Seurapuhe Tampereen RY:llä 01.04.2020 19.00

Armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen siunaava osallisuus olkoon meidän kaikkien kanssa. Hiljennymme näiden keskiviikon nettiseurojen aluksi rukoukseen vapahtajamme opettamin sanoen.

Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen. Vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Rakkaat veljet ja sisaret, ennen tätä seurapuhetta tunsin itseni niin epävarmaksi ja pelokkaaksi. Tämä palvelusvuoro on ensimmäinen, jonka pidän, ja monet ajatukset ovat pyörineet tämän ympärillä. Mielessä on ollut esimerkiksi se, että antaako taivaallinen isä minulle mitään puhuttavaa. Myös oma nuoruuteni on aiheuttanut paljon kiusauksia. On tullut ajatus, että en minä edes pysty puhumaan kenellekään mitään. Elämän kokemukseni ei riitä. En minä osaa. Näiden tuntemusten alla pyydänkin, että muistatte minua ja perhettäni rukouksissanne.

Viime sunnuntaina meillä oli viides paastonajan sunnuntai, jota kutsutaan myös kärsimyksen sunnuntaiksi. Saarnatekstini on tuon pyhän psalmiteksti eli psalmi 43. Luen siitä jakeet toisesta viidenteen Jeesuksen nimeen seuraavasti:

Sinä Jumala olet ainoa turvani. Miksi olet hylännyt minut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä? Kärsiä vihollisen sortoa. Lähetä valoisia totuutesi. Ne johdattakoot minua, ne vieköt minut pyhälle puolellesi, sinun asuntoihisi. Minä tahdon tulla sinun alttaresi eteen, sinun eteesi Jumala, minun iloni. Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittain, Jumala, minun Jumalani. Miksi olet masentunut sieluni? Miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa. Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. Aamen.

Tämä lukemamme teksti on hyvin henkilökohtainen teksti. Se on kirjoittajan omaa rukousta Jumalan puoleen, ja sitä kutsutaankin myös masentuneen rukoukseksi. Se ei ole alun perin ollut itsenäinen psalmi, vaan se on kuulunut yhteen psalmin 42 kanssa. Joissain toisessa raamatun käännöksessä nämä kaksi psalmia ovat edelleen yksi kokonaisuus, eikä niitä ole erotettu tällä tavalla omiksi psalmeikseen. Mutta tässä meidän suomalaisessa raamatun käännöksessämme ne ovat kuitenkin omia psalmejaan. Tässä saarnassani käyn niitä läpi ikään kuin yhtenä kokonaisuutena ja viittaan paljon juuri myös tuohon psalmiin 42.

Näiden psalmien kirjoittajan henkilöllisyyttä ei tiedetä tarkkaan. Mutta jos tarkastelemme juuri tuota edellä mainittua psalmia 42, joka alkaa sanoilla "laulunjohtajalle koorahilaisten virsi", voimme huomata, että psalmin kirjoittaja on siis koorahilainen, eli yksi Jerusalemin temppelin kanttoreista. Tämä voi päätellä myös lukemani tekstin jakeesta 4, jossa kerrotaan lyyrän soittamisesta Herran edessä. Jerusalemin temppelin kanttoreilla oli tehtävänä Jumalan palveluksessa säestää seurakunnan laulua erinäisillä soittimilla. Yksi näistä soittimista oli nimenomaan tämä jakeessa mainittu lyyrä.

Kun luemme tekstiä eteenpäin, voimme huomata, että psalmin kirjoittaja on kovassa ahdingossa ja ahdistuksessa. Hän on suorastaan masentunut. Hänellä on myös kova sisäinen ristiriita. Hän toisaalta pitää Jumalaa ainoana turvanaan, mutta kyselee myös: miksi Jumala on hylännyt hänet?

Voitko sinä, rakas sanankuulijani, samaistua psalmin kirjoittajan kokemuksiin? Itse ainakin olen kokenut joskus juuri niin kuin psalmimme kirjoittaja. Tiedän, että Jumala on ainoa turvani ja haluan luottaa hänen johdatukseensa ja armoonsa. Mutta elämän koettelemusten ja vaikeuksien keskellä tuntuu toisinaan siltä, että Jumala on kaukana. Tuntuu kauhealta. Että hän ei välitä eikä kuule. Tuntuu, että hän ei voi mitenkään ymmärtää tai tietää juuri minun tuskaani ja kipuani. Eihän hän tunnu edes vastaavan minun hätääni eikä auttavan.

