Seurapuhe 11.11.2012

Rakkaat veljet ja sisaret, me jatkamme vielä seuroja ja hiljennymme sen Jumalan sanan äärellä, joka on kirjoitettu täällä roomalaisepistolan kahdeksannessa luvussa, alkaen jakeesta 14, muutama jaetta eteenpäin.

Ja sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen: Sillä kaikki, jotka Jumalan hengeltä vaikutetaan, ne ovat Jumalan lapset. Sillä ette ole saaneet orjuuden henkeä, mitä teidän vielä pitäisi pelkäämään, mutta te olette saaneet valittujen lasten hengen, jossa me huudamme, Appa, rakas Isä. Se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset.

Jos me olemme lapset, niin me olemme myös perilliset, nimittäin Jumalan perilliset ja Kristuksen kanssa perilliset. Jos me muutoin ynnäkärsimme, että me ynnä hänen kanssansa kunniaan tulisimme. Sillä siksi minä sen pidän, että tämän nykyisen ajan vaivan jälkeen on sen kunnian vertaa, joka meille ilmoitetaan. Aamen.

Me äsken jo, rakkaan veljen kautta, kuulimme miten tämän päivän kirkollisten tekstien aiheena on kahden valtakunnan kansalainen. Eli me Jumalan lapsina elämme tätä ajallista elämää ajallisen yhteiskunnan keskellä. Mutta samalla me saamme Jumalan armosta olla elämässä tätä Jumalan valtakuntaa. Ja nämä molemmat liittyvät yhteen meidän elämässä.

Aivan niin kuin ne veljen kautta kuulimme sen, miten meidän tulee kunnioittaa ja antaa arvo tälle yhteiskunnalle, esivallalle, jonka alaisuudessa olemme. Mutta jos me katsomme raamatustamme apostolien tekojen aikaan, niin me näemme, miten siellä veljet joutuivat monasti pohtimaan sitä, että enemmän tuli kuunnella Jumalaa kuin tätä yhteiskuntaa.

Tämän ajan voimat pyrkivät vaikuttamaan siihen, että Jumalan valtakunnan työtä ei olisi saanut tehdä. Sieltä raadin edessä Paavali ja Siivasta kielletään puhumasta. Päästettiin ne vapaaksi vangitsemisen jälkeen, mutta kiellettiin heitä puhumasta tästä opista. Mutta veljet menivät sinne torille ja aloittivat puhumaan, että sydän menee kalleimmasta asiasta. He eivät voineet olla siinä hiljaa, sillä he halusivat enemmän kuunnella Jumalaa kuin tätä maailmaa.

Mutta meidän tulee myös, niin kuin veljen tekstikin siitä kertoi, pitää rukoukset esivallan puolesta. Ja tämä on asia, mikä ei ole mitenkään vähäpätöinen ohitettava asia. Voi miten meidän olisi hyvä muistaa sitä, että Jumala antaisi tämänkin ajan päättäjille, niin valtakunnan päättäjille kuin paikallistason päättäjille, viisautta ja ymmärrystä, että me saisimme rauhassa ja levossa olla asumassa.

No, tämä meidän tekstimme, jonka me kuulimme, niin täällä tämä alkoi: Sillä kaikki, jotka Jumalan hengeltä vaikutetaan, ne ovat Jumalan lapset. Jos me puhumme Jumalan lapsesta, sinä veljeni ja sisareni, tämä on asia, mikä meidän omassa sisimmässämme saattaa monasti olla, aivan niin kuin mietinnän alussa.

Me saatamme monasti katsella niitä kanssa ystäviä, veljiä ja sisaria, ja ajattelemme ehkä vähän katkerinakin joskus, että kyllä nuo toiset ovat sitten läheltä uskomassa. He ovat Jumalan lapsia, mutta voi miten minun laitani on. Sitä tuntuu, että se turmeltunut liha ja veri niin monasti nostaa päätään. Ja me epäilemme tämän asian kanssa.

