Seurapuhe Haapaveden RY:llä 10.10.2021 20.03

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Heräs tämän päivän teksteistä, joka ilmeisesti on kaikille vuosikerroille yhteinen, on psalmissa 78:8 alusta. Kuulemme sanat Jeesuksen nimeen. Kiitos.

Ihmeisyyden arvoituksia. Vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet. Me emme salaa niitä lapsiltamme, vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Hän sääti Jaakobille säädöksensä, antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isämme, isiämme, opettamaan ne lapsilleen. Jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastasyntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen. Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään. Jotta he eivät olisi isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne, eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle. Aamen.

Kuten veljen puheen alussa kuulimme, tämä päivä, 20. sunnuntai helluntaista, asettaa meidän tarkasteltavaksemme uskon ja epäuskon. Usko on niin valtavan suuri asia, että hebrealaiskirjeen mukaan ilman uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle. Kun puhutaan raamatullisesta uskosta, se ei voi, eikä sitä voi määrittää, niiden virtausten ja ajatusten mukaisesti, jotka ihmisessä ja ihmisissä ryhmissäkin kulloinkin liikkuvat. Usko kiinnittyy aina pyhään Jumalan sanaan. Ammentaa siitä viisautta, ymmärrystä. Usko on Pyhän Hengen työ, niin kuin Martti Luther Biblian rekisterissä puhui, että se on erinomattain Pyhän Hengen työ. Kolmeyhteisen Jumalan työ ja erinomattain Pyhän Hengen työ. Usko on myöskin lahjaa. Ammentaa se, että se on Pyhän Hengen työ. Josta kannattaa ja tulee pitää kiinni, sillä sen kautta ovat vanhat todistuksen saaneet.

Oleellista uskolle on se, että se kuulee Jumalan puhetta. Ammentaa se, että se on Pyhän Hengen työ. Aivan niin kuin Jumala puhui luomilleen ihmisille, Aadamille ja Eevalle. Hän puhui heille, niin kuin muistamme, paratiisista ja siitä, että kaikki näistä muista puista saatte syödä, mutta siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, älkää syökö. Ette te kuolisi.

Israelilaiset näyttivät joutuvan aivan kuin ihmismieli sanoi sitä satunnaisesti sinne Egyptin maalle. Olihan Joosef myyty orjaksi. Ja sitten, kuten muistamme, hän kutsui sinne myöhemmin koko Jaakobin huoneen, isänsä ja veljensä. Ja he viipyivät tuolla Egyptin maalla, jos oikein muistan, 430 vuotta. Sitten tulee aika. Mennään siihen.

Sitten tulee kuningas, joka ei Joosefista mitään tietänyt. Ja Egyptissä aletaan vainota tuota Jaakobin huonetta, Israelin kansaa. Ja se huokaa raskaasti. Ja Jumala kuulee heidän ahdistuksensa ja lähettää sitten Mooseksen johtamaan kansaansa.

Ja sitten tulee kuningas, joka ei Joosefista mitään tietänyt. Ja Egyptissä aletaan vainota tuota Jaakobin huonetta, Israelin kansaa. Ja sitten tulee kohti luvattua maata. Ja tämä psalmi 78, josta luin vain kahdeksan jaetta. Muistankohan siinäkin oikein, että se on psalmeista toiseksi pisin. Ja sitten 72 jaetta.

Tässä psalmissa käydään läpi Israelin kansan vaiheita ja mitä he kohtasivat, kun he lähtivät kohti luvattua maata. Usko ja epäusko tulee tämän psalmin luvuissa ja jakeissa esille.

Kuinka me ihmisinä, mekin tämän ajan ihmisinä, olemme sellaisia, että me helposti unohdamme sen hyvän ja siunauksen ja Jumalan hyvän johdatuksen, jota me olemme saaneet kokea. Ja alamme pelkäämään erilaisten vastoinkäymisten edessä.