Näiden tuntemusten vuoksi saattaa nousta epäilyksiäkin, että kannattaako edes uskoa, koska Jumala ei minulle vastaa. Nämä elämän kärsimykset, koettelemukset ja epäilykset voivat herättää meissä myös monenlaisia kysymyksiä. Esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, että tietääkö Jumala oikeasti meidän tuskamme ja ahdistuksemme? Entä onko hän tuntenut koskaan kipua, ahdistusta tai tuskaa? Ja etenkin, miksi Jumala sallii kärsimistä ja koettelemuksia meidän elämäämme? Palaan näihin kysymyksiin myöhemmin, jos Jumala niin suo.

Kun jatkamme tekstiä eteenpäin, huomaamme, että psalminkirjoittaja kokee muiden ahdistavien tunteidensa lisäksi, että vihollinen sortaa häntä. Kuka tämä vihollinen oikein on? Sitä ei kerrota meille tarkkaan, mutta psalmin 42 mukaan hän on joku toinen ihminen. Samoin voimme päätellä sen, että tämä ihminen tai ihmiset eivät ole uskovia. Psalmimme kirjoittaja kuvailee, miten hänen vihollisensa herjaavat ja huutelevat hänelle kaiken päivää: "Missä on Jumalasi?"

Kuitenkin voimme huomata myös sen, että vaikka psalminkirjoittaja tuntee näiden ihmisten pilkan ja kokee ahdistusta ja masennusta, hänen lohtunaan on kaipaus Jumalan yhteyteen. Epätoivonsa keskellä hän huutaa avukseen Jumalan valoa ja totuutta. Hän pyytää, että ne johtaisivat hänet Jumalan pyhälle vuorelle ja asuntoihin, kuten kolmannesta jakeesta luimme.

Oletko, rakas sanankuulija, ajatellut, että raamatussa puhutaan paljon valosta ja totuudesta niin vanhassa kuin uudessa testamentissa? Esimerkiksi vanhassa testamentissa profeetta Jesaja, Jesaja-kirjan luvussa yhdeksän, sanotaan näin: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden. Jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus."

Uudessa testamentissa puolestaan apostoli Paavali kehottaa efesolaiskirjeessä Efeson uskovaisia elämään valon lapsina.

Mistä nämä lukemani raamatun paikat sitten kertovat? Nämä kertovat ja kuvaavat meidän Herramme ja vapahtajamme Jeesusta Kristusta ja hänen seuraamistaan. Voimme siis ajatella, että psalmin kirjoittaja tarkoittaa juuri Kristusta pyytäessään Jumalan valoa ja totuutta elämäänsä. Kristus on se valkeus ja totuus, jota meidänkin tulee seurata ja joka on meidän turvamme ja lohtumme elämän kipujen, koettelemusten ja kokemusten keskellä. Hän on se valkeus ja totuus, jota me olemme oman syntisyytemme alla. Hänelle me saamme esittää pyynnön lukemamme tekstin sanoin, että hän johtaisi meidät Jumalan pyhälle vuorelle ja asuntoihin, hänen valtakuntaansa ja myös kerran sinne taivaan kotiin.

Seuraavassa jakeessa, eli alussa mainitsemassani jakeessa neljä, psalminkirjoittaja pyytää päästä Herran alttarin ja Jumalan eteen. Tuo alttari, josta psalminkirjoittaja kirjoittaa, on Jerusalemin temppelin uhrialttari.

No miksi psalminkirjoittaja ei sitten voisi mennä sen ääreen, olematta lukeneet hänen olevan yksi Jerusalemin temppelin kanttoreista? Jälleen kerran psalmi 42 kertoo meille vastauksen tähän. Siinä psalminkirjoittaja kertoo olevansa Jordanin lähteellä, Hermonin kukkuloilla. Tämä paikka, josta psalmi 42 kertoo, on noin 200 kilometriä Jerusalemista. Voimme päätellä tästä tekstistä myös sen, että psalminkirjoittaja on yksin tuolla Hermonin kukkuloilla.

En osaa sanoa tarkasti, miksi hän on siellä yksinäisyydessä. Voi olla, että hän on paennut jotakin. Voi myös olla, että hänet on karkoitettu sinne. Vanhan testamentin historiasta tiedetään, että toisinaan kanttoreita ja pappeja saatettiin karkottaa pois temppelistä ja Jerusalemista. Tuolloin he joutuivat lähtemään vieraaseen paikkaan ilman yhtään muuta ihmistä. Varmaa kuitenkin on, että psalminkirjoittaja on karkoitettu sinne.

