Keskusteluilta/Alustus Tampereen RY:llä 23.02.2019 18.04

Isän Jaakkojan ja Pyhän Hengen nimeen, Aamen. Sinulla on nyt pieni pyhä. Jos olisimme rippikoulussa, tässä kysyisin saman tien, että mitä se pyhä sitten tarkoittaa? Kaikki olemme ilmi rippikoulun käyneitä, joten voisin hyvinkin sen kysymyksen tässä siis tehdä, että mitä Pyhä tarkoittaa. Mutta pidettäköön tämä noin retorisena kysymyksenä.

Tiedämme, että Pyhä on jotain erotettu, Jumalalle erotettu, ja minkä takia meillä nyt on tässä pyhä? Me erotamme pienen palasen elämästämme tästä arkipäivästä sille ajatukselle, että mitä meidän hengellisyyteemme kuuluu. Me olemme inhimillisiä ihmisiä, elämme arjessamme, touhuamme kukin omia touhujamme, työtämme ja opiskeluamme, mutta sen lisäksi olemme iankaikkisuusolentoja, olemme hengellisiä ihmisiä ja Jumalan lapsia. Sen takia meidän on syytä välillä miettiä, mitä hengellinen minämme tänään ajattelee, mitä sille kuuluu. Eikö ole niin, että sen miettiminen erottaa meitä vähäksi aikaa arjen ajatuksista, koulu- ja työajatuksista?

Koska hengellisyyden miettiminen ei niin paljon välttämättä kuulukaan. On sellaisia aloja, joissa sitäkin tulee mietittyä, mutta noin yleisesti ottaen tämä meidän hengellisyutemme on pieni pyhä osasto siellä arkipäivän puolella. Kuitenkin on sillä tavalla, että kun meidän aiheenamme on armo ja anteeksiantamus, niin nämä aiheet kuitenkin vievät meitä myös sille inhimillisyyden puolelle. Tämä pyhän irroittaminen arjesta sillä sisällöllä, että puhumme armosta ja anteeksiantamuksesta, sekoittuu täysin inhimilliseen elämäämme ja arkielämäämme. On nimittäin sillä tavalla, että vaikka armo ja anteeksiantamus ovatkin hengellistä sanastoa, niillä molemmilla on myös ulottuvuutensa arkipäivässä ja ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä ja mikä ettei vaikka juridiikassa maalliselta puolelta ajatellen.

Eli armo ja anteeksiantamus eivät pelkästään ole kumpaakaan. Ei ole pelkästään inhimillistä tai pelkästään hengellistä. Ne ovat molempia. Sen takia nyt vähän perutan puheitani ja otan takaisin Pyhästä. Vaikka ajattelemme, että tämä hetki ruokkii hengellistämme, siinä olkoon myös ja toivottavasti on eväitä sille minälle, joka sitä arkipäivää joutuu kuluttamaan.

Siellä arkipäivässä lähimmäisiämme kohdaten joudumme myös miettimään sitä, kuinka pyydämme anteeksi lähimmäiseltämme ja kuinka annamme anteeksi lähimmäisellemme. Myös arkipäiväämme toisaalta kuuluu ne pienet pyhät, jolloin mietimme sitä, kuinka Jumala meille antaa anteeksi ja kuinka me Jumalalta pyydämme anteeksi. Tällaisella pienellä internetillä lähdetään miettimään, mitä se armo ja anteeksiantamus voisi vaikka tänään olla. Aion siteerata muutamilla lauseilla herra Lutheria, joka on tullut paljon miettineeksi tätä armoa ja anteeksiantamusta, koska olen niistä paljon kirjoittanutkin. Te muistatte, muutama vuosi takaperin oli Lutherin organisoiman reformaation, eli uskonpuhdistuksen juhlavuosi, ja sen koko vuoden teema oli armoa.

Jos nyt koko vuoden teema voi olla armoa, niin aika raapaisun oloinen on pieni alustuksemme, jos käsittelemme myös armoa ja anteeksiantamusta, koska koko vuoden kestävän kauden teemana voi olla sama otsikko. Sen takia en aio millään muotoa tyhjentää koko pottia tähän kerralla, vaan muutamia ajatuksia sieltä täältä, mitä haluaisin, että ne toisivat meille kosketuspintaa nimenomaan siihen, että voisimme arkipäivänä niitä ajatuksia myös miettiä. Ei pelkästään silloin, kun meillä on pyhä, eli silloin, kun olemme seuroissa ja näitä asioita tulee luonnostaan mietittyä, vaan arkipäivänä ihmisiä kohdata.

Martti, se tämä siis kirjoittaa. Jos joku epäilee, kuuluuko syntien anteeksiantamus hänelle, hän häpäisee Kristusta, kun arvioi omat syntinsä suuremmaksi ja väkevämmäksi kuin Kristuksen kuolemien lupaukset.