Psalminkirjoittaja Aasaf muistuttaa kansalleen: "Muistakaa, mitä opetan, tarkatkaa sanoja niitä kaikkia." Ja hän puhuu vanhoista asioista, joita me olemme kuulleet, joista isämme meille ovat kertoneet. Ja sitten puhuu, että me emme salaa niitä lapsiltamme.

Psalmia lukiessani mietin aikaa, jolloin minä olin tuollainen koululainen, niin kuin täälläkin teitä koululaisia on. Ja meille koulun uskontotunnilla puhuttiin sellaisesta miehestä kuin Joosef. Onko teille lapset tuttu tällainen henkilö kuin Joosef? Olette siellä nyökkäilleet. Te olette käyneet varmaan pyhäkoulussa ja raamattuluokassa, mutta ehkäpä olette oppineet myöskin Joosefin elämänvaiheesta koulussa.

Ne olivat meille, minun ikäluokkani ihmisille, mielenkiintoisia kertomuksia, ne raamatun kertomukset, muun muassa Joosefin vaiheet. Mutta mietin, että mihinkä suuntaan tämä meidänkin yhteiskuntamme, tämä paljon Jumalan siunasta kokenut Suomen kansa, mihin se on mennyt.

Ei ole voinut välttyä kysymästä esimerkiksi joulun aikaan, jolloin kysytään, että saako koulussa lapset laulaa "Enkeli taivaan" virttä. Ei ole voinut välttyä kysymästä, että mistä tämä kaikki johtuu. Ja jolloinkaan opetus tulisi olla niin neutraalia, että siellä juuri Jumalasta, kansojen johdatuksesta on vaikeaa puhua.

Tämä voi olla minulla mielikuva, joka ei ole totta. Mutta kun olen seurannut sitä keskustelua, jota sitten on käyty, niin näyttää usein siltä, että Jumalan läsnäolon tuominen ihmisen elämään kohtaa suuria vaikeuksia. Tunnustuksellinen opetus Jumalasta on vastahakoista tälle kansalle, tälle kansakunnalle, jonka jäseniä mekin olemme.

Olisiko meillä tällaisia vanhoja asioita, joissa selkeästi voisimme nähdä ja voimme nähdä, että Jumala on ollut meidän. Ja se on ollut meidän kanssamme.

Minun isäni syntyi vuonna 1926. Hän on ollut jo 20 vuotta poissa. Hän oli vuotta liian nuori joutumaan sotaan. Sen sijaan hänen isänsä, minun isoisäni, oli sodassa. Hän oli siellä ja tuli haavoittuneena ja ontui lopun ikäänsä.

Oletteko nuoret tai vanhemmatkin seuranneet mahtimakansojen sotilasparaateja? Minua on ainakin suorastaan kauhistuttanut, kun olen nähnyt esimerkiksi naapurimaamme sotilasparaateja tai jonkun muun suuren kansakunnan mahtivaltion sotilasparaateja, kuinka paljon siellä on voimaa.

Eikö tunnu aivan käsittämättömältä, että tämä meidän isänmaamme saattoi selvitä itsenäisenä sodasta? Eikö se ole käsittämätöntä? Jolloinkaan suunnitelmat olivat, että tuon pienen maan läpi vain marssitaan nopeasti ja pidetään voiton paraati.

Kyllä olen ajatellut näitä vain historiakirjoista, koska isäni ei niistä ole voinut kertoa. Eikä isoisäni ollut enää elossa, kun olin nuori. Kyllä olen ajatellut, mikä ihmeellinen Jumalan johdatus ja siunaus on siinä, että tämä meidän isänmaamme on yhä vapaa.

Eikö se ole käsittämätöntä, että me saamme nostaa siniristilipun salkoihin ja olla vapaan maan kansalaisia? Tänä päivänä huomasin, että on vietetty Lottajärjestön satavuotisjuhlaa isänmaamme taisteluissa.

Eivät olleet ainoastaan miehet, vaan myöskin vaimot ja tytöt. Muistan naapurini äidin kertomuksen, kun hän aikanaan sai sitten miehensä takaisin. Sotaan käyneenä ja haavoittuneena hän sanoi näin:

"Me voimme hyvin, me lapsiperheet ja kaikki osaavat ajatella, että kun se isä tuli kotiin, niin sieltä ei tullut sama isä, joka lähti, vaan sieltä tuli mies, joka oli hermoiltaan niin rispaantunut ja kulunut, että hänen piti lapsia hyssytellä, älkää itkekö, älkää metkää."

