Tiistaikerhon livelähetys/Puheenvuoro Jyväskylän RY:llä 16.02.2021 13.00

Hyvää päivää ja Jumalan terve myös minun puolestani. Tuossa kuuluu noita lauluja aina välissä, niin siellä kuuluu myös puheensorinaa ja lasten ääniä, ja tulee sellainen olo, että voiko tuollaista enää olla olemassakaan, voiko noin lähellä toisia ihmisiä olla, kun on jo vähitellen tottunut tähän poikkeukselliseen aikaan, että ollaan kaukana ja olisi kaipuu kuitenkin olla lähellä ja kokoontua yhteen ja tuntea yhteyttä.

Siihen ei suuremmissa määrin valitettavasti ole mahdollisuutta, mutta onneksi voimme kuitenkin tällä tavalla etänäkin kokoontua ja jakaa ajatuksia. Ehkä te seuraatte ja kuuntelette tätä lähetystä, on myös läheisiä ihmisiä, kenen kanssa voitte sitten jakaa ajatuksia. Tänään lupasin alustaa aiheesta erilaisena, mutta samanarvoisena.

Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Nämä sanat ovat ihan Raamatun alkulehdiltä. Jumala on luonut maailman ja Jumala luonut meidät ihmiset. Sen jälkeen Jumala katsoo kaikkea tekemäänsä ja toteaa, että kaikki oli hyvää. Jo Jumalan luomistyön tuloksina me kaikki ihmiset olemme erilaisia, mutta kuitenkin samanarvoisia.

Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tällä perusteella voidaan kysyä, että onko erilaisuudessa lopulta mitään erityistä? Jos kaikki olisi päättynyt tuohon Jumalan toteamukseen, me voisimme nyt lopettaa tämän alustuksen ja päättää keskustelun erilaisuudesta. Kaikki ei kuitenkaan päättynyt tuohon Jumalan toteamukseen. Me hyvin muistamme, että jo seuraavassa Raamatun luvussa ensimmäiset ihmiset joutuvat toteamaan, että käärme minut petti ja minä söin.

Tapahtui syntiinlankeemus, joka toi maailmaan pahan ja turmeli tuon Jumalan täydellisen luomistyön. Syntiinlankeemuksen jälkeen myös erilaisuudesta tuli meille ihmisille ongelma. Miten suhtautua erilaisuuteen? Meidän ihmisten tavallinen ja ihan luontainen suhtautuminen erilaisuuteen on usein pidättyvä. Erilaisuus voi herättää mielenkiintoa ja uteliaisuutta, mutta samalla se luo myös etäisyyttä ja epävarmuutta, välillä jopa epäluuloisuutta.

Kaikki mikä meille on vierasta ja tuntematonta, ilmenee helposti myös uhkana. Samankaltaisuus sen sijaan tuo läheisyyttä ja turvallisuutta. Siihen suhtaudutaan luottavaisesti, avoimesti ja rennosti. Erilaisuus on siis meille ihmisille haaste. Välittömän tunnereaktion jälkeen ihminen alkaa käsittelemään kohtaamaansa erilaisuutta tietoisemmin.

Tällainen tietoinen suhtautuminen siihen, mikä on erilaista, saattaa merkitä joko eriasteista erilaisuuden torjumista tai vastaavasti sen erilaisuuden hyväksymistä. Erilaisuuden passiivisella hyväksymisellä tarkoitetaan suhtautumista, jossa erilaisuuteen ei oteta kantaa ja väistetään erilaisuuden kohtaamista. Passiiviseen hyväksymiseen liittyy erilaiseksi koetun asian välttely ja vaikeneminen siitä. Aktiivinen hyväksyminen taas edellyttää tietoista välien selvittelyä erilaiseksi koetun asian kanssa. Tällainen erilaisuuden kohtaaminen merkitsee sitä, että se mikä on erilaista, toinen ihminen tai toinen ihmisryhmä, päästetään lähelle koettelemaan omia käsityksiä, omaa tapaa ajatella ja tehdä asioita, omaa identiteettiä eräässä mielessä.