Vahvasti aloitti Martti Luther tämän alustuksensa. Me emme voi millään muotoa ajatella, että joku meidän tekemämme synti olisi niin suuri, että Jumalan armo ei siihen ylety. Ja koska me emme voi sitä ajatella, meidän ei myöskään sitä kannata eikä tarvitse murehtia. Joskus löydämme itsemme siitä tilanteesta ja kuulemme, kun huokaisemme, että olen tehnyt niin ison virheen tai niin ison synnin, että vieläköhän tuo mahdan saada anteeksi. Tai mahdankohan tuota vielä saada anteeksi.

Tämän ajatuksen ajatteleminen on ajan hukkaa. Meidän ei millään muotoa tarvitse ajatella, saammeko me anteeksi jonkun asian, koska se on jo annettu anteeksi. Voimme iloita siitä, että se on meille anteeksi, ja kohta kuulemme, mitä sen jälkeen voimme tehdä. Se ilo siitä, että annetaan meidän syntymme Jumalaa vastaan ja lähettä vastaan anteeksi, on meidän oikeutemme. Mutta samalla kun se on meidän oikeutemme, meillä on tietty velvoite sitä asiaa kohtaan.

Edelleen Martti Luther kirjoitti kirjassaan Mannaa Jumalan lapsille tällä tavalla: Kristus ei hylkää sinua, vaikka et heti voisikaan käsittää evankeliumia ja tulla väkeväksi. Hän ottaa huomioon sen, että olet haavojesi heikentämä. Hän ottaa sinut ystävällisesti hoitoonsa, opettaa oikeaa totuutta ja vapauttaa sinua kaikesta ihmissäännöistä, hän suvaitsee sinua, vaikka et voisikaan noista säännöistä pian luopua. Hän kärsii ja sietää sinua ja antaa oppimisen aikaa. Toistaiseksi hän antaa sinun tehdä niin kuin osaat ja mihin olet tottunut, kunnes tulet terveeksi ja ymmärrät koko totuuden.

Tämä lause sisältää mielestäni aika armolliset sanat sitä kohtaa, että kun olemme nyt päässeet sille tasolle, että toteamme, että Jumala on meille armollinen ja Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi, me voimme iloita siitä. Nyt olemme siinä pisteessä, mutta tämä seuraava askel on siinä, että ymmärrämme ja tiedämme sen, että Kristus suvaitsee meidän olla siinä tilanteessa, että me iloitemme siitä. Ja vielä ei kuitenkaan mitään muutosta tapahdu. Hän kärsii ja sietää sinua ja antaa oppimisen aikaa. Samasta kirjassaan Mannaa Jumalan lapsille Martti kirjoittaa myös tällä tavalla: Jos susi purrut lampaan henkihieveriin, ja sinä lampaaseen vihastuneena sanot sen olevan väärin, että se on haavoilla, käsket sen olla terve ja vaadit sitä seuraamaan muita terveitä lampaita laitumelle ja lammastarhaan, hukka ei sanoisi sinua mielettömäksi.

Tämän arkeologiikan siivittämänä yhdistämme nämä asiat. Tämän, että Jeesus itse kärsii meitä tai suvaitsee ja sietää meitä oppimassa oppimista siihen, että tämä parantaa omat tapansa. Jos paimen huomaa oman lampaansa olevan haavoille syöty, kun susi on purrut, ei sille lampaille ala chattia, kun olet haaveillut, että olet nyt siitä ja lähde muiden sekaan. Sehän on yhtä mieletöntä. Jeesus rakastaa tällaista haavoille lyötyä lammasta, Jeesuspaimen siis, ja antaa aikaa nyt meille oppia siitä, kun olemme vasta iloitsemassa Jumalan antamasta armosta.

Siitä, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Raamatun jae kuuluu näin: Vapauteen: Kristus vapautti meidät. Pysy käsis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikiseen. Tämä lause nyt voisi olla sellaiselle ihmiselle tarkoitettu, joka on antanut sitoa itsensä orjuuden ikiseen, eli on ollut epäuskossa ihan. Parannuksen jälkeen tämä ihminen huomaa, että on rauha tunnolla ja Kristus vapauttanut hänet, niin tämä kalatalaiskirjeen ohje nyt on kannustuksena jokaiselle sellaiselle ja myös jokaiselle meistä, joka joka päivä joudumme johonkin vikaan, että pysytään lujina.

Ei anneta uudestaan tämän synnin sitoa meitä. Sellainen kannustus. Sitten ajatellen, minkä ihminen sitten kokee rikkomukseksi Jumalaa vastaan. Me tiedämme, että meillä on kymmenen käskyä, joiden tehtävä on osoittaa ihmiselle se, että ihminen on syntinen Jumalaa ja lähimmäistään vastaan.

Kuitenkin Jeesuksenkin aikana, ja varmasti nykyään, on sellaisia ihmisiä, kuten Jeesus jutteli yhden ihmisen kanssa, joka haluaa tietää, millä tavalla vielä voisi viimeisetkin synninmuruset viilata itsestään pois.

