Talvipäivät/Alustus Oulun RY:llä 23.02.2019 18.00

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen hiljennymme rukoukseen. Hyvä Jumala, rakas taivaallinen Isämme. Tahdomme kiittää sinua tästä hetkestä, jolloin olemme saaneet kokoontua keskustelemaan tiestä ja matkasta. Me kiitämme sinua siitä armosta ja johdatuksesta, jolla sinä olet meitä kuljettanut elämämme aikana. Kiitämme rakkaudestasi, kärsivällisyydestä ja hyvyydestä, jota sinä runsain mitoin olet meille osoittanut.

Sinä isä tunnet sydämemme, tiedät elämämme. Tiedät myöskin ne huolet ja heikkoudet, joiden keskellä me elämme. Sinä et hylkää lastasi, vaan olet luvannut olla meidän kanssamme joka päivä. Pyydämme nytkin, että sinä taivaallinen Isä henkesi kautta olet meidän keskellämme. Siunaa kokoontumisemme nimesi kunniaksi ja meidän uskomme virvoitukseksi, niin että me rohkaistuneina ja evankeliumista voimaa saaneina jaksamme taas päivän matkan eteenpäin. Isä rakas, sinä tiedät, jos sanasi alla on sellainen lähimmäinen, joka kaipaa lepoa ja turvallisuutta sielulleen, johdata hänetkin hyvän paimenen helmaan rakkauden piiriin.

Ja ole meidän kaikkien turvanamme. Aamen.

Rakkaat matkaystävät, veljet ja sisaret. Minulle on annettu puheenvuoro taikka alustuksen aiheeksi kiitollisuus. Tämän alustuksen lyhyeksi johdannoksi luen psalmista yhdeksänkymmentäkaksi: jakeet yksi kuuteen.

En selitä tätä psalmia tässä alustuksen aikana, mutta se on johdantona aiheeseen. Hyvä on kiittää Herraa! Laulaa ylistystä sinun nimellesi korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi, harpuin lyyran sävelin kymmenen kielen helkkyessä: Herra, sinä ilahdutat minua teollasi, minä riemuitsen kättesi töistä, kuinka suuret ovatkaan sinun tekosi, kuinka syvät sinun ajatuksesi?

Siitä on jo aikaa.

Perheen äiti oli menettänyt sairaskohtauksessa liikuntakykynsä. Halvaantuneena hän on sängyssään, ja voimme ajatella, mitä perheenäidin sairaus, liikuntakyvyttömyys, merkitsee kodissa. Kotiin laskeutui suru, kyyneleet ja epätietoisuus tulevasta. Uskovaiset ystävät, niin kuin monesti senkin jälkeen eri tilanteissa, riensivät tuohon kotiin. Itse kenelläkin oli paljon tuomista, niin että perheen pöydät, pahtimet ja kaapit täyttyivät leivonnaisista.

Silloin yksi lapsista kysyi: "Äiti, onko meillä myyjäiset?" Myöhemmin äiti miehensä tukemana pääsee lietensä ääreen. Pitkän sairauden jälkeen hän alkaa ensimmäisen kerran tekemään ruokaa, ja silloin lapset juoksevat naapuriin saakka kertomaan: "Meidän äiti tekee kastiketta." Eihän sitä normaalisti käydä naapuriin kertomassa. Mutta varmaan ymmärrämme, kuinka valtava tuo tapahtuma oli, että nuo lapset saattoivat havaita.

Meidän elämämme hän jatkuu. Äiti voi tehdä vielä tuttuja asioita. Ei kaikki olekaan menetetty. Mistä sinä olet tänään kiitollinen? Tavoittelen tällä aloituspuheenvuorolla vuorovaikutteisuutta.

Te nyt pääsette tai joudutte osallistumaan. Ottakaapas se vasen kätenne käteenne nyt tähän eteen. Tai pitäkää se vielä auki. Sitten te rupeatte sulkemaan sormen kerrallaan jokaisen kiitosaiheen kohdalla. Ja sen jälkeen, kun viisi kiitosaihetta on kertonut, niin te nostatte käden ylös.

No niin, aika alkaa nyt! Mainio asia. Näyttää siltä, että te kaikki löysitte, te tekijät ette nyt kehtaa nostaa, niin varmasti löysitte viisi asiaa. Meillä on lähipiirissä yksi pieni poika, joka vasempaan käteen voi nostaa vain yhden sormen. Muita ei ole.

Ei ole koskaan ollutkaan. Tulitko ihan itse seurapenkkiin? Kävelitkö sinä? Kuuletko sinä? Näetkö sinä?