Puhutaan myös mukavuusalueen ylittämisestä silloin kun puhutaan erilaisuudesta. Teen omaa työtäni pappina, olen töissä Jyväskylän seurakunnassa ja käyn usein kastamassa uskovaisten perheiden lapsia koko seurakuntamme alueella. Nuo tilanteet ovat minulle tärkeitä ja mielelläni niihin menen. Ymmärrän, että kastejuhlaan on mukava saada tuttu pappi, joka uskoo ja ymmärtää ja opettaa kasteesta ja uskon keskeisimmistä asioista samalla tavalla. Samankaltaisuus tuo läheisyyttä ja turvallisuutta, ja tuttuun on helppo suhtautua luottavaisesti, avoimesti ja rennosti.

Ollaan niin sanotusti mukavuusalueella puolin ja toisin. Minunkin on helppo mennä sellaisiin koteihin, kun tiedän, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Mikä tässä tilanteessa voisi olla mukavuusalueen ylittämistä? Voisiko se olla joskus vähän tuntemattomamman ja vieraamman omassa, ihan siinä lähiseurakunnassa olevan papin kutsuminen kastejuhlaan? Tilanne on ehkä vähän jännittyneempi.

Joutuu miettimään, mistä keskustellaan ja kuinkahan tuo pappi opettaa ja ymmärtää kasteesta ja uskomisen asioista. Ei olla aivan mukavuusalueella, mutta rohkaisen joskus myös ylittämään tuon mukavuusalueen. Uskon, että kastejuhla uskovaisessa kodissa on seurakunnan papillekin puhutteleva tilanne. Myös erilaisuuteen liittyvät ennakkoluulot vähentyvät puolin ja toisin, ja myös se kuva, jonka pappi on voinut lestadiolaisista rauhanyhdistyksen piiriin kuuluvista muodostaa ainoastaan julkisuuden kautta, voi muuttua. Se voi olla todella hyvin puhutteleva tilanne.

Ihmisten välillä on erilaisia erottavia tekijöitä, joita käyn seuraavaksi vähän läpi. Ihan ensimmäiseksi ulkonäkö. Tänä aikana ulkonäkö korostuu, meitä ympäröivä maailma on hyvin ulkonäkökeskeinen. Esimerkiksi mainoksissa on tietynlaisia ja tietynlaisen kauneusihanteen täyttäviä malleja. Internetin sosiaalisessa mediassa voi julkaista loputtomiin kuvia itsestään ja saada myös toisten arvosteluja itsestään.

Jos ajattelee, että ennen kuin ei vielä internettiä ja sosiaalista mediaa ollut, niin ainoastaan muutama ihminen siinä ympärillä saattoi arvioida ja kertoa mielipiteensä sinun ulkonäöstäsi. Mutta nykyään, jos lataa kuvan internetiin ja seuraajia saattaa olla satoja tai tuhansia, niin mielipiteiden määrä voi olla ihan loputon. Siellä myös helposti julkaistaan itsestä vain tietyissä, mukavissa ja hienoissa tilanteissa olevia kuvia, ja silloin todellisuus saattaa vääristyä. Syntyy helposti voimakkaita ulkonäköpaineita. Ja unohtuu, että meistä jokainen on Jumalan luomistyönä tulos.

Uskon, että teillä ikääntyneillä olette ehkä enemmän sinut oman itsen ja oman ulkonäön kanssa, mutta varmasti teilläkin on lapsenlapsia, jotka kamppailevat murrosiässä ja nuoruudessa näitten paineiden kanssa. Ajattelette, että te voitte rohkaista myös heitä muistamaan vaikkapa psalmin satakolmekymmentäyhdeksän sanoja, jossa sanotaan, että Minä olen suuri ihme ja kiitän sinua siitä. Siinä psalmissa, joka monesti kastejuhlaan yhteydessäkin luetaan kauniisti, kuvataan sitä, kuinka Jumala on luonut meidät ja tehnyt meistä suuria ihmeitä ja erityisiä. Nuoret tarvitsevat rohkaisua ja positiivista palautetta. Mutta myös me keski-ikäiset ja vanhat, kaikki me tarvitsemme toisten hyväksyntää.