Millä tavalla minun pitäisi elää, että saisin iankaikkisen elämän, kuten Jeesukselta kysyttiin? Tämä nimittäin on sitä osastoa, että tässä tukeudutaan nyt elämältään siihen kymmeneen käskyyn. Jos kysymme, miten meidän pitäisi elää, kuten tämä Jeesukselta kysyvä rikas mies kysyi, pitäisi elää, mitä minun pitäisi tehdä, jotta saisi iankaikkisen elämän. Mitä minun pitäisi tehdä? Kysymys.

Jos ajattelemme itsemme kohdalla tai keskustelemme jonkun ihmisen kanssa, joka kysyy, mitä hänen pitäisi tehdä, että saisi iankaikkisen elämän. Tämä on nyt nojautumista ja tukeutumista siihen Mooseksen lakiin. Silloin, jos sille tielle lähtee, pitää todellisesti täyttää joka ikinen viiva ja piirros Mooseksen laista. Nimittäin, jos aikoo lakia täyttää, se pitäisi täyttää kokonaan. Mutta onnistuuko se?

No ei se onnistu. Ainoastaan Jeesus itse on tämän Mooseksen lain pystynyt kokonaan täyttämään ja täysin synnyttämällä elämällä on jokaisen puolesta elänyt sen synnyttämän ihmisen, että kenenkään muun ei tarvitse. Koska Jeesus nimittäin haastoi tämän miehen tutkimaan tätä omaa elämäänsä sen Mooseksen lain varjossa. Mutta täältä mieheltä puuttui yksi asia, joka meillä täällä muutamalla osanottajalla on. Nyt sanon muutamalla sen takia, että tämä on tiettyä ikärasismia nyt meitä muita kohtaan, jotka olemme ohittaneet sen iän, että meitä voisi kutsua lapsenuskoiseksi siinä merkityksessä, että lapsi on uskovainen syntymästään lähtien.

Ei vielä osaa itse sitä myöskään kieltää. Kuten tiedämme, kaikki maailman lapset ovat tällaisia. Nyt meillä onnellisesti on muutama tällainen lapsi täällä. Tiedämme, että olemme monet lapsuuden uskossa säilyneet aikuiseksi asti, mikä on Jumalan lahja ja kehittämisen aihe. Mutta Jeesus tahtoo osoittaa, että tältä rikkaalta mieheltä puuttui yksi, mikä meillä täällä muutamalla on.

Eli tällainen lapsen uskonkaltainen usko, joka on liian yksinkertaista niin järkevälle miehelle ja rikkaalle miehelle kuin tämä oli. Jotain nyt pitäisi kuitenkin pystyä tekemään kouriintuntuvaa ja ajatuksiin käypää tekemään, että itsekin tietäisi, mistä tämä johtuu. Täysin vastikkeeton lapsen usko ei nyt tälle miehelle oikein istu.

Nimittäin tämä mies oli niin rikas, että hänelle oli luovuttava jostain. Se, mistä hänen piti luopua, oli oma pystymys, oma kykenemys siihen lain täyttämiseen, sen ajatteluun, että miten viimeiset pilkut voisi viilata paremmaksi, että täyttäisin kokonaan sen lain.

Ja se tällainen oman vanhurskaus, tämän voisi luonnehtia, oli se, mistä tämän rikkaan miehen pitäisi luopua. Eli omasta kelpoisuudestaan. Jos ihminen on itse kelvollinen omassa itsessään, niin kuin sanoin, niin silloin Jumala ei katso häntä kelvolliseksi. Jos ihminen on omassa itsessään kelvoton, niin sillä on aineksia ja mahdollisuuksia kelvata Jumalalta. Esimerkiksi samalla tavalla kuin publikaani eli tullimieshän se onkin publikaani eikä veronkerääjä.

Puuplikaani, joka lyö rintaansa ja huutaa kovan ääneen olevansa kelvoton ihminen, niin tässä on nyt otollinen mielenlaatu. Jumala siis armahtaa ihmistä, ihminen iloitsee armosta ja alkaa oppia sitä, millä tavalla tätä elämää pitäisi elää, että en toista kertaa enää hairahtaisi.

Jumalan rakkaus, jonka Jumala lahjoittaa ihmiselle, Jumalaa kohtaan ja myös meitä lähimmäisiä toisiamme kohtaan. Annetaan sen tehdä työtä meissä, annetaan Pyhän Hengen tehdä työtä meissä, laittaa rakkaus toimimaan ja annetaan sen tehdä hyvää, että me toimimme Jumalan rakkauden välittäminä lähimmäistämme kohtaan ja pyrimme myös olemaan hyvissä väleissä Jumalan kanssa.