Eikö isä jaksanut kuunnella? Isä ei pystynyt kuuntelemaan.

Me voimme vain aavistella, kuinka paljon kansakunnan, tuon sodasta selviytyneen kansakunnan, täytyy luottaa ja uskoa Jumalaan.

Niin, että se näiden vaiheiden jälkeen rupesi rakentamaan isänmaata, kouluja, joita siellä minunkin kotiseudulla on kaksi suhteellisen lähellä. Kävin kuluneena kesänä sen koulun, toisen koulun sisällä. Molemmat ovat jo kauan olleet vailla oppilaita. Ovet olivat auki. Kävelin sinne luokkahuoneeseen.

"Tässä on joskus ollut lapsia. Minunkin siskojani käyneet koulua. Tätä koulua ovat käyneet minun isäni ja äitini. Missä kaikki kylän lapset ovat?"

Jotenkin minä ajattelen, että silloin ainakin uskallettiin luottaa Jumalaan, että kun hän on varjellut, niin kyllä meidän koteihimme saa syntyä lapsia. Kyllä meidän kodeissamme riittää sittenkin leipää. Kyllä meidän kannattaa käydä koulua ja valmistautua tulevaisuuteen.

Oli tällainen usko, vaikka tämä jotenkin menee tällaisiin ajallisiin asioihin. Minun nuoruudessani tuntui, että siellä jokaisen talon pihalla oli tiilitehdas. Niitä hiekkatiiliä tehtiin ja niistä tehtiin naveet, joita muurattiin. Muistatteko, oli luottamusta siihen, että tästä mennään eteenpäin.

Tästä luottamuksesta ja uskon saarnasta on kysymys tänäkin päivänä. Lehdet kertovat, että meidän keskuudessamme on paljon masentuneita, pelkääviä ihmisiä, jotka hätäilevät maailman tuhoutumisesta, saastumisesta, jäävuorien sulaamisesta.

En näillä tiedoilla uskalla laskea. En ainakaan vähätellä, etteikö näin ole. Mutta samalla kysyn: ajatteleeko ihminen, että minä ja me omalla voimallamme ja viisaudellamme lopulta pidämme tämän maailman voimassa ja pystyssä?

Eikö olekin? Kun olemme Jumalan lasten seuroissa, on äärimmäisen turvallista olla sen sanan äärellä, joka puhuu, että Jumala on kansojen haltija. Hän on kansakuntien, mutta myöskin yksityisen ihmisen elämän johdattaja, jos se kansakunta tai se ihminen haluaa tähän johdatukseen, tyytyä ja sitä pyytää.

Psalminkirjoittaja sanoo, että me emme salaa sitä lapsiltamme, vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.

Äsken oli runsaasti, tai ainakin runsaammin lapsiperheitä, vielä on teitä lapsia, mutta nyt meitä varttuneita, jotka olemme jo isovanhempia, on täällä seuroissa. Ja sitten tietysti meitä vanhempia, jotka olemme molempia, sekä isovanhempia että vanhempia.

Mistä me teille, nuoret ja lapset, puhumme? Jumalan lasten seuroissa on usein runsaasti nuoria. Niitä, jotka ovat tuossa avioliiton kynnyksellä, tai juuri avioituneet, jotka miettivät sitä ensimmäistä kotia ja perhettä, ja ovat tämän maailman puristuksessa.

Mitä me teille, nuoret ja lapset, puhumme? Kodista ja perheestä.

Huomaan, että kanssani on monia, jotka olemme päässeet jo siihen vaiheeseen, että nuo pienet lapset ovat lähteneet, kasvaneet suureksi ja lähteneet kotoa. Toisaalta se aika on aivan tuossa kuin käden ulottuvilla, jolloin ne kaikki olivat kotona ja maitokassa ja kannettiin.