On myös hyvä pysähtyä miettimään sitä, että kuinka me puhumme läheisillemme ja minkälainen meidän puheenpartemme on, arvostelemmeko helposti. Ehkä läheisissä ihmissuhteissa saattaa monesti myös se elämä arkiintua ja saatamme puhua toiselle hyvin rumasti ja töykästikin välillä. Mutta sitä kannattaa pysähtyä miettimään ja tarvittaessa korjata puheenpartaansa. Sitten on myös muunlaista fyysistä erilaisuutta. Voi olla sairautta tai vammaisuutta, joka vaikuttaa elämään.

Olen silloin tällöin kohdannut ihmisiä, joilla on vaikka vaikea sairaus. Ihminen on saattanut pohtia, että miksi hän on tällainen. Onko tämä Jumalan rangaistus, joka minulle on annettu? Miksi Jumala minua koettelee? Raamatussa Johanneksen evankeliumissa Jeesukselta kysyttiin, että kuka on tehnyt syntiä, kun oli halvaantunut mies, onko hän vai hänen vanhempansa sitä tehneet?

Siihen aikaan oli ajatus, että Jumala rankaisee synnistä vaikkapa fyysisellä sairaudella. Tuo sama ajatus, joka saattaa nykyaikanakin ihmisten mieliin tulla niin kuin tuossa edellä kerroin. Mitä Jeesus vastaa? Hän sanoo, että ei tuo halvaantunut mies eikä hänen vanhempansa, niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Sen jälkeen Jeesus parantaa tuon miehen.

Siinä tunnusteossa Jumalan ihmeessä Jumalan teot tulivat julki, mutta ajattelen, että myös Jumala puhuttelee meitä sairauksien ja vammojen kautta. Hän pysäyttää, ja sillä tavalla asioissa, jotka eivät ole meiltä ihmisiltä aina mukavia ja hyviä, niistäkin Jumala meitä ihmeellisellä tavalla saattaa puhutella ja pysäyttää.

Ja ajattelenpa vaikka kehitysvammaisia ihmisiä, silloin tällöin aina vierailen Korpilahdellakin, missä virkapaikkani on paikallisessa toimintakeskuksessa, ja siellä tapaan kehitysvammaisia Downin ihmisiä tai muita kehitysvammaisia, ja aina saan todeta sen, kuinka nuo ihmiset omalla elämällään puhuttelevat hyvin vahvasti. Varmasti tiedätte, jos teillä lähipiirissä on tällaisia ihmisiä, kuinka vahvasti he usein omalla olemuksellaan ja käytöksellään puhuttelevat myös meitä muita niin sanotusti normaaleja.

Sitten yksi ihmisiä erottava asia on kieli ja kansallisuus.

Miten suhtautua Suomeen maahanmuuttaviin pakolaisiin ja muihin ulkomaalaisiin? Muutama vuosi sitten Suomeen tuli erityinen pakolaisaalto, taisi olla Syyrian sota ja muutenkin Lähi-idän rauhaton tilanne siihen syynä. On myös arvioitu, että kansaninvaellukset tulevat lisääntymään tulevaisuudessa muun muassa ilmastonmuutoksen myötä. Ihmisiä asuu nykyään sellaisilla alueilla, joissa ei ehkä jatkossa voida asua.

Myös Suomen syntyvyys on alhainen, se on ollut erityisen alhainen tässä 2010-luvusta lähtien.

Puhutaan huoltosuhteesta Suomessa, joka on ongelmallinen. Sillä huoltosuhteella tarkoitetaan sitä, että riittääkö enää työssäkäyviä, jotka tekevät hyvinvointia niille, jotka eivät pysty käymään työssä, ja löytyykö niitä hoitajia niille, jotka sitä tarvitsevat. On paljon ikääntyneitä ihmisiä ja nuorempia ihmisiä ei enää olekaan, kun uusia lapsia ei ole syntynyt. Tarvitsemme Suomeen lisää ihmisiä, jotka kantavat vastuuta ja tekevät työtä. Nämä asiat ovat olleet esillä myös julkisuudessa.

Mitä Raamattu sanoo eri kansallisuuksien ja ihmisten kohtaamisesta? Siellä sanotaan, että hän rakastaa muukalaista ja ruokkii, vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista. Olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä, näin viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan. Ja muistamme myös, että Maria ja Joosef olivat pakolaisia Jeesus-lapsen kanssa.