Se nimittäin antaa meille sellaisen mielen, mitä samalla samarialaisella oli, jota halveksittiin omien aikalaistensa joukossa, mutta jolla oli laupias. Nyt kiinnittäkää tähän laupias-sanaan huomiota, koska se laupias on niin kuvaava sana rakkaudentäyteistä sydäntä kohtaan, lähimmäistä kohtaan. Samarialaisella oli niin laupias sydän, että hän myös armahti haavoille lyötyä lähimmäistä siellä. Oliko nyt Jerikon tiellä? Voi olla, että kaupunki meni väärin, mutta tielläpä hyvinkin.

Meni alas Jerikon, kyllä se Jerikon oli. Vaarallinen tie, veritieksi sanottu tie, jossa oli rosvoja joka putken takana läimässä. Sinne jos meni kävelemään, tie on vieläkin olemassa, toivottavasti nykyään vähän turvallisempi. Jos meni sinne kävelemään, saattoi päästä rahoistaan ja pahimmassa tapauksessa terveydestään. Mutta laupiasmielinen samarialainen auttoi tätä ja armahti lähimmäistään.

Tämä lähimmäisen armahtaminen, eikä siinä ole jotain samaa kuin armollisuudessa, jota me voimme pyytää Jumalalta itsellemme, että me olemme armollisia toisia kohtaan. Nimittäin kun me laupiasti armahtamme toista, armahdamme siinä, että siedämme lähimmäistä, vaikka hän rikkoisi meitä vastaan tai näemme, että hän tekee jotain väärin. Tämä armollisuus ja sietäminen ei tarkoita, että hyväksymme kaiken, mitä hän tekee. Siitäkin voi hyvin opettaa, mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta tämä sietäminen antaa meille sellaisen mielenlaadun, että ymmärrämme, että me olemme paljon saaneet anteeksi ja meidän kannattaa myös paljon antaa anteeksi.

Tuosta vielä kohta enemmän. Tämä armo on nyt sillä tavalla kaikki kokonaisvaltainen asia, että kun tämä armokin saadaan armosta. Tämä on tällainen ilmaisu, että armokin saadaan armosta. Eli se Jumalan armo meitä kohtaan, että Jumala ei katso meidän syntiä, meidän viaaksemme, kohta kuulemme senkin sitaattina, niin se on Jumalan lahja meille ja Jumala haluaa sen pelkkää armosta meille antaa kenenkään hyvän pyrkimyksen tai kykeneväisyyden takia. Ainoastaan sen takia, että Jumala on hyvä ja armollinen, hän haluaa meille antaa myös oman armonsa sen takia.

Se ei ole kuitenkaan välttämättä aina tarjolla. Nimittäin sillä tavalla, että jos ihminen ei omista Jumalan armoa, ei halua uskoa kaikkia syntejä anteeksi, mutta joskus saattaa olla, että on etsivällä tuulella kuitenkin. Kyselee, kuten tuossa alkuhartaussa kysyttiin, tai Jumala kysyi, missä Aadam on. Samalla tavalla ihminen voi tuntea kaipuuta jotain rauhaa kohtaan. Ja se, jos mikä, on Jumalan suuri lahja ihmiselle, jos hän alkaa tuntea rauhallisuuden kaipuuta ja kaikuuta Jumalaa ja Jumalan rauhaa kohtaan.

Mutta tämä etsikkoaika ei välttämättä ole iankaikkinen. Se ei aina pysy koko elämän loppuun asti. Saattaa olla, että se menee joskus ohi. Silloin on portti kiinni niin sanotusti. On hyvä, että etsikkoaikana pitää huolen siitä, että tekee rauhan ja sovinnon Jumalan kanssa.

Vaikka Raamatussa on kymmenen käskyä, vanhassa testamentissa laki poikineen, sillä on monta sataa erilaista sääntöä ja Suomen lakikirjassakin löytyy pykäliä enemmän kuin sormet riittää. Mikään laki tai käsky eivät estä ihmistä yhtään mihinkään. Tiedämme, että lakeja säätämällä ei voi estää ihmisiä tekemästä pahaa.

Tässä muutama viikko sitten, jos seuraatte kirkkovuoden aineistoa, oli sellainen aihe kuin kahdenlainen kylvö. Kahdelle kylvö tarkoitti sitä, että isäntä kylvi hyvää viljaa peltoonsa ja yön aikana tämän isään vihollinen tulijaa kylvi rikkaruohoja sinne viljan sekaan. Tämä vertauksen isäntä, Jumala itse, ei voinut estää hänen omaa vihollistaan kylvämästä rikkaviljaa sinne viljan sekaan.

Myöskään Jumala ei pysty estämään ihmistä tekemästä pahaa, jos ihminen niin itse haluaa. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus, ei oikeutta, mutta mahdollisuus käytännön mahdollisuuksien rajoissa tehdä ihan mitä huvittaa. Sen me tiedämme, joilla on lapselliset ihmiset, joilla on lapsia. Voimme itse päättää, mitä lapset tekevät, mutta lapset tekevät, mitä he haluavat. Ei voi siinä mielessä lapsen elämää hallita.