Mutta kuitenkin me saisimme, niin kuin apostoli Johannes siinä epistolassaan kirjoittaa, iloita ja riemuita siitä, että me olemme tällaisena rakkauden omalle kohdallemme saaneet. Siellä Johannes kirjoittaa: Katsokaa, minkä kaltaisen rakkauden Isä on teille osoittanut, että teidät Jumalan lapsiksi nimitetään. Se on siis Jumalan rakkautta.

Se, että sinä, veljeni ja sisareni, joka tätä sanaa kuulet, niin se, että sinä olet Jumalan lapsi, se ei ole sinun omaa ansiota, vaan se on Jumalan rakkautta. Se on taivaallisen Isän rakkautta, se, että sinä tällä hetkellä saat olla siinä sanan kuulossa, saat istua ja uskoa.

Ja monasti tätä epäilemme tätä asiaa. Apostoli Paavalikin kirjoittaa siitä, että älkää olko vieraat ja muukalaiset, vaan pyhiä kylämiehiä ja Jumalan perhe, apostolien ja profeettojen perustuksen päälle laskettu, jossa Jeesus Kristus paras kulmakivi on. Olemme Jumalan valittuja, niin kuin apostoli Paavali taas kolostolaisille kirjoittaa: Pukekaa siis teidät niin kuin Jumalan valitut, pyhät ja rakkaat.

Näin me saamme tänäkin iltana lapsen mielellä olla uskomassa, että kun Jumala on meidät tähän valtakuntaansa nostanut, niin me olemme Jumalan lapsia. Ja silloin kun olemme Jumalan lapsia, niin meidät Jumalan hengeltä vaikutetaan.

Silloin kun ihminen saa parannuksen pyhän armon, niin hän saa sydämelleen uuden opettajan, pyhän hengen lahjan. Ja tämä Jumalan henki on ohjaamassa ihmisen kulkua tällä maallisella maan päällä. Me tiedämme, miten Jumala on tänne raamattuun kirjoittanut pyhän lakiinsa, ja miten Jumalan pyhä laki on vielä tänäkin päivänä voimassa. Se ohjaa ihmistä Jumalan luokse.

Mutta me myös tiedämme, kun ihminen on se, mikä on, niin yksikään liha ei taida lain töiden kautta vanhurskaaksi tulla. Me emme kykene lakia täyttämään. Vaan niin kuin Jeesus toteaa siitä, että joka laissa elää, sen tulee täyttää koko laki. Ja siihen ei ihminen kykene.

Jeesuskin siitä opettaa tästä asiasta, kun hän toteaa: Te tiedätte, että niin kuin lakiraamattu sanoo, älä tapa. Mutta minä sanon teille, joka vihaisesti katsoo veljeään vastaan, hän on jo veljensä murhaaja. Tai miten laki sanoo, että älä tee huoria. Mutta minä sanon teille, joka himoiten vaimon päälle katsoo, hän teki sydämessään jo häneen kanssaan huorin.

Kun me ajattelemme näitä kahta asiaa, niin me jo toteamme sen, että me emme kykene lakia täyttämään. Mutta Kristus tuli ja sovitti lain. Ja me tänä päivänä saamme Jumalan hengen avulla täällä matkaa tehdä. Olemme armona varassa kulkemassa. Armo on meillä kotiopettajana.

Jumalan laki on voimassa ja se ajaa ihmisen Jumalan luokse. Se näyttää ihmisen omat mahdollisuudet, että ihminen ei itse kykene täyttämään. Jumalan laki on. Jumala pysäyttää ihmisen itse. Jumala saattaa heränneen ihmisen pysäyttää. Ja saattaa olla tilanne elämässä se, että enää ei auta mikään. Ei auta terapiat. Ei auta pillerit. Aina on huono olla, kun Jumala kutsuu lähellä.

