoman uurikuoleman. Hän oli se täydellinen uhri, johon me tänä päivänä saamme olla luottamassa, uskon silmämme kääntämällä. Ja kuolema ei voinut pidättää silloin pääsiäisaamuna tätä ristiinnaulittua, synnitöntä Jeesusta, vaan siellä haudanne salvat aukenivat ja voittaja nousi kyllä, Herra Jeesus Kristus.

Hän voitti kuoleman vallan. Ja sitten Jeesus lähestyi omiaan siellä suljettujen ovien takaa, antoi heille tämän pyhän hengen lahjan, antoi tehtävänä saarnata: Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut.

Ja tähän Jumalan valmistamaan sovintosaarnaan liittyy koko pelastuksen siunaus. Tässä se syntejään katuva pelastusta kaipaava taivaan tien kulkija, matkamiestänäkin päivänä saa synnilleen tunnon rauhan, syntien anteeksiantamisen.

Ja tähän sovintosaarnaan, sen kuulemiseen, sen uskomiseen, se synnyttää uskon, kun me sen sydämemme kätkemme. Ja tämän takia me voimme tänä päivänä todentaa omasta syntisyydestä huolimatta, että me olemme vanhurskaita.

Ja se meidän vanhurskautemme ei ole meistä tuleva, vaan se on lahja vanhurskautta, sitä, jota me saamme olla omistamassa täällä heikolla uskolla. Ja sitä me tänäkin päivänä saamme olla omistamassa täällä Jumalan valtakunnassa.

Saamme olla uskon kautta katselemassa näitä asioita, aivan niin kuin täällä hebrealaiskirjeen seuraavassa luvussa määrittelee muutamalla vedolla tätä uskoa, kun täällä kirjoitetaan: Mutta usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ei näkymättömistä epäillä.

Usko on siis toivomista. Ja toivo liittyy aina johonkin tulevaan, edessäpäin olevaan. Ja meidän uskomme ja toivomme liittyy siihen palkan maksuun, josta meidän tekstimmekin kirjoittaa.

Usko on myös niin kuin hebrealaiskirje kirjattiin tässä, se on myös näkemistä. Me tiedämme miten tämä meidän hajallinen näkymme näkee nyt sen, minkä edessä on. Se ei näe yhtään kauemmaksi. Mutta tämä meidän uskon silmä saa olla katselemassa sinne palkan maksajaa.

Niin kuin ne Siionin laulajakin laulaa: Niinpä uskon silmä siinä yli matkana myrskyisenä katsellessa rauhan rantaa, kaipuu täyttää sydämen.

Sinä veljeni ja sisareni yhdessä minun kanssani me saamme jäädä uskon ja silmiemme kiinnittämänä, kiinnittämään siihen rauhan rantaan. Uskon ja silmin olla katselemassa ja toivomassa, ymmärtämässä näitä pyhiä asioita, ymmärtämässä ja käsittämässä sen, että myös sinä ja minä, kun me näin uskomme, niin me kerran pääsemme taivaan kunniaan.

Haluathan sinä veljeni ja sisareni yhdessä minun kanssani näin olla uskomassa, vaikka Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä synnit anteeksi, vaikka monasti tämä matka ahdistaa, monasti matka veloittaa, mutta meidän on hyvää muistaa, niin kuin ne Siionin laulakin laulaa, varsinkin siellä myrskyjen keskellä.

Teille rakkaat nuoretkin se on hyvä muistaa se Siionin laulu, kun se laulaa: On koti, jonne myrskyt maan, ei saavuttakoon sanaa. Kerran on sellainen päivä ja aamu meillä, tämä ajallisuus on pysähtynyt. Silloin ei enää kellon viisari liikku, ei revitä lehtiä almanakasta, vaan aika on pysähtynyt, alkanut pitkä iankaikkisuus.

Silloin tulee ne seurat, johon kootaan kaikki, halusipa ihminen tai ei. Ja onnellinen on se ihminen, joka on siunattuna saanut ummistaa silmänsä tälle maalle. Häntä myös siellä siunattuna kutsutaan omistamaan sitä, minkä Jumala on meille valmistanut.

Tässä se on kuulkaas meidän uskomme päämäärä. Ja tämän takia me tänäkin päivänä olemme uskomassa ja haluamme olla uskomassa. Ylenä sen tähden veljeni ja sisareni, se kiusattu sydämesi, vaikka et edetä, jakseta kättä nostaa, niin sinä sittenkin saat uskoa, aivan turvattuna, aivan ees hiukanattuna Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Jeesuksen nimessä, Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä saat uskoa rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Ja tässä on se meidän hyvyytemme, meidän autuutemme, meidän vanhurskautemme. Ja tähän me saamme jäädä, uskossa turvaamaan ja uskossa matkaa jatkamaan.

Ja se omaakin sydän kaipaa esittää: Saanko minäkin uskoa? Syntini anteeksi? Haluan minullakin uskoa yhdessä teidän kanssa. Ja näin me saamme jäädä Jumalan ja hänen armossaan siunattuun hautaan Jeesuksen nimeen. Aamen.

Yhdymme vielä loppurukoukseen. Rakas taivaallinen Isämme, me tuomme kiitokset, että jälleen saimme pienen hetken olla sanasi kuulossa. Ja me isä pyydämme, että sinä siunaisit täällä luetun ja puhutun sanasi nimessäsi kiitokseksi ja meidän kuolemattomien sielujen iankaikkiseksi autuudeksi.

Ja isä, kun me täältä lähdemme jälleen sinne arkisen elämän keskelle, siunaa sinä ja varjele meitä niin, että olisimme sanaasi tekijöitä, emme sen unohtavaisia kuulijoita. Näitä me pyydämme rakkaan poikasi Jeesuksen nimeen. Aamen. Aamen.