Jeesuksen syntymän jälkeen Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Maria, Joosef ja Jeesus joutuvat lähtemään pakoon vainoa sieltä kotimaastaan ja pakenivat Egyptiin.

Rasismi ja vihapuhe ovat väärin. Joskus kuulee keskustelua siitä, kuinka oudosti jotkut muut käyttäytyvät, ja varmasti ihan perustellustikin välillä mietitään sitä, millaisia ongelmia myös maahanmuuttoon ja eri kulttuureista tulevien ihmisten muuttamiseen Suomeen liittyy. Mutta helposti näissä yhteyksissä tehdään myös yleistyksiä, joissa koko tietty ryhmä leimataan joidenkin yksittäisten tapausten avulla. Silloin kun meillä on tällaisia ennakkoluuloja, on hyvä muistaa, että myös meidän elämämme voi muista vaikuttaa oudolta.

Olemme myös vähemmistöuskovaisina tai stadiolaisina, ja monesti myös meistä voidaan tehdä yleistyksiä ja tulkintoja yksittäisten ihmisten tekojen perusteella. Ajattelen, että jos tunnemme oman vähemmistöasemamme, niin silloin myös ymmärrämme sen, että emme voi syrjiä myöskään muita. Oikea arvostava ja kunnioittava asenne kaikkia ihmisiä kohtaan on Raamatun ja Jumalan sanan mukainen.

Sitten yksi erottava tekijä: sukupuoli ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.

Jumala sanoi jo aivan siinä luomistyön aikana, kun oli luonut Aadamin ja alkoi luomaan sitten Eevaa. Sanan mukaisesti tuo kohta tarkoittaa, että toinen on apu, joka vastaa häntä, apu, joka on kuin vastapäätä. Siinä tulee käsitys siitä, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia suhteessa toisiinsa. Ei ole alisteista asemaa, vaan rinnalla toinen toista tukien elämme ja olemme.

Galatalaiskirjeen kolmannessa luvussa Paavali leena, että yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa te kaikki olette yksi Jumalan edessä.

Me kaikki olemme ihmisiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta, kansallisuutta tai muuta me olemme. Paavali tuo tasa-arvoisuuden vaatimuksen. Mutta voiko olla myös niin, että tasa-arvon nimissä perustellaan toimintaa Jumalan sanaa vastaan? Samaa sukupuolta olevien suhteet ja homous ovat yksi asia, joka tänä päivänä on esillä. Minultakin on kysytty, että miksi lestadiolaiset eivät hyväksy homoja.

Onko niin, että emme hyväksy homoja? Ehkä tätäkin voi kuunnella joku, joka tuntee olevansa homo, kiinnostunut samasta sukupuolesta. Ympäristön vaikutus ei ole aivan selvää siihen, millä tavalla seksuaalinen identiteetti kehittyy, mutta kukaan ei kuitenkaan itse valitse omaa seksuaalista identiteettiään. Täytyy hyväksyä, että toiset voivat tuntea näin, Jumala on luonut meidät kaikki. Mutta Raamatussa myös selkeästi opetetaan, että homaiden toteuttaminen on synti.

Paljon puhutaan myös suvaitsevaisuudesta. Lähtökohtaisesti erilaisuuden kunnioittaminen ja hyväksyminen on suvaitsevaisuutta. Kuitenkin suvaitsevaisuus ja tasa-arvon vaatimus voivat saada piirteitä, jotka ovat vastoin Jumalan sanaa. Voi käydä niin, että tasa-arvon vaatimuksesta tuleekin ikään kuin lähtökohta koko Jumalan sanan tulkinnalle. Silloin helposti käy niin, että Jumalan sanan kokonaisuus unohtuu ja jäämmekin sen yhden asian varaan, ja silloin myös helposti Jumalan sana tulee vesitettyä ja vähennettyä.