Onko sinulla koti? Onko siellä kodissa ruokaa? Oletko syönyt tänä päivänä? Ja arveletko, että huomennakin voit syödä? Onko sinulla vettä? Onko sinulla puhdasta vettä?

Onko sinulla isänmaata? Tunnetko olosi turvalliseksi? Varmaan hyvin moni nyökkäsi mielessään jokaisen kohdalla kyllä, kyllä, kyllä. Onkohan kaikilla näin? Luettehan te sanomalehtiä.

Lähes päivittäin sanomalehtien uutiset kertovat järkyttävistä tapahtumista. Nämä kauhistun, kun katson niitä taloja, jotka ovat ammuttu rikki. Ne ovat romahtamaisillaan. Minua kauhistuttaa katsella kuvista pieniä lapsia, jotka liikkuvat nyt siellä raunioiden keskellä. Minä suren niitä, jotka raja-aitojen takana odottavat, että pääsisinpä minä esimerkiksi tuonne kaukaiseen Suomeen, joka kyllä on kylmä, mutta joka on turvallinen. Elämän suurimpia haaveita olisi päästä kotiin, olla omaa isänmaata ja rakkaat siinä lähellä.

Juuri tänään, kun pieni tyttönen hiihtää pellon ympäri uusilla suksilla, koskettaa minua katoavaisuus. Tulppaanit ovat vielä tuoreet maljakossa, eikä tuuli ole pudottanut kaikkea lunta puitten oksilta. Mutta aivan pian puu täyttyy, ilmapuntari laskee ja tulppaanin lehdet varisevat pöydälle, eikä pieni tyttönen saa niitä takaisin paikoilleen, vaikka kuinka yrittäisi. On kiire sanoa se, mitä vielä on sanomatta, sillä tänään ei vielä tuule. Onko sinulla jotakin sanottavaa jollekin?

Oletko sinä nuori ajatellut, että kyllä sille vanhemmalle äidille ja isälle voisi sanoa, että kiitos. Oletko sinä, jolla on vaikka vain yksikin ystävä, huomannut sanoa, että hyvä, että olet olemassa. Minä tarvitsen sinua. Sinä olet minulle tärkeä tai jotakin muuta myönteistä.

Tai ehkä minun olisikin pitänyt sanoa niin, että oletko sinä äiti ja isä kaiken touhusi keskellä muistanut ottaa lapsen syliin ja sanoa, että eikö meillä olekin tässä hyvä ollut. On kiire sanoa se, mitä on vielä sanomatta, sillä tänään ei vielä tuule. Niin kuin tunnistitte, runo oli Pirkko-Liisa Linjaman kirjasta Tänään ei vielä tuule. Unohdamme helposti Jumalan osoittaman hyvyyden, vaikka meillä olisi paljon kiitoksen aihetta.

Kuningas Daavid muistuttaa itseään: ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhään nimeensä. Ylistä Herra, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän sinulle on tehnyt. Hän antaa kaikki syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelee minut armolla ja rakkaudella. Herran rukouksessa me pyydämme: anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Nyt.

Täällä olevat papit eivät saa vastata, eikä nostaa kättä, kun he opettavat työkseen tätä selitystä. Mutta kuka teistä muistaa selityksen, mitä se jokapäiväinen leipä on Lutherin mukaan katekismuksessa? Kättä ylös, rohkeasti. Sehän alkaa kaikesta, mitä kuuluu ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuten... No niin, sieltä, kiitos.

Ei tarvitse vastata, mutta aivan erinomaista, katsokaapas nuoret, joku on oppinut rippikoululäksyn erinomaisen hyvin, kiitoksia. Ei tarvitse vastata, minä nimittäin luen sen täältä. Se kuuluu paremmin. Eli näin: Kaikki, mitä kuuluu ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuten ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, kontu, pelto, karja, raha, tavara, hurskas puoliso, hurskas palvelijat, hurskas ja uskollinen esivalta, hyvä hallitus, hyvät ilmat, rauha, terveys, hyvät tavat, hyvä maine, hyvät ystävät, uskolliset naapurit ja Moisen kaltainen. Valitsin tähän selitykseen tämän vanhemman katekismuksen, tämän jota me vähän vanhemmat olemme opetelleet vuonna neljäkymmentäkahdeksan.