Psalminkirjoittaja kaipaa takaisin Herran alttarin luo Jerusalemin temppeliin ja on ahdistunut ja masentunut, koska ei pääse sinne. Temppeli on hänelle tärkeä, sillä siellä hänellä on yhteys Jumalaan ja muihin uskovaisiin. Tämä temppeli, josta tässä puhutaankin, tässä psalmissa 43, jonka luin, kuvaa juuri Jumalan lasten yhteyttä.

Tuskassani minä muistelen, miten kuljin temppeliin juhlasaatossa, ilon ja kiitoksen kaikuessa, juhlakansan suuressa joukossa. Me olemme saaneet kesäisin kulkea ison juhlakansan keskellä, kun olemme kokoontuneet suviseuroihin tai opistoseuroihin. Siellä on paljon muita Jumalan lapsia, Jumalan juhlakansaa, joiden keskellä meidän on turvallista ja hyvä olla. On helppo uskoa.

Tällä hetkellä meillä on erilainen aika. Emmekä pääse edes tänne pienempiin seuroihin, rauhanyhdistykselle tai Jumalan palveluksiin kirkkoihimme. Joudumme virtuaalisesti seuraamaan Jumalan palveluksia ja kuuntelemaan täältä internetin välityksellä näitä seuroja. Monet meistä voivatkin olla tämän tilanteen vuoksi yksinäisyyden saartamina, niin kuin tämä psalminkirjoittaja. Varmasti on kaipuu Jumalan juhlakansan keskelle, Jumalan lasten kokoontumisiin, tänne seurapenkkiin, tutulle ja turvalliselle paikalle.

Jatkamme tässä tekstissämme eteenpäin. Ennen tekstimme viimeistä jaetta palaan vielä lyhyesti tekstimme alkuun. Siellä esille tuli kysymyksiä kärsimyksestä ja koettelemuksista. Kysymykset olivat, että tietääkö... Onko Jumala meidän kärsimyksemme? Onko hän kokenut kärsimystä ja miksi hän sallii kärsimyksiä meidän elämään?

Tarkastelemme näiden kysymysten tiimoilta lyhyesti Markuksen evankeliumia. Siellä kerrotaan 14. luvussa, kuinka Getsemanen puutarhassa Jeesus rukoillessaan isäänsä tunsi kuoleman tuskaa ja ahdistusta tulevan kärsimyksensä vuoksi. Samoin 15. luvussa kerrotaan Jeesuksen huutaneen siellä Golgatan keskimmäisellä ristillä syvässä ja suuressa epätoivossa. Meillekin tutun psalmin 22 sanoin: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kuulemme, rakas sanankuulija, kaksi kohtaa, joissa Jumala on kokenut tuskaa ja kärsimystä. Juuri näissä tilanteissa Jumala koki niitä rakkaassa pojassaan, jonka hän antoi uhriksi meidän edestämme. Kristuksen kärsimyksessä Jumala kärsi myös itse. Onhan Kristus kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona. Jumala uhrasi poikansa, jotta hänen ei tarvitsisi hylätä meitä syntisiä ihmisiä.

Minua lohduttaa suuresti ajatus tästä, että kaikki valtias Jumala tietää sen tuskan, ahdistuksen ja kivun, mitä meillä on, eikä jätä meitä yksin niiden alle. Sen sijaan hän tahtoo auttaa meitä kaiken sen kivun alla, mitä meillä on. Psalmi 22 sanoo tästä kauniisti: "Avuksesi huuda minua hädänpäivänä, niin minä tahdon auttaa sinua."

Siksi me saamme jättää itsemme nytkin Jumalan autettavaksi.

Tähän viimeiseen kysymykseen meillä ei ole suoraa vastausta, eli miksi Jumala sallii meille koettelemuksia? Tätä kysymystä käsitellään kuitenkin todella suoraan vanhassa ja uudessa testamentissa. Vanhan testamentin puolella Jobin kirjassa kerrotaan, miten kirjan päähenkilö Job koki suuria koettelemuksia ja niiden vuoksi suorastaan vaati Jumalalta vastauksia siihen, miksi hän joutuu kärsimään.