Tällaisesta suvaitsevaisuudesta voi olla kyse silloin, kun suvaitsevaisuuden nojalla oikeutetaan Jumalan tahdon vastainen elämä ja synti. On hyvä muistaa, että ihminen täytyy aina hyväksyä ja häntä täytyy kunnioittaa, mutta ei välttämättä hänen tekojaan. Kristillisen käsityksen mukaan seksuaalisuuden toteuttaminen kuuluu naisen ja miehen väliseen avioliittoon ja perheen perustamiseen. Seksuaalisuuden toteuttamiseen kuuluu osaltaan myös lisääntyminen, ja tämän yhteydessä puhutaan luonnollisesta laista, eli luonnollisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa tuo lisääntyminen voi tapahtua, ja silloin lähtökohtaisesti ajatellaan, että se on luonnollinen ja Jumalan tahdon mukainen suhde. Kuitenkin käsitys seksuaalisuudesta on nykyaikana muuttunut voimakkaasti.

Yhteiskunnassamme vallalla olevan nykykäsityksen mukaan seksuaalisuuden toteuttaminen ja avioliitto on irrotettu kokonaan luonnollisesta laista ja siihen liittyvästä perheen perustamisesta ja lisääntymisestä. Sanotaan, että oman seksuaalisuuden toteuttaminen on jokaiselle henkilökohtainen perusoikeus. Nykyisessä mielipideilmastossa perinteinen kristillinen seksuaalietiikka, joka rajaa seksuaalisuuden toteuttamisen naisen ja miehen väliseen avioliittoon, voidaan kokea syrjivänä ja suvaitsemattomana. Etenkin nuorille, jotka seuraavat aikaansa internetin ja sen sosiaalisen median kautta ja saavat arvoja ja seksuaalikasvatusta myös koulussa, mielipiteet voivat vähitellen muuttua täydellisen seksuaalisen vapauden suuntaan. Siksi olisi hyvä, että näistä asioista ja myös niistä arvoista, joita kristillisen seksuaalietiikan pohjalta haluamme toteuttaa.

Avoimesti voitaisiin myös keskustella. Ajattelen, että tällaisessa perinteisessä kristillisessä seksuaalietiikassa on paljon hyvää, mitä nykyaikana ei nähdä. Se on turvallinen ja hyvä tapa seksuaalisuuden toteutumiseen, ja se on myös tasa-arvoinen sillä tavalla, että siinä ei anneta eri oikeuksia naisille tai millekään ihmisryhmille.

Tullaan myös siihen kysymykseen, että miksi kaikki eivät sitten voi omaa seksuaalisuuttaan toteuttaa. Jos on kyse vaikka homoseksuaalista siihen.

Ei sellaista täydellistä vastausta ole, vaan me joudumme tyytymään Jumalan kaikkivaltiaseen tahtoon ja samassa rintamassa. Ajattelen, että toisaalta ovat ne itselliset heterot, jotka eivät ole löytäneet itselleen kumppania. Sitten yksi erottava tekijä on maailmankatsomus.

Ennen kuin lähdin opiskelemaan teologiaa, opiskelin muutaman vuoden täällä Jyväskylässä yliopistossa, ja muistan silloin ensimmäisenä vuonna. Jossakin luennolla tapasin jonkun pojan ja ystävystyttiin, ja hän sitten sanoi, että lähdetään kaljalle.

Minä sitten sanoin, että en minä taida lähteä, ja vähän vaikeana siinä sitten lähdin pois siitä tilanteesta. Sitten joku seuraavallakin kerralla sitä ehdotti. En muista oliko se seuraava vai kolmas kerta, kun sitten sain kakisteltua, että minä en juo alkoholia ollenkaan, että en siksi lähde sinne kaljalle, ja tuo poika sitten sanoi, että miksi et heti sanonut, että ne on ihan turhaa sinua pyytänyt, että olisit vaan heti sanonut, että juo niin en olisi turhaa kysellyt.

Näin varmasti turhaa arkuutta siinä koin, vaikka tuo poika ehkä ihan vilpittömästi halusi vain tutustua, ja hänen keinonsa tutustumiseen olisi ollut se, että olisi menty yhdessä viettämään jonnekin iltaan. Ehkä monesti mietimme, että miten meihin uskovaisina suhtaudutaan.

On paljon stereotypioita, yleistyksiä, asenteita ja ennakkoluuloja meitä kohtaan. Ja varmasti myös voimme miettiä sitä, että miten me suhtaudumme muihin. Saatammeko ehkä huomaamattammekin toimia niin, että meistä tulee ylimielinen kuva muiden ihmisten joukossa.