Mutta sitten kun Jumalan valtakunta saa lähestyä, ihminen saa sydämelleen tämän uuden kotiopettajan, tervellisen arvoon. Voi miten ne silloin tulee hyvää olla. Se niin kuin eräs veli kertoi, kun hän sai saarnata uskottomalle miehelle tämän tallennetun evankeliumin. Tämä mies oli pitkään etsinyt, pitkään ollut levoton ja etsinyt Jumalan rauhaa tuntua.

Ja sitten kun hän löysi, sai uskoa synnit anteeksi, niin tämä mies moneen kertaan totesi: Kuule, etpä tiedä miten hyvä minun on nyt ollut. Sinne sydämelle laskeutui se taivaan rauha. Siellä vaihtui kotiopettaja. Jumalan armo tuli opettajaksi.

Ja niin kuin Paavali Tiitokselle kirjoittaa tästä Jumalan armosta, miten tämä Jumalan armo on terveellinen. Se on ilmestynyt, ja se opettaa meidät kaiken jumalattoman menon hylkäämään. Ja tässä maailman ajassa siveästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään.

Siis Jumalan armo ei opeta meitä synnissä elämään, mutta se antaa voimia taistella syntiä vastaan. Tähän pyhään raamattuun on paljon kirjoitettu opetuksen, neuvon ja lohdutuksen sanoja. Ja näitä neuvoja tottelemalla me emme tule yhtään sen pyhimpiä ja yhtään sen paremmaksi.

Mutta nämä rakkauden ja neuvon, neuvon ja opetuksen sanat, ne ovat ohjaamassa meitä tällä taivaasti. Me saamme näitä neuvoja sanoja Jumalan valtakunnasta kuulla sen takia, että veljeni sinun ja minun uskon purteni se kerran päätyisi sinne. Se pääsisi sinne kotimaan ihanalle rannalle, sinne tyveneen satamaan.

Mutta me tiedämme tämän ajan, jota me elämme, ja miten tämän ajan ihminen on monasti niin itsekäs. Ja tämä itsekkyys tahtoo meihinkin tarttua. Ja on hyvin lähellä sen, että tämän ajan ihmistä ei saa neuvoa. Vaikka raamattukin siitä toteaa: Mitä lähempänä näette sen päivän olevan, sitä enemmän ne neuvovat teitä.

Voi miten me saamme olla, taisimme olla pyytämässä Jumalalta sellaista nöyrää lapsen mieltä. Pidä sinä isä minut tällä taivaasti. Ja jos minä vikaan ja virheeseenkin ikään, niin anna minulle nöyryyttä siihen, että minä parannuksen askelille jaksaisin käydä, niin että saisin tätä aljetussa uskossa olla elämässä.

Ja kerran pääsisin sinne uskona päämään. Niin että tämä Jumalan henki saisi olla vaikuttamassa meissä, kun me olemme Jumalan lapset.

Sitten ne täällä jatkettiin: Sillä ette ole saaneet orjuuden henkeä, mitä teidän vielä pitäisi pelkäämään, mutta te olette saaneet valittujen lasten henkeä, jossa me huudamme: Appa, rakas Isä. Meidän ei tarvitse täällä pelätä.

Näin hän tässä pyhässä raamatussa kirjoittaa. Ja me tiedämme, miten tätä pelkoa ihmiselämässä on, ainakin kahta laatua. Muistamme täältä raamatun alkulehdiltä, kun siellä Jumala loi ensimmäisen ihmisparin, asetti tietyt rajat siihen, miten he sitä Eedeniä asuttivat.

Mutta siellä käärme sai pettää ihmisparin. Ja raamattu kirjoittaa, miten ne ilta viileäksi kävi, kun siellä Jumala etsi Aatamia ja Eevaa. Se ilma kävi viileäksi, kun synti oli tarttunut. Ei ole tuttua meidänkin kohdallamme se, että silloin kun synti tarttuu, tulee ehkä nimellisesti vikaa sinne sydämelle, tulee pelko samaan tien, tulee viileä olo. Ilma käy viileäksi.