Muistamme Jobin tarinasta, että Job oli vanhurskas, eli Jumalaa pelkäävä uskovainen mies. Ja Jobilla oli aiheellista esittää tämä kysymys, miksi hänen täytyy kärsiä. Jumala vastasi Jobille, mutta hieman yllättävällä tavalla, mitä me emme osaa ajatellakaan. Hän ei kerro suoraan, miksi Jobilla oli koettelemuksia, mutta sen sijaan hän sanoi Jobin tehneen oikein, kun hän kyseli ja jopa esitti syytöksiä Jumalaa kohtaan.

Näin siis vanhassa testamentissa kuvataan kärsimyksen ongelmaa.

Uudessa testamentissa Pietari käsittelee tätä samaa asiaa ensimmäisessä kirjeessään. Siinä hän kirjoittaa, että kultakin koetellaan tulessa. Ja onhan teidän uskonne arvokkaampaa kuin kaikki maailman kulta. Tällä vertauskuvalla Pietari tahtoo tuoda esille sen, että uskomme koetellaan ja jaksammeko me vaikeuksienkin keskellä pysyä uskomassa.

Näistä Jumalan sanan kohdista voimme siis ymmärtää sen, miksi meillä on koettelemuksia ja joskus jopa kärsimyksiä. Niitä on siksi, että pysyisimme uskomassa, että niiden avulla annamme Jumalan ikään kuin vetää meitä puoleensa.

Tarkastin tämän asian myös Aapeli Saarisalon raamatunsanakirjasta, jossa Saarisalo hienosti selittää sanaa ahdistus. Ihmisen ahdistus on hänen mukaansa Jumalan yksi keino nimenomaan herättää ihmistä ja vetää häntä aivan kuin rakastava isä itsensä puoleen.

Meitä koetellaan myös, että emme kiintyisi liikaa tähän maailmaan, jossa meillä on kaikesta huolimatta oikein hyvää elämää. Nykyaika tuo meille kaikkia mukavuuksia ja mahdollisuuksia, joita voimme hyödyntää. Ne voivat kuitenkin tulla meidän uskomme esteiksi, jos me kiinnymme niihin liikaa.

Opinkirjasta, jota laajensin äsken, voimme oppia sen, että meidän ei kuitenkaan tarvitse hiljaisesti hyväksyä kärsimystä ja koettelemista, jota meidän elämässämme on. Vaan saamme aivan kuin jo kysellä ja jopa kyseenalaistaa sitä, että meillä on kärsimyksiä. Silloin kun emme aina ymmärrä ja hyväksykään sitä, että meillä on näitä kärsimyksiä ja koettelemuksia.

Näin olemme sen alun kysymyksiin raamatun avulla yrittäneet löytää jotain vastauksia.

Tämä tekstimme päättyy sanoihin. Tässä psalminkirjoittaja tyynnyttelee itseään ja omaa sieluaan. Hän tahtoo luottaa siihen, että Jumala vastaa hänelle kyllä. Jumala ei ole unohtanut. Mekin saamme huomata, että Jumala ei unohtanutkaan meitä hädässämme. Hän on vastannut aikanaan ja tavoilla, mitä emme olisi osanneet ajatella.

Voi ilmetä myös niin, että ne hänen sallimansa koettelemukset osoittautuvatkin siunaukseksi meidän elämällemme. Että niiden koettelemusten kautta meidän elämämme tuleekin jotain hyvää. Näin Jumala on hyvää meitä ihmisiä kohtaan.

Kuitenkin tällä ajassa me elämme monesti suurtenkin ahdistusten alla. Suurin näistä ahdistuksista on synti, joka meihin aina tarttuu ja joka meissä asuu ja tekee meidän uskonmatkamme hitaaksi.

Meidän syntimme on kuitenkin sovitettu siellä Golgatan keskimmäisellä ristillä. Rakas sanankuulijani, siellä vapahtajamme Jeesus Kristus kärsi suuressa rakkaudessaan sinunkin syntiesi edestä.

Siksi, jos tätä keskiviikon nettiseurien saarnaa kuuntelee joku sellainen ystävä, joka tuntee olevansa uskosta osaton, tuntee syntisyytensä ja kaipaa anteeksiantamusta sekä Jumalan seurakuntaan, niin voit olla varma siitä, että Jeesus on sinunkin syntisi sovittanut.