Uusin katekismus käyttää sanaa. Niin, mitä se tuo hurskas muuten tarkoittaa? Se löytyy kyllä, kun lähdette katsomaan tiedostoja, se tarkoittaa jumalinen, harras, oikeamielinen, puhdasydäminen, Jumalan pelkäävä. No, tuntuupa että juuri niin kuin minä olen. Eipäs taida tuntua, vaan me painamme päätämme. Kenelläkään ei todellakaan ole ylpeilyn aihetta, sillä Paavali kirjoittaa: Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.

Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Virressä satakahdeksankymmentäkuusi säkeistöä on näin: Nyt kuinka kiittäisimme voi Herra armosta! Ja kuinka näkisimme sen kyllin suurena, ei armon avaruutta voi koskaan ymmärtää, ei suurta rakkautta voi sydän käsittää. Aikamme on, niin kuin todettiin, levoton.

Jeremia kirjoittaa: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa. Oppikaa menneistä ajoista, valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin te löydätte rauhan. Kukapä teistä muistaa paitsi jälleen vanhemmat, että isänmaamme sodista on yllättävänkin lyhyt aika. Jos en minä ihan väärin ole laskenut tai osaan nyt laskea, talvisota alkoi nimittäin kolmetuhatta kolmesataayksitoistatuhatta yhdeksänsataakolmekymmentäyhdeksän, niin siitä tulee kahdeksankymmentä vuotta ensi syksynä, kun Suomi joutui sotaan ja kävi niitä kolme, joista viimeinen päättyi kaksikymmentäseitsemän. Sataneljäkymmentäviisi.

Muutamia kuvia tuosta muistikuvia: Kun aseet vaikenivat, meitä varoitettiin, ettei saa olla liian rohkeita ja nousta heti ulos juoksuhaudoista. Pitää olla varuillaan ja katsella, mitä vihollinen tekee. Tuntui oudolle, kun käsiaseet ja tykit äkkiä hiljenivät, tuntui, ettei tämä ole totta ja olimme jotenkin häkeltyneitä tästä odottamattomasta tilanteesta. Ilmapiiri oli vapautunut, mieleeni nousi, että olimme säilyneet hengissä ja isänmaa oli vapaa vielä vapaa.

Toinen vielä: Palasin kotiini, sotai sotineena. Koti oli tyhjä, sillä väki oli evakossa Ruotsissa. Sitten vanhempani tulivat. He olivat uskomassa, minä en. Ajattelin, että saapa nähdä, mitä äiti ja isä sanovat: Alkaakohan moittia, että sinä poika-rukka et parannusta tehnyt. Mutta äiti ei alkanutkaan sillä lailla saarnaamaan.

Hän sanoi: Kuule, rakas poika, on se mukava, kun sie tulit pottiin. Me ollaan isän kanssa rukkoitu, että sinä säästyisit siellä sotahommissa. Se on Jumala sinut säästänyt siellä. Hiljaisella äänellä isä ytti tähän. Minulle tuli paha olo.

Vaikka minä en ollut moneen vuoteen itkenyt, minun piti lähteä ulos itkemään. Sodassa parannuksenteon esteenä oli ollut oma kunnia. Ajattelin, että toiset luulevat minut pelosta ryhtyvän uskomaan. Siinä itseessäni mietin, nyt ei ole tuotakaan estettä. Vähän myöhemmin sain voimaa uskoa evankeliumin syntini anteeksi saamiseksi ja näin sain parannuksen ja uskomisen kalliin armon.

Onko teidän läheisissämme, lähisuvussanne 20-luvulla syntyneitä? Kättä ylös, jolla on, katsotaanpas! 20-luvulla syntyneitä. Vielä ihan reippaasti, minä näytän, kuinka paljon on. No niin, on! Ja sitten tietysti 30-luvulla ja 40-luvulla ja niin edelleen nuorempaan.

Te 20-luvulla syntyneet olitte niin sanotusti parhaimmassa elämänvaiheessa, kun Suomi oli sodassa ja irtautui siitä. Te uskallitte avioitua, vaikka kaikki oli epävarmaa. Te uskallitte ottaa vastaan suuria perheitä. Silloin suuret perheet olivat ihan tavanomaista joka kylälle. Myöskin epäuskoisissa kodeissa oli paljon lapsia, se oli tavallista.

Te rohkenitte tehdä niin. Te rakensitte syrjäkylille koulut ja ajattelitte, että vieläkö pitää tehdä toinen, kun on niin paljon lapsia, ettekä voineet kuvitellakaan, että ne muutama vuosikymmen myöhemmin rapistuvat hiljalleen tuolla pitkin Suomen maisemaa. Te 20-luvulla syntyneet ymmärrätte meitä paremmin, mitä tarkoittaa vapaaisänmaa. Te osaatte varmaan meitä paremmin olla kiitollisia. Te ymmärrätte, mitä merkitsee, että siniristilippu nousee salkoihin merkkinä vapaasta isänmaasta ja mekin sen ymmärrämme.