Ei ne lämpimät lounatuulet silloin puhalla siellä meidän sydämessämme, kun on oikein huono olla, jokin asia pahittaa. Näin kävi Aatamille ja Eevalle. Ja siellä Jumala kutsui heitä. Hän huuteli siellä heidän peräänsä.

Jumala olisi voinut jättää ensimmäisen ihmisparin olkoon, kun tekivät niin kuin minä olin kieltänyt. Mutta Jumala rakkaudessaan kutsui ja lähestyi. Niin siellä Aadam sitten totesi: Me huomasimme, että me olimme alasti. Ja siksi pelkäsimme. Synti oli tarttunut, ja turvallinen luottamus Isään oli kadonnut. Tilalle oli tullut pelko, halua paeta Isän kasvoja.

Raamattu puhuu toisenlaisestakin pelosta. Muistamme uskon esi-isänä Aabrahamin ja hänen vaimonsa Saaran, ja miten heidän elämässään pitkään oli suurena ongelmana se, että Jumala ei ollut antanut perillistä. Sen ajan yhteiskunnassa tämä asia oli suuri häpeä, ja se koettiin Jumalan rangaistuksena.

Kun Jumala ei antanut perillistä, varmaan he rukoilivat sitä monasti, monasti he sitä pyysivät taivaalliselta Isältä. Mutta lasta ei alkanut kuulua. Siellä Aabraham oli jollakin sadan vuoden ikäinen, kun Jumala ilmestyi henkilön kautta ja ilmoitti tämän, että he saavat perillisen.

Se oli järjelle aivan käsittämätön asia, mutta Jumala näin halusi järjestää. Ja sitten syntyi tämä Iisak. Voin vain kuvitella sitä, kun siellä Aabraham saa pienen poikalapsen syliin. Nyt Jumala otti tämän häväistyksen ääneltä pois. Jumala antoi tämän omaan lapseen, omaan rakkaaseen Iisak-pojaan.

Ja siellä tämä Iisak oli varmaan sellainen vanhan parin haivan silmäterä, jota huolehdittiin ja jossa kannettiin huolta. Mutta sitten tuli päivä, että taas Jumala koetteli Aabrahamia. Aabrahamille Jumala ilmestyi ja sanoi: Ota ainoa poikas Iisak, jota rakastat, mene ja uhraa se minulle polttohuuriksi.

Emme voi kuvitella sitä tilannetta. Siellä korissa varmaan pimeni tunnelma. Miten näin? Pettäkö Jumala lupauksensa nyt? Jumala oli luvannut siunata Aabrahamia, miten hänen tulee suureksi kansan isäksi. Ja nyt tämä ainokainen poika, jota hän niin rakasti, niin hänet piti uhrata.

Siellä Aabrahamin sydämessä käytiin kovaa taistelua. Toisaalta rakkaus Jumalan sanaan, ja toisaalta rakkaus siihen omaan ainoaan poikaansa. Mutta rakkaus Jumalan sanaan voitti.

Siellä aamulla Aabraham sitten lähtee palvelijoiden ja Iisakin kanssa kohti sitä aluetta, sitä maata, jonka Jumala osoitti. Siellä Saara hyvästelee poikansa. Hän on sydämessään uhraamassa Iisakin Jumalalle.

Ja siellä kolme päivää vaelletaan ja tullaan Moorian maan äärelle. Siellä Jumala näyttää paikan. Aabraham lähtee Iisakin kanssa sinne vaeltamaan. Palvelijat jäävät odottamaan.

Voimme kuvitella vain ne Aabrahamin askeleet, miten raskaat ne olivat. Ja sitten vielä sydäntä viilsi se kysymys, kun siellä Iisak toteaa: Isä, katso, tässä on aloit ja tuli, mutta missä on uhri?