Tähän liittyy varmasti taas mukavuusalueen ylittäminen. Ehkä yksi sellainen mukavuusalueen ylittäminen voisi olla esimerkki työpaikan illanviettoon osallistumisesta.

Toki riippuu paljon työpaikasta ja illanvieton luonteesta, mutta ajattelen, että aina noista tilanteista ei jäädä pois, vaikka tietäisi, että siellä voi olla myös sellaisia asioita, jotka eivät täysin vastaa sitä omaa sydäntä. Koska ne voivat olla kuitenkin niitä tilanteita, joissa eri yhteyksissä työkavereita kohdataan.

Ja se, että niissä tilanteissa itse sitten uskovaisen tavalla käyttäytyy ja ehkä kieltäytyy joistakin asioista, niin sekin voi taas olla yksi puhutteleva ja kutsuva tilanne. Se voi olla myös tilanne, jossa syntyy keskustelu siitä, miksi toimii näin ja miksi uskoo tällä tavalla.

Se ei ole helppo tilanne, siinä ollaan taas pois sieltä epämukavuusalueelta, mutta se voi olla myös oikeanlainen tilanne, jossa kutsuu toisia ihmisiä. Helposti mukavuusalueella ollaan myös silloin, kun vaikkapa kouluelämässä uskovaiset ovat aina vain keskenään ja eivät jaksa ehkä kohdata muita, koska jutut ovat erilaiset ja elämän arvot ja lähtökohdat ovat erilaiset.

On hyvä, että on uskovaisia kavereita ja ajattelee, että se on tärkeä ja siunauksellinen asia ja se rohkaisee uskomaan, mutta se ei saisi olla myöskään peruste sille, että torjutaan muut ihmiset.

On hyvä muistaa, että Jeesus söi publikaanien ja syntisten ihmisten kanssa. Siitä Jeesusta myös moitittiin. Jeesus taisi vastata, että eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.

Sitten voimme myös pohtia sitä, että miten suhtaudumme toisiimme uskovaisina.

Jeesuksen käsky oli, että tämän käskyn annan teille: rakastakaa toisianne.

Varmasti pienen ja ison paikkakunnan erot ovat erilaiset. Itse olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, tai paikkakunnalla, jossa ei ollut paljon uskovaisia, oli pieni uskovaisten joukko, ei ollut varaa valita kavereita. Oltiin kaikkien kanssa. Ei samalla tavalla palkattu kuin ehkä sellaisessa tilanteessa, jossa on paljon uskovaisia.

Isolla paikkakunnalla voi syntyä helposti porukoita, joku voi jäädä tahtomattaan ulkopuolelle. Voi tulla välinpitämättömyyttä, kylmyyttä ja piittaamattomuutta. Kiusaamista myös uskovaisten ihmisten välillä. Ajattelen, että myös Jyväskylän iso signi, Iso rauhanyhdistys, haastaa monella tavalla siihen, että kaikkia ei voi tuntea, ja moni voi tuntea myös yksinäisyyttä käydessään rauhanesityksellä, vaikka ympärillä on satoja ihmisiä. Olen silloin tällöin juuri käynyt kastamassa uskovaisessa kodeissa Jyväskylässä, ja aina en muista nähneeni koskaan noita ihmisiä seuroissa.

Täällä on niin paljon ihmisiä, ettei välttämättä tietyt kasvot jää mieleen. Jonkun kerran joku nuori perhe avasi myös sydäntään, että he ovat asuneet Jyväskylässä useamman vuoden ajan, mutta he eivät tunne täältä ketään muita uskovaisia. He olivat muuttaneet muualta eikä ollut yhteyksiä, ja kuinka helposti nuoren perheen kanssa voi jäädä sitten ulkopuolelle. Pienellä paikkakunnalla taas, jos tulee joku uusi perhe, niin heti huomataan, että ai, täällä on uusia ihmisiä, onpa kiva tervetuloa, mistä olette tulleet ja tuutteko meille kylään. Se lämpö ja kohtaaminen voi toteutua eri tavalla.