Nuoretkin sen ymmärtävät, sillä olen ollut nuorten itsenäisyyspäivän juhlissa nuorten järjestämissä ja ajatellut, että hyvä nuoret! Te ymmärrätte, minkä arvoinen on vapaa isänmaa. Koulussa on ruokatunnin aika. Ruokalan biojäteastian näyttää kerääntyvän paljon tavaraa. Onkohan sillä nälkä?

Miksi? Kun kouluruoka on pahaa. Koska ei ole nälkä. Kun toisetkaan eivät syö. 13-17-vuotiaista vain kuusikymmentäviisi prosenttia syö kouluruoan päivittäin.

Miksi? Onko se liian kallista vai emmekö ymmärrä, että se mikä ei maksa, on silti arvokasta. Joka paikassa ei nimittäin ole kouluruokaa. Vauraissakin maissa sitä ei ole kaikissa. Äitini, joka korvaa tarkkana, on siellä netin äärellä kuulemani mukaan, lähetämme sinulle Pakas äiti terveiset, kertoi, että meilläkin oli kouluruoka varsinaisesti, he tulivat vuonna tuhat yhdeksänsataaneljäkymmentäkahdeksan luetaan kouluruoan aloitusvuodeksi.

Mutta jo hänellä oli kouluruoka ja arvakaapa mikä se oli ja se oli kuulemma hyvää. Niin hyvää, että hän vielä myöhemminkin aivan viime vuosikymmeniin saakka, niin kauan kuin on itse keittänyt, tekee sitä kouluruokaa. Se on kauravelli, johonka pannaan rusinoita. Se on kuulemma hyvää. Jos jollekkin ei tunnu maistuvan nyt kouluruoka, kun koulu jälleen alkaa, niin sanokaa ne keittiö, että tehkääpäs meille sitä kauravelliä, johon pannaan rusinoita.

Se kuuluu olevan hyvää. Olisiko meidän havahduttava, hoksattava, kuinka hyvässä maassa me olemme. Me voimme kouluttautua ilmaiseksi. Nouta korkeisiin asemiin, torpanpojasta voi kasvaa presidentti. Kun minä katson teitä nuoria siinä, niin teistä voi tulla vaikka mitä.

On mahdollista isänmaamme antaa siihen mahdollisuuden. On syytä olla kiitollinen. Suuri rikkauden lähde kyllä onkin, kun tuemme siihen, mitä meillä on. Emme ole tuoneet mitään mukanamme. On siis tiettävä, ettemme mitään taida viedä ulos.

Nyt huomaan, että meillä on pikkutauko. Mutta me ei lähdetä juoksemaan, vaan me lauletaan virsi. Se meinas mennä ohitse. Me lauletaan virsi viisisataakahdeksankymmentäyksi, teillä ei tarvitse hakea virsikirjoja, vaan se heijastuu tuohon näytölle. Samalla me kiitämme rakasta veljeä Tuomo Tuomikoskea, joka on kuvannut ja tehnyt tekniset työt, jota minä en olisi osannut tehdä niin, että tuo virsi on tuolla nähtävissä ja kuvat nähtävissä.

Laulakaapas täysin rinnoin. Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen. Mikä on ihminen? Kuitenkin sinä häntä muistat, mikä ihmislapsi kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit hänet kaiken, asetit kaiken hänen valtaansa, lampaat ja härät kaiken karjan metsän villit eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuva, Herra, meidän Jumalamme suuri on sinun nimesi kautta koko maailman.

Jumalan armo vaikuttaa kiitollisuuden. Kiitän Jumalaani aina, kun muistan teitä. Aina rukoillen teidän kaikkien puolesta. Rukoillessani iloitsen siitä, että olette alusta alkaen olleet ja yhä olette mukana evankeliumin levitystyössä. Minä luotan siihen, että Jumala, joka teissä on aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen, Jeesuksen päivään mennessä.

Vihreä mönkijä vetää käryä suliseurakentällä. Nuoret osa kärryssä ja osa sitä kärryn vierellä heittelevät roskasäkkejä kärryyn. Vauhti on nopeaa, intoa näyttää olevan paljon. Pienet pojat ja tytöt kulkevat pitkin seurakenttää laukku mukanaan ja huutavat: Ostakaa jäätelöä! Roskien keräykseen on jonoa.