Tuntui siltä, että oikein mikään ei toppaa. Kuinka paljon sitä pitää oikein olla kaikkia, että se on riittävästi. Elatuksen huolet ainakin minua ovat. Olen ollut piirittänyt näinä kuluneina aikoina.

Äsken puhuimme tai kuulutettiin, että oliko 120 jäsenen seurakunta, Sionion, rakentanut toimitalon. Miksi ne ovat sen tehneet? Lapsetkin tiedätte, miksi.

Seurat, näitä rauhanyhdistyksiä on tehty. Tiedättehän. Että pidetään seuroja, eikö vaan? Sen takia tehdään rauhanyhdistyksiä. Sen takia rauhanyhdistyksissä on järjestetty nuorten iltoja. Sen tähden rauhanyhdistyksissä on järjestetty pyhäkouluja ja kodeissa, että lapset saavat kuulla hyvän paimenen ääntä.

Arkana kyselen: Onko pyhäkoulu? Onko pyhäkoulu vielä ajankohtainen?

Äitini, vuonna 1928 syntynyt ja viime huhtikuussa Jumalan lasten lepoon päässyt, muisteli omaa lapsuuskotiaan. Siitä on siis runsaasti 80 vuotta. Hän sanoi, että kun siellä kotona oli pysähtynyt pyhäkoulu.

Hänen äitinsä pani valkean liinan pöydälle. Kaikkihan lapsetkin tiedätte, mikä valkean liinan merkitys on. Sehän tarkoittaa, että kodissa on juhla. Kastepäivänä pannaan valkean liinan usein pöydälle tai muina suurina juhlapäivinä. Valkean liinan on juhlan merkki ja suuren juhlan merkki.

Tuo Martta-äiti oli levittänyt valkean liinan pöydälle. Ja sitten ruvettiin odottamaan pyhäkoululaisia. Niitä tuli naapureista. Pyhäkoulun skaala oli laaja. Siellä oli nuoriakin pyhäkoulussa.

Tämä on vähän tällainen hupaisakin muisto. Kun äiti sanoi, että sitten sieltä pyhäkoulun opettaja hiihti sen vainion läpi, joka oli siinä talon ikkunan edessä. Pitkä takki liehui siellä tuulessa, kun hän hiihti. Ja lapset katsoivat ikkunasta hänen sisarosparveensa ja sanoivat, että pyhäkoulun opettaja purjehtii.

Se kertoo siitä, että nähtiin vaivaa. Ja nähtiin arvokkaaksi, että on pyhäkoulu.

Pyhäkoulu. Eihän tämä aika ole mennyt vielä niin kiireelliseksi ja ohjelmoiduksi, etteikö lapset pääse pyhäkouluun.

Pyhäkoulu. Pyhäkoulu. Pyhäkoulu.

Minulla on kauniita muistoja lapsuuteni pyhäkouluun. Lapsuuteni pyhäkouluun. Lapsuuteni pyhäkouluun.

Seuroissa on jotain erityistä. Lieneeköhän missään muualla niin paljon osallistujia kuin kristillisyydemme seuroissa, joissa lapset muodostavat näkyvän osan ja nuoret meidän seuraväestämme.

Minä sanoin äsken rakkaudesta, rakkaalle veljelle. Minäpä en ensin huomannutkaan, että täällä on niin paljon lapsia. Tiedättekö lapset, miksi minä en huomannut? Kun te olitte niin kiltisti. Minä en huomannut, että siellä selkäni takana on lukuisa lasten joukko, jotka maltoivat istua seuroissa ja sitten kun käännytään, onhan täällä paljon lapsia. Lapsia.

Jumalan lasten seuroissa on tilaa lapsille. Jumalan lasten seuroissa on tilaa nuorille niin, että he usein herättävät huomiota tätä seuraavia toimittajia, jotka esimerkiksi ovat silloin, kun suviseuroja on pidetty, tulleet seuraamaan suviseuratapahtumaa.

