Nuortenilta/Alustus Oulun RY:llä 30.10.2021 17.55

Kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen hiljennymme rukoukseen.

Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isämme! Olemme tänään syyslauantaina kokoontuneet yhteen keskustelemaan tiestä ja matkasta. Sinun Poikasi, Herramme Jeesus Kristus, on tie, totuus ja elämä. Tälle tielle Sinä olet meitä, Isä, armossasi kutsunut ja tällä tiellä meitä hoitanut ja ruokkinut sanallasi.

Mutta me olemme myöskin matkalla. Matkalla kohti taivasta. Emme tiedä, kuinka pitkä matka meillä on vielä edessä. Olemmeko kohta perillä?

Siksi, taivaallinen Isä, meidän nöyrä rukouksemme nousee puoleesi, että Sinä pidät meitä oikealla tiellä. Ja että Sinä itse annat Hyvän Paimenen johdattaa meitä matkallamme virvoittaville niityille ja vesien äärelle. Sillä me olemme heikot, epäilemme usein ja tunnemme, kuinka me olemme myöskin syntiset. Siksi me tällä matkalla tunnemme usein uupumusta ja pelkäämme, etten jäisi välille.

Isä rakas, Sinä kuitenkin armollisesti tähän iltaan asti olet meitä suojellut ja varjellut, ruokkinut ja johdattanut. Meillä on turvallista olla Sinun hoidossasi.

Kun käymme nyt keskustelemaan elämämme kalleimmasta asiasta, pyydämme, että Sinä Pyhän Henkesi kautta olet meitä johdattamassa. Aamen.

Rakkaat matkaystävät, runsaslukuinen nuorten joukko sekä siellä netin ääressä olevat sanankuulijat. Olemme kaikki yhdessä tänä iltana tärkeän aiheen äärellä. Otsikoksi ja alustuksen aiheeksi on annettu: Miten pysyn uskomassa?

Kun ajattelemme aihetta, aivan ensimmäisenä tulee mieleen, että kysymyksen esittäjä on uskovainen ihminen. Jumalan lapsi, joka on saanut elämän arvokkaimman lahjan, nimittäin uskon. Ja miksi se on niin arvokas? Se on sitä sen tähden, että Hebrealaiskirjeessä sanotaan: "Ilman uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle."

Kun puhumme siis uskosta, puhutaan luonnollisesti siitä uskosta, josta Pyhä Raamattu meille on puhumassa, ilmoittamassa: millainen on usko, se usko, joka vanhurskauttaa ihmisen.

Toisena, katsellessa tätä aiheen nimeä, meille varmaan tulee mieleen, että tämä kysyjä selvästikin haluaa säilyttää uskon. Ja siihen sisältyy myöskin, näin taustalla ajattelen tässä kysymyksessä, että hän ottaa senkin mahdollisuuden huomioon, että usko ei ole automaatio, itsestäänselvä asia, jonka kerran saanut säilyttää elämänsä loppuun asti.

Siksi kysymys, miten pysyn uskomassa, on sekä uskovaisen ihmisen sydämestä lähtevä ja sisältää nöyrän kysymyksen. Minä ajattelen, että se, joka kysyy, on valmis myöskin kuuntelemaan vastausta. Ei hän muuten kysyisikään.

Emmekähän mekään kysyisi, jos me jo tietäisimme, että miten asia on.

Ja tähänkin kysymykseen sisältyy paljon nöyrää rukousta taivaalliselle Isälle, josta äsken veisaamamme virsi johdatti meidät: Suo Jeesus rakkaani, mun pitää liittoni. Sehän sisälsi rukouksen.

Tämä ei ole vain nuorten illan aihe. Aihe ei kosketa vain elämänsä kevättä elävää ihmistä, jota monet tuulet ja tuiskut, jos näin sanomme, ympäröivät ja joka monta kertaa miettii, että mihinkä tässä tarttuu kiinni? Mikä on oikeaa? Sillä paljon, paljon on ajassamme viestintää, jossa ihminen on aivan ymmällä.

Tämä uskon säilyttämisen kysymys, näin ajattelen, on ajankohtainen kaikille. Aivan kaikille.

Ei voi ajatella niin, että se, joka on elänyt jo kauan ja pitkän elämän, niin kyllähän se aivan kuin omalla painollaan tämä uskon asia menee loppuun saakka. Sehän olisikin todella onnellista, jos sielunvihollinen heittäisi jossakin ikävaiheessa kiusaamasta ja houkuttelemasta meitä ihmisiä ja ajatteli, että turha tuolle on enää tehdä mitään kiusauksia, kyllä se varmasti pitää nyt uskonsa.