Saat siksi uskoa kaikki synnit ja epäuskon, kaikkien syntien anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Pääset sisään Jumalan seurakuntaan ja Jumalan valtakunnan asukkaaksi.

Ja sinä, rakas veljeni ja sisareni Kristuksessa, saat kokea olevasi niin huono, niin epäonnistunut. Saat olla syvissäkin koettelemuksissa ja epäilyksissä ja kiusauksissa. Uskokin tuntuu niiden vuoksi heikolta.

Kuule, ole hyvässä turvassa. Jumalan valtakunnassa on vain syntisiä ihmisiä. Pidä sinäkin Paavalin sanoin usko ja hyvä omatunto. Niiden palkintona on se, ihan kaikkinen elämä kunnian taivaassa.

Siksi saat sinäkin, lapsi, nuori tai vanhempi, uskoa kaikki synnit, epäilykset ja kiusauksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneissa sovintoverissä. Saat jäädä turvattuna matkaa tekemään kohti taivaan kotiin. Jumala kantaa kyllä meidän kaikki huolemme ja taakkamme.

Siitä profeetta Jesaja kirjoittaa kauniisti kirjassaan: "Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme."

Psalminkirjoittaja ajattelee tekstissään myös taivasta. Se tulee ilmi tässä viimeisessä jakeessa tai kahdessa viimeisessä jakeessa, jota olemme jo käyneet läpi:

"Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi Jumala, minun iloni. Sillä saan ylistää sinua lyyrää soittain, Jumala, minun Jumalani. Miksi olet masentunut sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa, vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani."

Näin tästä tekstistä kumpuaa psalminkirjoittajan taivaan kaipuu. Hän kaipaa sinne taivaan kotiin.

Mekin voimme kokea taivaan kaipuuta täällä ajassa, mutta emme pysty kuvittelemaankaan, millaista siellä taivaassa on. Kukaan kuollut ei ole tullut meille kertomaan, millaista kuoleman jälkeen on.

Tästä samasta kirjoittaa myös virsien runoilija virressä 618 kauniisti:

"Taivaan iloa, taivaan riemua ei voida kuvailla. Kaikki sanat ovat köyhät kertomaan taivaasta, sen juhlariemusta, sen juhlariemusta. Oi Herra Sebaot."

Tuota juhlariemua kohti me saamme olla myöskin matkalla turvallisin mielin. Jeesuksen nimessä ja vereessä on vielä kaikki synnit anteeksi. Kiitos. Aamen.

Aamen.

Tiedän, että monet rakkaat siellä viestimien äärellä kuuntelette omien elämäntilanteidenne keskellä. Joku saattaa elää työttömyyden taakan alla. Joku on vakavasti sairas fyysisesti tai psyykkisesti. Jotakin voi ahdistaa, pelottaa ja masentaa tämä koronaepidemiatilanne.

Jumalalla on kuitenkin hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, eikä hän ole tarkoittanut meitä elämään taakkojen alla. Profeetta Jeremian kirjassa kirjoitetaan siitä: "Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia. Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon."

Siksi meidän ei tarvitse pelätä mitään elämän koettelemusta tai kärsimystä, vaan saamme rohkeasti elää.

Saamme rohkeasti elää. Saamme rohkeasti elää. Saamme rohkeasti elää. Saamme rohkeasti elää. Saamme rohkeasti elää.

Saamme rohkeasti luottaa Jumalaan ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy meidän elämässämme ja palautuu ennalleen.

Siksi saamme nytkin lopuksi jättää kaikki huolemme Jumalan haltuun ja hiljentyä iltasiunaukseen virren 480 sanoin:

Muista Jeesus minua, voimieni uupuessa, öin ja päivin sairaana. Saan hänet nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa. Sinä itse nöyrästi kannoit oman ristisi. Muista Jeesus minua.

Jeesus kulje kanssani, kun saan ahdistusta kantaa. Enkä aina ymmärrä, miksi täytyy kärsiä. Neuvo, mikä voimaa antaa. Tahdon kuulla ääntäsi. Ole lohdutukseni.

Jeesus kulje kanssani. Jäät hän Jeesus luokseni. Muu ei riitä turvakseni. Lempeällä kädellä tuskan polte lievitä. Anna valo matkalleni.

Huomispäivää tunne en. Sinä hoidat myöskin sen. Jäät hän Jeesus luokseni.

Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puolemme. Anna meille sinun iankaikkinen rauhasi. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Kiitos.