Merkille pantavaa, onpas siellä paljon lapsia ja nuoria. Se kertoo siitä, että tämä psalmin kehoitus, me emme salaa sitä lapsiltamme, vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Se on voimassa tämä psalmin kehoitus.

Iltarukous. Nytkin minä kysyn sitä arkana, kun ajattelen sitä omaa perhettäni, joka on jo lennähtänyt pois, että kyllä se vain tuntui oinakin iltana, kun se perhe oli majoittunut sinne yläkertaan, että... No jaksatko sitä lähteä kiipeämään? Ja mikään kiipeäminen on kuin valmiit portaat kävellä ja lukea lapsille iltarukous.

Sekin saattaa unohtua. Sekin saattaa jäädä. Mutta toivon niin, että se jää kokonaan unhollaan, jos se joskus jääkin tekemättä. Ja että nuo lapset olisivat ehkä oppineet lukemaan sen itsenäisestikin, niin kuin varmaan ovat.

Mutta samalla sen ainakin itse koen, että se tarjosi tilaisuuden pysähtyä hetkeksi, vaikka vain pieneksikin, juuri sen tietyn lapsen kohdalle. Ja yhdessä on rukoiltu.

"Levolle lasken luojani, armias ole suoviani. Aamulla, jos en nousisi taivaaseen, ota tykösi."

Moni on kertonut uskovaisen kodin lapsi, että se oli merkittävämpi tilaisuus, kun äiti ja isä ehkä arvasivat. Moni nuori on kertonut, että hekin ajattelivat, kun isä ja äiti saattoi miettiä, että onko se oikein. Ja onko se oikein. Ja onko se oikein.

Siunausta me kaikki tarvitsemme.

Jotenkin minusta tuntui hellyttävälle ja tosi uskovaiselle, vaikka näitä asioita ei mitenkään erityisesti mittapuulla mitatakaan, kun luin eräästä kristillisyyden kirjasta, että jollakin avioparilla oli tapana yhdessä lukea iltarukous.

Minä ajattelin, että mepä emme ole tuota hoksanneet. Yhdessä lukea iltarukous. Ja käsittääkseni ja ymmärtääkseni oli nuori pari, joka oli lukemassa yhdessä iltarukouksen.

Kyllä me tätä Jumalan valtakunnan sanomaa saisimme vapaasti pitää ja saamme pitää esillä. Ei tarvitsisi niin orjailla toinen toisiamme, vaan puhua siitä, kuinka hyvä Jumala meillä on. Millaisia ihmeitä hän on tehnyt.

Joista eräs ihme on sekin, että hän on johdattanut meidät valtakuntaansa. Monilla olisi aivan omakohtaista kokemusta kertoa siitä, miten Jumala kutsui minua valtakuntansa välityksellä, puhutteli minua tunnossa ja avasi minulle kuulun sanan saarnan kautta oven valtakuntansa evankeliumin uskomiselle.

Uskohan tulee, niin kuin apostoli Roomalaiskirjassa kirjoittaa, kuulo Jumalan sanan kautta.

Psalminkirjoittaja muistuttaa Israelin kansaa, kuinka Jumala sääti Jaakobille säädöksensä, antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isämme opettaa ne lapsilleen. Jotta tulevakin polvi ne tuntisi. Jotta vastasyntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen.

Se isä taisi lähteä jo pois. Mutta onhan teitä, jotka olette aivan samalla tavalla toimineet. Ja nytkin huomaan, eipä sitä ole paljon kauniimpaa näkyä, kun vanhempi lastensa kanssa istuu seuroissa ja lapsi on ehkä ihan sylissä.

Ollaan hyvän paimenen sanan ja lohdutuksen äärellä. Kun ne äidit tai vanhemmat Markuksen evankeliumin mukaan toivat Jeesuksen luokse lapsia, että hän koskisi heihin. Oliko heidänkin ajatuksissaan, että tuo hyvä opettaja koskettaisi minun lastani, siunaisi häntä.

Että tuo hyvä opettaja koskettaisi minun lastani. Ja tuon hyvän opettajan kosketuksen lapsi voisi kokea sydämessään saakka, että seuroissa on hyvä olla.