Kyllä usko voi hukkaantua elämän lopussakin. Ei se ole niinkään, että kun on sananpalvelijan paikalla, niin kyllähän ne varmasti pysyvät uskovaisina elämänsä loppuun asti. Mekin olemme vain armosta uskomassa.

Kristinoppi sanoo näin: "Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa." Ja sitten tämä, jonka jokainen rippikoululainen, tämän kesän rippikoululainen ja minunkin ikäinen rippikoululainen ja vieläkin vanhemmat muistavat: Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.

Eikö olekin näin? Mitä se auttaa ihmistä, kysyy Jeesus, vaikka hän saisi kaikki maailman aarteet, mutta kadottaisi iankaikkisen elämän.

Meidän uskomme perustuu meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovintotyöhön ja siihen tarttumiseen, siihen kiinnittymiseen, siitä elämiseen.

Apostoli sanoo: "Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." Ei ole siis perustus sellainen, että on kokenut jonkin voimakkaan kokemuksen. Ei edes ihmenäyn. Ei edes enkelinäyn, vaan perustus on Jeesus Kristus, hänen suorittamansa täydellinen sovitustyö, jonka hän teki koko maailman edestä, sinun ja minunkin edestäni.

Kun me puhumme uskosta, me puhumme Jumalan antamasta lahjasta. Sitä ei voi ansaita, ei saada omakseen inhimillisten päätelmien, viisauden perusteella, ei jollakin sellaisella, joka on ihmisestä olevaa.

Apostoli kirjoittaa efesiläisille näin: "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä."

No millainen sitten on usko? Miten sitä voi kuvata? Me usein aivan kuin mykistymme ja tavoittelemme sanoja, kun meiltä kysytään, vaikkapa joku epäuskoinen ihminen: "No kerro nyt, miten sinä uskot. Mitä se usko siis sinulle on?"

Tuttu Hebrealaiskirjeen määritelmä uskosta. Luen sen nyt kolmen kirkkoraamatun mukaisesti, elikkä tämän vanhan Biblian, Kirkkoraamattu 1938 ja uusimman Kirkkoraamatun 1992 mukaan.

Ja kuunnelkaapa nyt oikein tarkasti. Siinä on pieniä vivahde-eroja. Minä sanoisin, että ne eivät missään tapauksessa kumoa toisiaan, mutta kuunnelkaapa, ovatko ne aivan kuin täydentämässä nämä eri käännökset uskon olemusta.

Tämä vanha, joka meille on hyvin tuttu, tämä Biblia, josta usein seurapuheet pidetään, sanoo sen näin: "Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan ja ei näkymättömistä epäile." No, kävikö sinulle nyt niin kuin meille joskus saattaa käydä tässä vanhankielisen Raamatun tutkimisessa: hetkinen, mitähän siinä sanottiin?

Minä luen vielä uudelleen: "Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan ja ei näkymättömistä epäile."

Siirryn seuraavaan kirkkoraamatun käännökseen: "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy."

No nyt, eikö vaan ala tuntumaan, että nyt vähän ymmärrettävämmin avautuu, mitä tuo usko ehkä on ja mitä tällä pyritään sanomaan? En siis millään tavalla aseta näitä aivan kuin johonkin tärkeysjärjestykseen, mutta ne avautuvat meille eri tavalla. Eikö vaan?

Jollekin tämä vanha Biblia antaa äärettömän paljon, ja se on tottunut, tämä Jumalan lapsi, kuulemaan sen lukuisia kertoja. Se on sisäistänyt, mitä tämä tarkoittaa.

Sitten tämä uusin Kirkkoraamattu sanoo näin: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." No nyt edelleen tuntuu, eikö vain, että nyt vieläkin vähän enemmän avautuu, mitä usko. Usko on todellisuutta, jo todellisuutta, mitä toivotaan. Eikö ole ihmeellinen tuo usko? Siis vaikka se ei näe, niin se pitää sen jo totena. Näkemistä, mitä ei nähdä.

Ja että tämä avautuisi hiukan enemmän, niin luen tämän tutun Hebrealaiskirjeen kohdan, joka kuvaa, mitä tässä sanotaan: "Mooseksesta te olette kuulleet tämän lukuisia kertoja. Uskon kautta jätti hän Egyptin eikä pelännyt kuninkaan hirmuisuutta, sillä hän riippui hänessä, jota ei hän nähnyt, niin kuin hän jo olisi hänet nähnyt."