Aabraham uskon kautta vastaa, että Jumala on edes katsova itselleen uhrin. Ja me muistamme ne tapahtumat, miten pitkälle siinä edeltiin. Siellä Aabraham tekee uhrialttarin, laittaa halot siihen, sitoo poikansa, on valmis veitsellä murhaamaan poikansa, mutta siinä vaiheessa Jumala puuttuu asiaan.

Enkeli huutaa: Aabraham, Aabraham, älä satuta poikaa, älä tee pojalle mitään pahaa, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa. Tällainen Jumalan pelko oli Aabrahamilla.

Ja Jumala siunasi Aabrahamia. Siellä Aabraham ja Iisak saavat nähdä, miten siellä Jumala järjestää viattoman uhrin. Siellä oinas on tarttunut sarvistaan puihin, ja tämä viaton uhrataan.

Ja siinä viattoman uhrin perässä he saavat katsella isä ja poika sitä tulevaa maailman Vapahtajaa, Herraa Jeesusta Kristusta. Ja ei ole sattumaa sekään, minkä perimätieto kertoo, että tämä Moorian vuori on samaa aluetta kuin Olkatan kumpu, noin kaksi tuhatta vuotta myöhemmin.

Samalla paikalla, missä Aabraham oli uhraamassa omaa poikaansa, sillä samalla vuorella Jumala kaksi tuhatta vuotta myöhemmin uhrasi oman ainokaisen syntyisen poikansa.

Siellä Iisak ja Aabraham viettävät kalliita seuroja. Siellä siunataan tällä taivaallisella siunauksella. Siellä Jumalan pelko oli vaikuttanut sen, että Jumala siunasi Aabrahamin hänen elämänsä, niin kuin me voimme täältä pyhästä raamatusta lukea.

Ja näin, rakkaat veljet ja sisaret, meilläkään ei ole tämmöistä orjuuden henkeä, vaan meillä on tämä Jumalan lasten valittujen henki, jossa me saamme olla huutamassa: Appa, rakas Isä. Tämä Appa tarkoittaa rakasta isää.

Niin kuin Jeesuskin siellä ylimmäispapillisessa rukouksessa hän rukoilee: Appa, minun Isäni, jos mahdollista, ota tämä kalkki pois minulta, mutta kuitenkin Isä, niin kuin sinä tahdot, ei niin kuin minä.

Ja voi miten mekin saisimme, veljet ja sisaret, olla siellä ajallisten vaikeuksien keskellä. Silloin kun tuntuu, että ne pilvet ovat todella alhaalla ja tummat, me saisimme olla rukoilemassa: Appa, rakas Isä.

Ja vaikka me monasti epäilemme sitä, voimatteen ne meidän heikot huokauksetkin, ne on luvattu, että ne kuullaan siellä taivaassa. Ne on sinne kultamaljoihin tallennettu. Ja taivallinen Jumala, hän tietää ja kuulee ne meidän huokaukset.

Aivan niin kuin ne Mooseskin siellä korpivaelluksen keskellä, sillä Mooses huokaa Jumalan puoleen, Jumala vastaa: Mitä sinä Mooses huudat? Se kuului huutona Jumalan korviin.

Ja näin siellä meidänkin elämässämme, kun me olemme kulkemassa, älä sinä veljeni ja sisareni väsy rukoilemisessa ja Jumalan luottamisessa, sillä Jumala kuulee ne meidän huokaukset, kuulee meidän rukouksemme.

Mutta Jumala myös tietää sen, mikä on meille parasta, ja hän meitä on silloin auttamassa, kun hän sen tarpeelliseksi katsoo. Ja me saamme tätä, kun me täällä olemme, niin me saamme huutaa tätä Appa-rakkaan sisään, ja me saamme olla tätä meidän valittujen lasten henkeä.