Palaan muistoissani heräseen seuratapahtumaan. Olimme vanhimman poikani kanssa. Seurattiin. Seuroissa hän oli silloin pikkuinen poika ja nyt hän on jo perheen isä. Ja hiukan pyöriskeli siinä seuroissa niin kuin lapset joskus tekevät. Niinhän ne lapset tekevät ja välillä ne aikuisetkin.

Minä sitten kysyin tuolta pojalta, että no mitäs siellä seuroissa saarnattiin, ajattelitko. Tämä meniköhän se tuossa pyöriessä vähän seurasanoma hukkaan.

Tämä poika sanoi, että "Sitä saarnasi synnit anteeksi."

Voiko enempää seuroista saada hyvän paimenen kosketusta kuin ymmärtää ja tuntea sydämessään, että kaikki synnit ovat annettu anteeksi. Lapsillekin Jeesuksen nimessä ja veressä.

Veli rakas, synnit ovat anteeksi.

Usein puhujat muistavat vielä lapsiakin erikseen. Meille sananpalvelijoille on joskus, ainakin sisaret ovat kehdanneet sanoa ja ehkä veljillä olisi sama tarve, yksin elävät sisaret, ja saarnakkaa meillekin joskus aivan erikseen synnit anteeksi.

Meille, joilla ei olekaan siinä vuoteella vierellä ihmistä, jolta voisi kysyä, että saako tämä vielä tänä iltana ja tässä uskoa kaikki anteeksi.

Moni saattaa tulla kovin vihollisen piirittämänä, kovin ahtaalla, kysellen, että lienenkö minä vielä Jumalan lasten askelissa. Jeesuksen nimessä ja veressä.

Veljet ja sisaret, ja jos siellä on joku sellainen yksinäisen tuntoinen, esimerkiksi aviopuoliso on kuollut, saattaa tuntua niin kuin eräs sisar sanoi, että se vasta on suuri puute, kun ei ole keltä illalla kysyä, että saako anteeksi.

Jumalan lapset rakkaat, evankeliumi lohduttaa ja se tuo näkymän siitä, että Jumala pitää meistä huolen, myöskin vaikeiden elämänkohtaloiden keskellä.

Jopa pimeydenkin keskelle Jumala kattaa ruokapöytänsä niin kuin paimen psalmissa sanotaan. Ja vihollistenkin keskellä Jumala on meidän.

Heidän tulee turvautua, muistaa mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään. Jumala. Jumala. Jumala.

Psalminkirjoittaja puhuu meille turvallisuudesta. Ehkä moni meistä on kokenut turvallisuuden järkkymisen, joka voi tulla esimerkiksi sairauden kautta. Mietitään miten tästä eteenpäin.

Ehkä se ei olekaan aina sen suurimpia kipuja, joka sairastuu, vaan sen, joka jää vierellä ja miettii, että tuleekohan se vielä kotiin. Tuleekohan se minun vierelleni.

Meidän elämäämme saattavat tuoda pilviä monet huolet, meidänkin, jotka emme ehkä osaa niin hätäillä tämän maailman kohtalosta, kun tiedämme, että se on Jumalan kädessä. Mutta jotka osaamme ehkä hätäillä omasta kohtalostamme.

Sinä ja minä saamme tänä iltana näissä seuroissa olla Jumalan hyvässä turvassa. Ja saamme luottaa siihen, että myöskin meidän lapsemme, meidän perheemme, meidän sukumme, me saamme asetella Jumalan käteen.

Ja myöskin niitä, jotka ovat tämän Jumalan valtakunnan elämän synnillä ja sydämensä kautta ja synnin pettäminen jättäneet, jotka ovat alkaneet puhumaan niin kuin tuo Israelin kansa, joka sai siellä Korven matkalla mannaa syödäkseen.

Ja sitä syötiin 40 vuotta luvattoman maan rajoille saakka. Erässä vaiheessa he sanoivat, että "Meidän sielumme suuttuu tähän huonoon ruokaan."