Ja vielä isolla paikkakunnalla, ne, jotka ovat täällä pitkään asuneet, niin heillä on varmasti ne verkostot ja yhteydet, ja helposti unohtaa sen, että kaikilla ei olekaan sellainen tilanne.

Ajattelen, että teille ikääntyvillekin, kun taas päästään seuroihin kokoontumaan, niin se voi olla yksi sellainen myös epämukavuusalueen ylittäminen, mutta myös sellainen haaste, että katsoo aina nuoria perheitä, ja vaikka ei tuntisikaan, niin voi vähän jututtaa ja kysyä, että mistä päin olette tulleet ja mistä päin asutte ja vaihtaa vähän kuulumisia. Se voi olla rohkaisevaa, kun saa kokea kohtaamisen ja yhteyden. Ja ehkä tutustuu parhaimmillaan uusiin ihmisiin myöskin seurojen keskellä.

Sitten miten suhtaudumme, ja miten suhtautua uskovaisten keskuudessa ilmeneviin erilaisiin ajattelutapoihin? Ajattelet, että sellaista vääränlaista yhdenmukaisuuden vaatimusta ei saisi olla.

Me olemme erilaisia myöskin uskovaisina vapausvallikkoon ja kukin toimikoon lahjoillaan. Joskus yhdenmukaisuuden korostuminen voi olla tiedostamatontakin. Kerran tapasin myöhemmin läheisen Suviseuroissa ja huomasin, että hänellä on jotenkin vaikea olla. Tuntui, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan ja kysyin sitten, että mikä sinulla on hätänä. Hän oli Suviseurassa.

Hän alkoi purkamaan sydäntään, hän sanoi, että hän on itsellinen ihminen ja hän sanoi, että hän kokee erityisen vahvasti yksinäisyyttä täällä tuhansien ihmisten keskellä. Ja hän näkee täällä iloisia ihmisiä, perheitä ja näkee sen yhteyden, ja hän erityisen vahvasti kokee silloin, että hän on yksin.

Ehkä Suviseuroihin liitetään vielä paljon puhetta siitä, kuinka se on vuoden odotetuin tapahtuma, ja kaikki uskovaiset joulun jälkeen alkavat odottamaan Suviseuroja, ja se on jotenkin kesän kohokohta. Kaikki eivät koe sitä samalla tavalla, se voi olla myös ahdistava sosiaalisten suhteiden kannalta. Vaikka siellä tärkeimpänä onkin toki se Jumalan sana saarna, ja se voi lohduttaa myös yksinäistä.

Mutta on hyvä muistaa, että me voimme kokea myös tällaiset asiat eri tavalla, ja se ei liity siihen meidän uskoomme vaan siihen, millä tavalla koemme nuo sosiaaliset tilanteet.

Toinen esimerkki voi olla rippikoululeiristä, toiselle se voi olla oikein hieno kokemus ja hän tuntee, että siitä alkaa hänen elämänsä, ja toinen, vaikka samalla leirilläkin, voi kokea sen hyvin eri tavalla eikä saakaan siitä samalla tavalla vahvistusta ja rohkaisua. Ja silti näillä molemmilla on lupa uskoa ja kokea sillä tavalla kuin sen kokevat.

Me olemme erilaisia erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisia myös ihmisenä. Mutta yksimielisyys ja rakkaus on tärkeää löytyä silloin, kun kyseessä on uskon vanhursuteen ja uskonnonoppiin liittyvät kysymykset.

Joskus voi olla tilanne, että on asioita, jotka tunnemme uskon ytimeen kuuluviksi, ja joista läheisemme ovat eri mieltä ja toimivat niissä eri tavalla. Se voi olla hyvin ahdistava huomata, että läheinen ajattelee jostakin asiasta toisin. Tuntuu, että ei enää löydykään uskon yhteyttä. Miten silloin suhtautua? Vilippiläiskirjeessä on kirjoitettu sana: Olkoon meilläkin sellainen mieli, joka Jeesuksella Kristuksella oli?