Siitä me saamme olla puhumassa täällä ajassa, jossa me matkaa teemme. Me saamme olla tunnustamassa tätä uskoa. Ja sinä veljeni ja sisareni varmaan minun kanssani tunnet sen, että se on eräs niistä vaikeimmista asioista tässä uskon saralla, tämä uskon tunnustaminen.

Tätä me kerran rippikoulussakin kyseltiin, ja monessa vastauksessa oli juuri tämä, että uskomisen asiassa vaikeinta on uskon tunnustaminen. Voiko sitä olla uskomassa niin, että ei tunnusta, ei kerro kellekään? Tämä saattaa olla joskus ihmisen mielessä.

Minä kyllä olen uskovainen, mutta minä en sitä halua kellekään olla tunnustamassa, niin saan maailman keskelläkin olla aivan rauhassa ja levossa. Raamattu kertoo siitäkin, miten ei Jeesus siellä ennen viimeistä ehtoollista, hän hyvin kallisti, opetti siellä kanssaan.

Ja siellä kerrotaan, miten monet ylimmäisistä myös uskoivat hänen päällensä, mutta juutalaisten pelvossa, että ei sitä tunnustanut. Voi miten onneton on tällainen ihminen, kun hän siellä iankaikkisuudessa saa silmät auki.

Hän huomaa sen, että voi miten lähellä oli se, että minä olisin tuon valtakunnan sisäpuolella ollut, mutta ihmiskunnia oli estämässä sen, että enää parannusta tehty. Se käy niin kuin sille Joosef Arimatialaiselle, hän joka anoi Pilatukselta Jeesuksen ruumista, että saisi haudata hänet.

Ja yleisenä keskustelun kumppanina Nikodeemuksen kanssa sitten he olivat palvelemassa tätä kuollutta Herraa. He olivat hautaamassa Jeesuksen sinne luolaan. He palvelivat kuollutta Herraa, mutta ei ylösnoussutta, kuoleman voittanutta Herraa.

Tämä uskon tunnustaminen ei ole sellainen asia, että me siinä ansioituisimme. Me emme ole yhtään sen parempia ihmisiä, jos me tätä uskoa tunnustamme. Mutta se on meille sellainen voima tätä maailman orjuutta vastaan.

Ja se on myös tukemassa meidän uskon elämäämme, kun me siellä uudella työpaikallakin jaksamme sanoa, että olemme uskovaisia. Ja monasti myös se käy niin, että uskovainen omalla elämällään on puhumassa sen, että on jotenkin erilainen kuin muut tämän maailman ihmiset.

Ja tämä ei ole sellaisesta urakkatyöstä tämä uskon ja tunnustaminen, vaan niin kuin sitä raamattu toteaa: Olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teidän uskonne perustusta tutkistelee, joka teissä on hiljaisuudella ja pelolla.

Olen monasti aivan niin kuin kuitannut nämä kaksi sanaa omalle kohdalle, että voi miten se vastaa aamen. Hiljaisuudella ja pelolla. Näinhän se meiltä monasti käy, mutta se mikä veljeni ja sisareni, teille rakkaat nuoretkin on tärkeää, että me emme uskoa kieltäisi.

Vaan tällä uskolla, vaikkapa heikolla, sillä me haluamme olla rientämässä sinne Kolkatan lähteelle, jossa meidänkin pukumme on pestävä, että me maailman keskellä jaksaisimme sen tunnustaa, että me olemme Jumalan lapsia.

Jeesus opetti siitä, että jokainen, joka tunnustaa minut isäni, minut maailman edessä, sen minä tunnustan minun isäni edessä. Ja taas toisinpäin, jokainen, joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minä olen kieltävä isäni edessä, joka on taivaassa.

Eikä ole yhtään sen pienemmästä ja suuremmasta asiasta kysymys kuin tästä uskon ja tunnustamisen asiasta. Voi miten tärkeää se on meidän elämässämme. Ja se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.