Tietenkin tällaisia käytännön rajoja ja muureja laittamalla kyllä pystyy estämään tai lähtemään jonnekin tai tekemästä jotain laittamalla korkealle tai muuten. Mutta tiedämme, että jos joku haluaa tehdä jonkun asian, niin halutessaan hän siihen joskus löytää mahdollisuuden ja sen tekee. Oli siitä kirjoitettu laki tai ei.

Tämä tahtoo nyt sanoa sitä, että ihmiset valitsevat itse, mitä he tekevät elämässään. Ja jos me haluamme elää niin kuin Jumala meitä opettaa, jos haluamme sen, että elämme niin kuin Jumala opettaa ja haluamme, että kuoleman jälkeen pääsemme taivaaseen, elämme niin kuin Jumala opettaa.

Mutta jos emme halua sitä, se on omassa valinnassamme, haluammeko vai ei. Jos emme halua sitä, meille on periaatteessa maailma auki, mutta siihen ei kannusta Raamattu, siihen ei kannusta isät eli ennen eläneet uskovaiset. Siihen en myöskään kannusta minä eikä kukaan täällä. Me tiedämme, että se on ihmisen valinta. Monet ihmiset ovat sen valinnan tehneet, mutta Jumala on kaikkia myös näitä ihmisiä rakastanut ja kutsuu: Aadam, missä sinä olet?

Jumala on aina myös armollinen kotiintulijalle. Muistatte, ja ilolla aina luemme ja kuulemme tuhlaajapojan tarinaa, joka kertoo siitä ihmisestä, joka teki oman valintansa. Hänelle oli mahdollista ottaa isän perintö ja lähteä hommaamaan, ja sen hän myös teki. Sitä ei pystynyt eikä veli estämään. Mutta Jumalan ja isännän kutsu tuli niin kovana korviin, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla kotiin ja nöyrtyä.

Nöyrtyminen on ihmisen osa. Meiltä vaaditaan sitä, että meidän pitää hyväksyä oma huonoutemme, oma syntisyytemme ja se, että me myönnämme olevamme väärässä. Tämä väärässä oleminen on helppoa silloin, jos keskustelemme vain Jumalan kanssa. Voimme sisimmässämme omatuntomme sanoa, että olemme väärässä. Ja itsessämme meidän on helppo myöntää, että väärässä olin.

Vaikeus tulee siinä, kun meidän pitää aukaista olemassa oleva suumme, kertoa siitä ystävällemme ja tunnustaa se, että olen tehnyt väärin, minä olen tässä asiassa väärässä. Siinä nousee vaikeuskerroin aivan huomattavasti. Sen me jokainen tiedämme, joka elämme missä tahansa ihmissuhteissa, parisuhteessa tai ystävyyssuhteessa, sellaisia hetkiä meille kaikille tulee vastaan. Mutta tiedämme myös, että sellaisen suun aukaisijan tila on onnellinen. Avoimuus lisää luottamusta kaikissa ihmissuhteissa.

Luottamus on lisääntynyt avoimuuden myötä, luottamus lisää enemmän avoimuutta, ja näin kaikilla ihmisillä on hyvä olla. Sellainen aporismi on armosta, että kun tunnet olevasi pohjassa ja pohjalla, armossa riittää varaa sukeltaa. Tästä muistolauseen. Tämän alkupuoliskon alustuksesta olen nyt otsikoinut armoksi. Tiedämme, että tämä armo meitä nyt tänä on puhuttanut tähän mennessä, mutta meillä oli armo ja anteeksiantamus.

Ehkä tämä järjestys voisikin olla tällä tavalla, että armo on ennen kaikkea anteeksiantamus. Seuraa suoraan kiinteästi siinä. Siinäkin on joitain puolia, joita tässä nyt pitäisi varmaan käsitellä. Oletko tullut koskaan miettineeksi, mitä anteeksi-sana tarkoittaa? Mitä siinä annetaan anteeksi?

Tämä anteeksi on erään sanan. Suomen kielen sijamuoto on sellainen sijamuoto kuin essiivi. Sanan kanta-sana on vanha, lahjaa tarkoittava sana Anne. Jos on tällainen Anne, jonka haluaa antaa toisille, antaa sen anteeksi jollekin toiselle. Se tarkoittaa sitä, että sen antaa lahjaksi ilman minkäänlaista ajatusta edes siitä, että haluaisi siitä jotain vastalahjaksi.

Että se jollain maksettaisiin, vaan sellainen kertakaikkinen Anne jollekin ihmiselle, lahja täysin hyvästä sydämestä, täysin siitä halusta, että toinen on olemassa ja haluaa hänelle jotain hyvää antaa. Tällainen sanan pohja on siellä anteeksi-sanan takana. Kun aikaisemmin sanoin, että sitaatin verran palaamme asiaan, jossa mietimme Jumalan suhdetta meidän ihmisen tekemään syntiin. Se tulee tässä. Tämä on edelleen Martti-Sedän kirjoittama.