Teräväkärkisillä kepeillä varustettuna lapset hajaantuvat seurakentälle. Reippaan keräjän pussi on jälleen täyttymässä ja on jäätelöpalkan aika. Seuraan näitä nuoria. Minun sydämessäni läikähtää kiitollisuus. Rakkaat lapset, rakkaat nuoret, te teette Jumalan valtakunnan työtä.

Kuinka ihana teitä on katsoa? Näyttää siltä, että teillä on oma halu palvelemiseen. Siionin työllä on siis tulevaisuus ja toivo. Tämä ei ole vanhenevien ja harmaantuvien joukko, vaan kansa, jossa on kaiken ikäisiä. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat elättää kansan keskellä?

Kesäseura Radio keräsi viime kesänä noin kaksisataaviisikymmentä palautetta. Monissa palautteissa kiitettiin Kesäseura radion sanomasta, saarnoista ja lauluista, jotka erityisesti koskettivat kuulijoita. Pari lainausta. Tänä kesänä tuo Kesäseura Radio on käynyt entistä rakkaammaksi, kun ei ole päässyt Suviseuroihinkaan kuin päiväseltään. Nyt kun huomenna ohjelma päättyy, tulee aivan haikea mieli.

Kuin hyvä ystävä olisi ollut pitempään kyläilemässä ja kohta lähtee pois. Päivämies kolmekymmentäkolmekaksituhatta kahdeksantoista julkaistiin nimimerkki Pystykorva Luterilainen, joka oli kirjoittanut Savon Sanomien tekstiviestipalstalle kaksikymmentäyhdeksän heinäkuuta.

Kuuntelen Kesäseura-radiota mieluiten, koska siellä virren veisu on konstailematonta ja puhe kehtaa evankeliumia. Rakkaat kuuntelijat siellä netin äärellä.

Moni teistä avaa toistuvasti radion kuullakseen seuroja esimerkiksi täältä Oulusta tai kesällä suurista seuratapahtumista. Me lähetämme teille lämpimän kiitoksemme näistä palautteista ja siitä, että te haluatte kuulla, mitä Jumalalla on asiaa. Taivaan Isä saakoon siunata hyvän kylvötyönsä.

Iäkkäät, jo iäkkäät mies ja vaimo odottavat seuravieraiden saapumista. On viileää, miehellä on karvalakki vedettynä päähän ja he seisovat pihalla ja odottavat.

En osaa heidän kieltään, mutta koko heidän olemuksensa kertoo, kuinka tervetulleita olemme. Siellä kaukana kodeistamme saamme kokea Jumalan perheväen yhteyttä. On syytä kiittää Jumalaa työn ajasta, että tätä voidaan tehdä vapaasti.

Jätän alustukseni on päättymäisellään, jos olette vielä hetken kärsivällisiä niin se loppuu viiden minuutin sisällä.

Jätän kaikille kuuntelijoille kotiläksyksi virren kaksisataaseitsemänkymmentä. Se on pitkä, lainaa siitä vain kaksi säkeistöä, ensimmäisen ja viidennen.

Enkä Herraa, Jumalaani, riemuvirsin kiittäisi, enkä suurta auttajaani ylistäisi hartaasti. Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa: Isän sydän armahtaa täynnä pelkkää rakkautta.

Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan. Sielustani huolen kantaa armollaan, hän ruokkii sen ruumilleni, hän myös antaa kaiken, mitä tarvitsen, milloin taito, oma puuttuu taikka olen voimaton.

Herra, heikon voima on vahvaksi, näin heikko muuttuu. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

Vielä yksi viimeinen muistikuva. Pihalle on pystytetty kuusia. Väkeä on kokoontunut talon pihalle, naapureita, tuttavia.

Kuusen keskelle on asetettu arkku, valkea arkku. On surua. Isä on päässyt pois. Tuolta useiden vuosikymmenten takaa muistan virren kuusisataakaksikymmentäkolme. Sen viimeistä säkeistöä lainataan usein muistolauseisiin.

Me olemme täällä usein kiittämättömät. Emme muista Jumalan hyvyyttä ja virtemme on vajavainen. Mutta viimeisenä päivänä kaikki vajaa lakkaa ja virtemme on puhdas, vailla surua.

Jätän puheenjohtaja veljälle, että pysyn tässä viidessä minuutissa luettavaksi mahdolliset kysymykset. Mutta seuraisäntä kuluttaa sitten tämän virren ja siihen liittyvät muut kuulutukset.

Palaan muistoissani tonne monenkymmenen vuoden taakse. Voimme katsoa, mitä meillä on kerran edessä. Kiitos, että jaksoitte kuunnella.