Se Jumalan henki, se on ihmeellinen henki. Olette varmaan joskus itsekin törmänneet siihen, esimerkiksi aamulla, kun töihin ajaa ja avaa radion. Sieltä tulee aamuhartaus. Jos siellä on uskovainen veli puhumassa ja me emme sitä tiedä, niin ei montaa sanaa mene, kun aivan huomaan, että tulee mieleen, että onkohan tuo uskovainen.

Siinä henki vastaa meidän henkemme kanssa, että me olemme samalla tavoin uskomassa. Se on ihmeellinen asia tämä, ja se on asia, mitä meidän on hyvin vaikea puhua, hyvin vaikea sanoa ja selittää ihmisille.

Ja saat ihminen, ne saattaa kysyä täällä ulkopuolella oleva ihminen, että millä sinä sitten todistat sen ja sanot sen, että sinä olet Jumalan lapsi, sinä olet oikealla tavalla uskomassa. Emme me sitä järjellisesti pysty sanoa, mutta henki on se, mikä meille todistaa, ja uskon asiaksi se meillekin jää.

Ja me haluamme uskon kautta olla näin ymmärtämässä, että me olemme Jumalan lapset. Me saamme iloita tästä Jumalan rakkaudesta, niin kuin Johannes kirjoitti, kun me täällä maan päällä saamme Jumalan lapsina olla.

Ja kun me olemme Jumalan lapset, niin täällä Paavali jatkaa: Jos me olemme lapset, niin me olemme myös perilliset, nimittäin Jumalan perilliset ja Kristuksen kanssa perilliset. Jos me muutoin ynnäkärsimme, että me ynnä hänen kanssansa kunnian tulisimme.

Sillä siksi minä sen pidän, ettei tämä nykyisen ajan vaivan ole sen kunnian vertaa, joka meille ilmoitetaan.

Tässä apostoli haluaa tänä iltana olla sinun ja minun katsetta kääntämässä siihen yksinkertaiseen asiaan: miksi me olemme uskomassa? Miksi me olemme tänä päivänä täällä Jumalan sanan kuulossa? Miksi sinä, veljeni ja sisareni siellä netin äärellä, olet halunnut pysähtyä kuuntelemaan tätä Jumalan sanaa?

Yksistään sen takia, että me kerran pääsisimme taivaassa. Me olemme Jumalan lapsia. Me olemme lapsia ja me olemme perillisiä. Jumala antaa meille täällä näitä ajan vaivoja ja kiusauksia, mutta sittenkin, niin kuin Paavali toisessa kirjeessään kirjoittaa, meidän vaivamme, joka ajallinen on keveä, saattaa meille iankaikkisen kunniaksi.

Voi olipa siellä arkielämänkin keskellä, siellä kiusojen ja vaivojen keskellä, ajallisten ja koettelemusten keskellä, jotka saattavat tuntua aivan ylipääsemättömiltä, jaksaisimme uskon silmiämme nostaa sen verran, että näkisimme, tämä kaikki on ajallista, ja tämä kaikki on sittenkin kevyt sen rinnalla, mitä Jumala on sinulle ja minulle parantunut.

Ajattele tämän ilon kuulia: kerran me saamme siellä valtaistuimen edessä, siellä viimeisissä seuroissa olla. Siellä saamme olla kuulemassa: Tulkaa minun isäni siunatut, omistakaa se valtakunta, joka teille on valmistettu.

Siellä kuulkaa alkaa sellaiset seurat, että niillä on alku, mutta niissä seuroissa ei ole päätössanoja. Siellä ei ole loppurukousta, niin kuin tämän ajallisissa seuroissa meillä aina on, vaan niissä seuroissa on vain alku, mutta ei koskaan loppua.