Kovin mielellämme henkemme tekisi hyvää, täyttäisi lain, rakastaisi Jumalaa ja lähimmäistä, mutta liha ei siihen suostu, vaan panee vastaan. Jumala ei kuitenkaan katso tätä syntiä viaksemme, sillä hän on Kristuksen tähden meille leppyinen. Tästä ei pidä päätellä, että me saisimme vähätellä syntiä ja pitää sitä mitättömänä, kun Jumalakaan ei ota sitä lukuun. Hän ei todellakaan lue syntiä viaaksi.

Mutta ketä tämä koskee ja millä perusteella? Ei se koske paatuneita ja suruttomia, vaan katuvia. Niitä, jotka uskaltavat ottaa omakseen Kristuksen, sovittajan hänet, jonka vuoksi kaikki synnit annetaan heille anteeksi, niin että synnin jäämiäkään ei loita heidän viaksen. Ja nyt kerrotaan siitä, kun me pääsimme alussa siihen, että ihminen iloitsee Jumalan armosta, joka on aivan ehdoton.

Ihminen saa Jumalalta kaikki synnit anteeksi. Siihen ei ole lisättävää. Mutta mikä on ihmisen osa sen iloitsemisen jälkeen? Se tulee tässä. He eivät suinkaan vähättele syntiään, vaan kauhistuvat sen suuruutta.

Sillä he tietävät, ettei mikään muu hyvitys tai vanhurskas teko voi pestä sitä pois kuin yksin Kristuksen kuolema. Suuriikaan synti ei silti aja heitä epätoivoon, vaan he tietävät varmasti saavansa sen anteeksi Kristuksen tähden. Tämä yhdistettynä siihen alkuun, että kukaan ei saa ajatella, että oma synti olisi isompi kuin Jumalan armo. Tämä on armollinen ja tämä on lempeä, hyvin rakastava uutinen ihmiselle. Ihminen tietää olevansa syntinen, katuvalle ihmiselle annetaan anteeksi, se on yksinkertainen lääke.

Mitään muuta siihen ei enää tarvitse. Ja kuten sanottu, se ei tarkoita sitä, että sitä synnissä voi elää niin kuin sija pellossa sen jälkeen, iloinen siitä, että tämä on jo anteeksi annettu. Vaan se on asennekysymys. Nyt meiltä vaaditaan asennetta. Asenne on se, että kauhistumme synnin suuruutta ja koetamme välttää sitä.

Tämä olkoon meille jokaiselle opiksi. Kun sanoin armollisuudesta lähimmäisessä kohtaan, että me armollisesti katsomme lähimmäisen puoleen, hän pikoidaan myös minua ja muita lähimmäisiä tai maailmaa kohtaan. Eikä sitä ajatusta helpota se, kun itse tiedämme olevamme paljon saaneita anteeksi. Me muistamme sen kymmenen nolla talentin velallisen, joka sai anteeksi oman velkansa. Isännän palvelija oli velkaantunut isännälle kymmenen nolla talenttia, eli tuollaiset rapiat kymmenen miljardia euroa nykyrahassa, mikä on vähän vaikea velkaantua sen verran.

Se kuvastaa meille sitä, että ihminen on sellaisessa velkasuhteessa Jumalaa kohtaan, että me emme sitä pysty maksamaan takaisin. Se on mahdotonta. Vaikka tekisimme töitä aina ja vielä senkin jälkeen iankaikkisuudesta vielä enemmän, niin emme pysty maksamaan sitä velkaa. Se on nyt osamme. Mutta hyvä isäntä, Jumala, toteaa, että sinä et pysty maksamaan minun velkaani.

Eli annan sen anteeksi, menepä. Ole rauhassa, se on anteeksi. Kaikki hyvin.

Mikä tämän ihmisen osa, nyt tämän palvelijan osa tässä vertauksessa oli? Muistatteko, mikä hänen vastauksensa oli siihen?

Oliko se, että no, kiitos. Tätä minä vähän oudovinkin ja minäpäs tämän tiloisina kotiin. Terveisiä vaimolle. Vai eikö se ollutkin tällainen, että minä maksan sen viedä. Teen töitä niin kauan, että sen homman hoidan.

Velka maksetaan niin kuin isäntä maksaa velkansa aina. Se oli nimittäin tämä vastaus. Minä maksan sen. Nyt voidaan kysyä, että toteutuiko Jumalan armo tätä velallista kohtaa? Ei toteutunut.

Jumalan armo kyllä toteutui. Jumala armahti palvelijaa, mutta palvelija eli ihminen, pelallinen ihminen, syntinen ihminen ei halunnut uskoa anteeksi. Se näyttäytyi siinä, miten hän kohteli omaa palvelijaansa tai kanssapalvelijaansa, joka oli hänelle velkaa suunnilleen kolmen kuukauden palkan, minkä nyt pystyisi ihminen maksamaan, sitä isompiakin velkoja on maksettu. Joitain tuhansia euroja pystyy kyllä velkaa maksamaan, kun vähän järjestelee. Hän oli saava puolella omalta palvelijaltaan tällaisen summan.