Jumalan valtakunnan saarnat saattavat ruveta tuntumaan niin toistensa kaltaisilta. Ne eivät kosketa niin kuin sanotaan. Miksi ne eivät kosketa? Eikö silloin, kun sydän täyttyy jostakin muusta.

Mutta siellä, missä ollaan köyhiä, siellä köyhille saarnataan evankeliumia. Missä ollaan hengellisesti niin köyhtyneitä, että minulla ei ole Jumalalle mitään tarjottavaa.

Siellä armoevankeliumi ruokkii ja virvoittaa yhä uudelleen.

Näissäkään Haapaveden seurassa ei ole kuultu mitään ennenkuulumatonta. Mutta toisaalta on kuultu niin tuoretta, että sen tuorempaa ei voi saada kuin tuore leipä.

Tällä viikolla leivoimme, tai vaimo leipoi leipää. Ja kun tuore leipä tulee uunista, vaikka se on niin tuttua, niin kyllä se on ja sitten hyvää. Ja kuinka hyvä on.

Synnin painamalla ja meidän heikkoutemme painamalla ihmisellä, uskovaisella, kun saa kuulla, että kaikki synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

"Minä olen elämän leipä", sanoo Jeesus Kristus. Tämä elämän leipä on läsnä Jumalan valtakunnan saarnassa.

Psalminkirjoittaja tuo tässä viimeisessä jakeessa toisenkin valinnan: ne tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

Jumala varjelkoon meidät sellaisessa köyhyydessä, että meille kelpaa Jumalan valtakunnan ruoka. Yksinkertainen saarna. Tänä iltana se tavoittaa tässä salissa jokaisen Jumalan lapsen. Sinutkin, joka ajattelee, että minä olen tässä valtakunnan keskellä vain kasvanut alaspäin.

Köyhille kuuluu evankeliumin sanoma. Ylennä sydämesi uskomaan. Kaikki synnit anteeksi Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä. Jeesuksen nimessä.

Veli rakas, olet synnit anteeksi.

Rakkaat lapset, viimeiset sanani osoitan teille ja nuorille. Haluammehan pysyä tässä joukossa, Jumalan lasten keskellä.

Taivaan Isä pitää meistä huolen. Hän johdattaa meitä, aivan mineltään kutsuen. Me olemme hänelle arvokkaita, niin arvokkaita, että hän on maksanut kaikki meidän syntimme, sovittanut meidät poikansa kautta.

Me saamme olla hyvässä turvassa. Jääkää lapset ja nuoret uskomaan synnit anteeksi. Ja kaikki Jumalan lapset Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Samaa kysyn itseltäni: saanko uskoa syntini anteeksi? Näin tahdon.

Taivaallinen Isä, varjelkoon meitä uskon tiellä. Kuljettakoon meitä kohti taivasta.

Vielä sen verran, että tuota mannaa syötiin luvatun maan rajoille asti. Sitä syötiin koko sen 40 vuotta, jonka matka kesti.

Moni tämänkin ajan Jumalan lapsi, lapsi, tarvitsee tuota mannaa aivan luvatun maan rajoilla saakka.

Viime huhtikuussa tuli vuosi kuluneeksi rakkaan äitimme kuolemasta. Hän oli sairaalan vuodeosastolla eikä puhunut enää mitään. Hän oli sairaalan vuoden jälkeen vielä kerran kohotti äänensä ja kysyi: "Saanko minä uskoa kaikki syntini anteeksi?"

Ja siinä vuoteen äärellä oli siskoni, joka saarnasi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja äitini toisti Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki anteeksi. Ja äitini toisti anteeksi, anteeksi. Ja äitini toisti anteeksi, anteeksi. Ja äitini toisti anteeksi. Ja äitini toisti anteeksi, anteeksi.

Yksinkertaista ruokaa riittää, sitä on kaikille niin paljon kuin me vain tarvitsemme.

Sen rohkaisemana jäämme, veljet ja sisaret, uskomaan omat syntimme anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Jeesuksen nimeen. Aamen.

Hiljennymme Herran siunaukseen. Kiitos.