Ja siellä ei enää edes muisteta, että on ollut soraassa. Voi jospa Jumala näitä näkyjä meille antaisi tuntemiseen joskus sinne arkielämän keskellä. Olisi aivan niin kuin raoittamassa sitä hyvyyttään ja rakkauttaan, ja se, että juuri minä tällaisena syntisenä saan olla uskomassa.

Mutta varmaan te yhdessä minun kanssani toteatte sen, että voi miten monasti, kun me seuroissakin tulemme, voi miten on tunnelma ja tuntuu sellainen, että voi miten se öljyä astia on tyhjä. Voi miten se on siellä arkisten ja koettelemusten keskellä päässyt tyhjentymään.

Ja on niin kuin se vanhan liiton leskivaimo, hän totesi siellä, että hänellä ei ole mitään muuta kuin tämä tyhjä öljyä astia. Niin tänä päivänä taivallinen Jumala haluaa henkensä kautta olla näyttämässä tätä tyhjää öljyä astiaa.

Ja sinä ajan vaivoissa väsyvä, veljeni ja sisareni, sinulle kuuluu niitä hyviä terveisiä. Sittenkin, kaikesta huolimatta, sinulla on lupaa ylentää sydän uskoa. Sinulle kuuluu tämä Jumalan mittaamaton arvo. Sinä saat ylentää sydämesi uskomaan, synnit ja matkan viet anteeksi Herrani Jeesuksen nimessä ja kalliin sovintoveren kautta.

Saat uskoa aivan rauhaan, aivan vapauteen ja iloon asti. Saat olla toteamassa, että sinä olet Jumalan lapsi, Jumalan kanssa perillinen. Saat olla toteamassa sen ja huutamassa: Appa, rakas Isä, ole sinä varjelijana minua niin, että minä tämän lyhyen kilvoittelun jälkeen pääsisin näkemään sitä, mitä heikolla uskolla olen sydämessäni halunnut olla omistamassa.

Tätä kohden, veljet ja sisaret, me tänäkin iltana saamme turvallisesti jäädä matkaa tekemään. Jumalan armo meitä kantaa. Jumalan armon voiman varassa me saamme käydä. Tulee vain arkiviikko.

Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä, Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä on lupa uskoa synnit anteeksi. Tämä Jumalan armo se meitä kantaa tämän vieraan maan päälle, siksi kunnes me pääsemme taivaaseen.

Ja voi miten tärkeää on se, että me emme häpeä tätä Kristuksen evankeliumia. Ja minkä takia? Paavali toteaa siitä, että se on Jumalan voimaa itse kullekin sen uskovalle autuudeksi.

Tässä se on se pyhyys ja autuus. Tähän saarnaan Jumala on tallentanut poikansa sovintotyön koko siunauksen, jotta syntejään katuva armoa etsivä ihminen löytäisi ja saisi tunnolleen rauhaa.

Tätä rauhaa me saamme jäädä ja turvattuina ja siunattuina omistamaan. Ja voi miten sitä tuntuu tuossa, kun tälle paikalle tulin, että mitä sitä itsellä on jakamista. Tölkki jo astia niin tyhjällä. Saanko minäkin jäädä uskomaan synnit anteeksi? Halu minun uskoa yhdessä sinun kanssasi.

Ja minä tätä taivaan evankeliumia aivan erityisesti haluaisin olla jakamassa ja jakamassa sinulle, sinäkin, veljeni ja sisareni, joka et jaksa edes pyytää. Niin sinä sittenkin saat jäädä aivan turvattuna ja siunattuna uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Ja tämä sama evankeliuminen siunaus haluaa olla myös siellä yksinäisyyden keskellä, siellä netin ääressä, missä lieh oletkin. Sinullekin, rakas veljeni ja sisareni, sinulle kuuluu tämä Jumalan armo. Sinä saat jäädä uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Ja saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa siunattuun haltuun Jeesuksen nimeen. Aamen.

Pyydämme vielä Herran siunaukseen. Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauha.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Kiitos.