Ja reaktioina tällaiseen nöyrtymiseen. Nöyrtyminen nyt on ihmisen osa siinä mielessä, että jos sitä ei koe omakseen, siinä saattaa käydä sillä tavalla, että tämä palvelija ei osannut eikä kehdannut. Hän ei nöyrtynyt sydämestään sille tasolle, että olisi ottanut armon oman kykeneväisyytensä edellä. Että olisi armosta antanut koko oman työpanoksensa mitätöinniksi. Hän ei hyötynyt siihen.

Sen takia hän ei myöskään voinut sallia sitä keneltäkään muutakaan. Hän ei hyväksynyt sitä, että joku jättäisi hänelle maksamatta sen, mitä hänen pitäisi saada. Hän ei nimittäin antanut anteeksi sitä omalle velalliselleen. Tämä lopputulos on vähän surullinen tämän palvelijan kohdalla. Kun isäntä kuulee tästä, hän laittaa palvelijan pihho viemisen torniin ja että kaikki velat on maksettu niin pitkäksi aikaa.

Tämä on nyt vertauskuva. Se on alle korjaa, kuten sanotaan siitä, mikä on ihmisen osa silloin, jos ihminen ei anna anteeksi omalle lähimmäiselleen eli kanssapalvelijalleen. Tällaiselle ihmiselle Isäjumala ei anna omia syntejään tai tämän ihmisen syntejä anteeksi, koska hän ei niitä halua uskoa koska myöskään sitä ei osaa antaa toisille. Varoisimme sitä, jos itsemme löydämme siltä osalta, että joudumme miettimään, voisiko olla, etten pysty antamaan tuota asiaa anteeksi. Aina silloin tällöin kuulee uutisissa sellaisia, että en pysty antamaan tätä koskaan anteeksi.

On saattanut olla jokin rattijuoppo ajanut lapsen päältä esimerkiksi tällaisia, kuuleja tai muita murheellisia tapahtumia tai jopa tahallisia rikoksia. Vastauksena kuullaan, että en voi antaa sitä koskaan anteeksi. Se on hyvin surullista juuri tämän takia. Itse Jeesus siitä sanoo, että jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen isänne antaa anteeksi taivaassa teidän rikkomuksenne. Siihenkään ei ole enää mitään lisättävää.

Tämä armollisuus on myös hyvin paljon oppimista. Se on sen oppimista, miten me elämme elämäämme ja miten käyttäydymme lähimmäistämme kohtaan ja myös sitä nöyrtymistä, että voimme turvallisella mielellä, että tiedämme, että meitä ei lynkata, vaikka joskus sanomme, että nyt minä olen väärässä. Voimme luottaa siihen, että meitä rakastetaan myös siitä huolimatta, että olemme väärässä.

Tästä seuraa se, mitä Luther kirjoittaa: Kun kukin oppii oman osansa, on kaikki hyvin talossa. Sitten tämä anteeksiantamus.

Alussa puhuin siitä inhimillisestä ihmisestä ja hengellisestä ihmisestä. Me tiedämme, kuten tässä on käynyt ilmi, anteeksiantamus ja armo ovat hyvin meidän hengellistä ihmistä ajatteluttavia asioita. Meidän hengellinen henkemme, sielumme janoaa ja kaipaa sitä, että meillä on rauha Jumalan kanssa, ja illalla kun me laatamme pään tyynyyn, meillä on hyvä omatunto, joka meitä hyvin nukuttaa aamuun asti.

Me tiedämme tämän, mutta kun elämme täällä ihmisten joukossa ja olemme sosiaalisessa suhteessa toistemme kanssa, olemme hyvin erilaisia. Meitä on tässäkin salissa yli sata erilaista persoonaa. Jokaisella on oma kohtalainen suhtautumisensa myös siihen, mitä hän ajattelee itselleen tehdystä vääryydestä, anteeksiantamisesta ja myös anteeksipyytämisestä.

Sillä tavalla, että en voi välttyä siitä, oman kokemukseni pohjalta tiedän, että anteeksi pyytäminen on hyvin inhimillinen teko. Se on sen takia, että se on nöyrää. Se on nöyrää poikaa, kuulkaa, kun pitää mennä hattu kourassa pyytämään anteeksi. Myös anteeksi antaminen on hyvin inhimillinen tunne, kun pitää antaa anteeksi sellaista, mitä on paljon loukattu. Mitäpä kerron?

Silloin, kun aloin seurustella, jouduin ensimmäisiä kertoja. Halusin tehdä sellaisen pienen gallupin, kuinka moni täällä on joskus seurustellut ensimmäisen kerran? Aika moni. Te tiedätte tunteen nyt yhdessä minun kanssani. Jos et tiedä, niin voit aavistaa.