Kristuksen mieli on sellainen, että emme inhimillisellä vihalla ja kiivaudella suhtautuisi tällaisissa tilanteissa noihin eri tavalla ajatteleviin ja ymmärtäviin ihmisiin, vaan rakkaudella. Puhutaan myös totuudessa rakastamisesta. Se on sitä, että me rehellisesti kerromme oman uskon ymmärryksemme emmekä tingi siitä, mutta emme kuitenkaan tosiaan pihalla suhtaudu noihin toisiin ja toisella tavalla ymmärtäviin ja ajatteleviin, vaan kutsumme ja rukoilemme oikeita sanoja, että voisimme avata sitä oman uskon käsitystämme.

Me muistamme, kuinka Jeesus jätti tuhat yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän ja lähti sen yhden lampaan perään. Lampaan, joka oli loukkaantunut.

Hän nosti sen olkapäälle ja toi takaisin lauman yhteyteen. Tai Jeesus ei näin tehnyt, mutta kertoi vertauksen paimenesta, joka toimi tällä tavalla ja vertasi. Ja usein sitä verrataan juuri Jeesukseen, joka etsii kadonneita, eksyneitä lampaita.

Toki kadonnut ja eksynyt lammas voi olla sillä tavalla niin eksyksissä, että hän ei haluakaan uskosta, eikä Jumalan valtakunnasta eikä ymmärrä enää sitä asiaa. Hän saattaa olla vihainen tai ylimielinen, mutta silloinkin saamme rukoilla, että meillä säilyisi Kristuksen mieli.

Saisimme keskustella maltillisesti, etsiä totuutta Raamatun perusteista ja niitä pohtien. On hyvä muistaa, että ketään ei voi pakottaa ajattelemaan tietyllä tavalla tai käännyttää pakolla. Jokaisella on mielipiteen vapaus, ja viime kädessä Jumala tutkii meidän tunteemme.

Toki sekin, että millä tavalla sitten suhtaudumme niihin läheisiin ihmisiin, jotka jättävät elävän uskon. Varmasti voimme keskustella uskomisen asioista, mutta siinäkin saa rukoilla taitoja ja viisautta, ettei sulje korvia sellaisella vääränlaisella ahdistamisella.

Ja varmasti sellainen läheinen, joka on ennen uskonut, niin hän tietää myös ne meidän arvomme ja toimintatapamme. Välttämättä se ei puhuttele niin paljon, jos aina muistutamme, että sinä et toimi oikein ja älä toimi noin vaan toimi näin, vaan sillä omalla elämällämme ja esimerkillämme kutsuisimme uskomaan ja elämään ja rukoilisimme noiden kadonniden lampaiden puolesta, että Jumala vielä antaisi ikkunan ajan ja herättäisi etsimään Jumalan armoa ja Jumalan valtakuntaa.

Tässä on joitakin kysymyksiä. En tiedä, jos olette siellä kuunnelleet jonkun ystävän kanssa tätä alustusta, tai jos on mahdollista keskustella, niin voi sitten keskustella näistä kysymyksistä jälkeenpäin. Voisi sanoa, että joskus se keskustelu voi olla jopa hedelmällisempi pienessä piirissä kuin vaikkapa isossa keskustelussa täällä rauhayhdistyksellä, koska siinä pienessä piirissä jokaisella on mahdollisuus kertoa ajatuksiaan ja jakaa niitä isossa monen sadan ihmisen keskustelussa.

Ainoastaan muutama puheenvuoro voidaan käyttää. Tuossa noita kysymyksiä: Milloin olet kokenut olevasi erilainen? Kokemuksia oman mukavuusalueen ylittämisestä? Miten meihin uskovaisina suhtaudutaan? Miten me suhtaudumme muihin, miten me suhtaudumme toisiimme, ja voiko olla vääränlaista erilaisuuden ihannointia tai hyväksymistä? Lopuksi vielä kohta Raamatusta.

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä. Vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olemmeko juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama henki on yhdistänyt meidät. Kaikki me olemme saaneet juoda samaa henkeä.

Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Ei silmä voi sanoa kädelle: Minä en tarvitse sinua, eikä liioin päällä jaloille, minä en tarvitse teitä. Päinvastoin, juuri ne ruumiin jäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Kiitoksia.

Tässä oli tämä alustus. Aloimme nyt virren, ja sen jälkeen taitaa olla hartaudenaika, oliko niin? Kyllä sieltä Lea nyökyttelee, että näin toimitaan.