Aikaisempi elämäni, ennen kuin ensimmäistä seurustelusuhdetta kävin, oli normaalia nuoren miehen elämää. Sellaista rai-rai. Ei ole niin tarkkaa, miten kavereiden kanssa käyttäytyy, kun kaikki sietävät aika paljon, te tiedätte tämän. Minun ei koskaan tarvinnut viestiä kaverin kanssa, että pitäisi ruveta puhumaan suhteesta, miten olen sinua kohdellut tai miten sinä olet minua kohdellut. Tällaista en kokenut koskaan.

Mutta se päivä koitti, se oli autossa päivä, muistan, kun aloin seurustella, niin siinä alkoi elämänvaihe. Minun piti alkaa suhtautua siihen, että teen toiselle ihmiselle väärin tai koen, että hän sanoo tai tekee minulle jotain väärin. Minun pitäisi pyytää ensimmäisiä kertoja anteeksi ja sitten monta kertaa sen jälkeen. Ja myös siihen, että saan antaa anteeksi ja kokea sen tunteen, että taas voimme aloittaa alusta. Tämä ei mennytkään niin helposti kuin kirjoissa, että se vain tapahtuu näin.

Se oli hyvin inhimillinen tunne, kun joutui toteamaan esim. sellaisen, että miettiä, että kumpikaan riidan aloitti, pitäisikö hänen pyytää ensin anteeksi. Pitäisikö hänen pyytää ensin anteeksi, joka oli enemmän syyllinen tämän riidan aloittamiseen? Jos itse pyydän ensin anteeksi, onko se vähän niin kuin myöntymys siitä, että myönnän olevani väärässä, vaikka en oikeasti ihan ollutkaan. Tämän ajatuksen ajatteleminen on todella ensinnäkin kuluttavaa, mutta se on hyvin inhimillistä.

Uskon, että kuten eräät sanovat hienosti latinaksi, mikä voi tapahtua yhdelle kenelle tahansa. Voin kuvitella, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Esimerkiksi siinä, mikä sen suhde on sosiaalisesti, kuinka pyydämme läheisiltämme anteeksi? Mitä tuomme itsestämme siinä hetkessä, kun pyydämme anteeksi? Onko se myöntymistä siitä, että minä olin väärässä?

Miten tahansa ihmiset, hyvät ystäväni, tämä asia onkaan sinun elämässäsi. Pyydän, että muistat joskus rukoilla Jumalalta, että anna minulle sellainen mieli, että minä vapaudun tästä. Koska se on erittäin vapauttavaa, kun joskus huomaa, että on sellainen olo, että haluaa kilpailla siinä, kumpi kunnioittaa toista enemmän. Kuten Paavalin ohje, kilpailkaa toinen toistanne kunnioittamisessa. Se ei ole ravitse millään tavalla meitä.

Mietimme tällaista inhimillistä puolta. Siinä ei ole ravintoa, ainoastaan kuluttavia osia. Ravintoa tulee ainoastaan siitä, kun huomaamme sen, että toinen on ratkaampi nyt kuin äsken. Se on inhimillistä senkin takia tämä anteeksipyytäminen, että eräs kiinalainen sananlasku kysyy, että voiko kerjäläinen antaa anteeksi kuninkaalle? Voiko kuningas pyytää anteeksi kerjäläiseltä siinä mielessä, että toteaa tehneensä väärin tälle?

Vai eikö siinä ole jo niin kaukana ihmiset toisistaan, että ei ole enää tällaiselle inhimilliselle anteeksipyytämiselle ja antamiselle enää kohtaa? Vai siinä nimenomaan kysytään Jeesuksen Kristuksen opettamaa mieltä. Kun toteamme, että olemme Jumalalle paljon velkaa kymmenen nolla palenttia, annamme toiselle anteeksi ja myös nöyryymme pyytämään aina anteeksi, kun toisesta tuntuu, että olet tehnyt minua vastaan tai minä olen tehnyt minua vastaan väärin. Tämän takia armo ja anteeksiantamus ovat hyvin hengellisiä, meidän omaa sieluamme koskettavia asioita, mutta myös hyvin inhimillisiä meidän omaa ajatusmaailmaamme ja elämäämme sivuavia asioita. Tässä oli alustus armosta ja anteeksiantamuksesta.

Minulla on muutama keskustelukysymys, jotka luen nyt. Milloin on vaikea antaa anteeksi? Miten sitten toimitaan, jos tuntuu, ettei voi antaa anteeksi? Entä jos ei saa anteeksi, vaikka pyytää? Onko sinulla syytä olla antamatta anteeksi, syntiä, jota ei ole tehty sinua vastaan?

Mitä tästä kaikesta, eli uskomisesta, syntisyyden tunnustamisesta, nöyrtymisestä Jumalan armoon saa? Eli minkä koet olevan tämän kaiken palkka?