Kenessä Mooses riippui? Tietysti hän katseli kauemmaksi Herran Jeesuksen päivää, ja kun hän sitä katseli, hän uskosta käsin näki enemmän kuin mitä ihminen omalla ymmärryksellään, viisaallakin ymmärryksellä näkee. Hän näkee niin paljon, että hän näkee kaksi asiaa: hän näkee Kristuksen pilkan ja hän näkee Egyptin aarteet.

Ajatelkaa, Mooseksella on vaakakupit. Toisessa kupissa on Kristuksen pilkka, toisessa kupissa on Egyptin aarteet, ja nehän ovat valtavat.

Kun faaraoitten hautakammioihin on päästy tunkeutumaan, sieltä on löytynyt valtavat aarteet. Niitä on kerätty museoihin. Ne ovat hämmästyttäviä, mutta niissä on sellainen ongelma, eikö vaan, että vaikka ne sinne faaraon mukaan pantiin, niin yhtään, ei ainoatakaan aarretta faarao lopulta ottanut mukaansa. Ei ainoatakaan.

Kaikki jäivät sinne pyramidin uumeniin, josta ne varkaat kävivät varastamassa, ja kun niitä löydettiin, niin ne leviteltiin sitten museoihin ja niitä ihmiset voivat nyt käydä ihailemassa. Mutta faaraon mukaan ne eivät lähteneet, ei ainoakaan.

Ja minä nyt kysyn teiltä, rakkaat nuorten iltaan kokoontuneet: eikö Mooseksen valinta lopulta ollutkin aivan selvä? Kun hän katsoo, että tuosta olisi asema, virka ja tehtävä, kunnia, kukaties Mooseksellekin olisi rakennettu oma pyramidi, pidetty mahtavat hautajaiset, niin Mooses tekee niin ihmeellisen valinnan, että vaihtaa tuon Kristuksen pilkkaan, eikö?

Minä ajattelen, että kun se Mooseksen kasvattiäiti, faaraon tytär, puhuu Moosekselle, pojalleen, niin se sanoo Moosekselle: "Mooses, etkö sinä yhtään ajattele tulevaisuutta?" Mitä arvelette tuon Mooseksen vastanneen? Minä luulen, että Mooses sanoi: "Juuri sitä minä ajattelen. Juuri tulevaisuutta minä ajattelen. Minä en ajattele tätä askelen päässä olevaa todellisuutta, joka on aivan totta, mutta minä katson kauemmaksi, todellakin tulevaisuuteen ja jopa kauemmaksi kuin Kristuksen päivään." Mooses katselee palkanmaksuun asti.

Minä luulen vastaavani oikein, kun vastaan teidän puolestanne, että tekin katselette kauemmaksi. Tekin katselette palkanmaksuun saakka. Kannattaa katsoa.

"Hän, Mooses, jätti uskon kautta Egyptin, ei pelännyt kuninkaan hirmuisuutta, sillä hän riippui hänessä, jota ei hän nähnyt, niin kuin hän jo olisi hänet nähnyt."

Nyt minä kysyn teiltä, rakkaat nuoret ja rakkaat netin ääressä olevat Jumalan lapset. Teiltä minä nimenomaan kysyn: onko uskon perusolemus siis vaivan ja pilkan kärsiminen? Siltähän se näyttää. Mooses vaihtoi Egyptin tavarat Kristuksen pilkkaan.

Saattaa olla niin, että kun tässäkin ajassa katsellaan teidän uskovaisten nuorten elämää, niin teitä määritellään näin, että no sehän on sitä elämää, jossa on niin mahdottoman paljon rajoituksia. Se on sitä kieltojen ja käskyjen ja sitä kautta tulevaa vaivan elämää. Kuka tuollaista oikeasti haluaa elää?

Minä esitän toisen kysymyksen: jos se olisi ollut vain vaivaa ja pilkkaa, jos se olisi ollut vain kärsimystä, jos se olisi ollut vain kieltäytymistä, niin olisikohan täällä oikein montakaan tullut tänä iltana nuorten iltaan? Eikä se olisi käynyt niin, että me olisimme ajat sitten uupuneet.

Me emme olisi millään jaksaneet olla Jumalan lapsia, ellei uskominen olisi myöskin iloa.

"Minä ilmoitan teille suuren ilon", sanovat enkelit paimenille, "joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Kristus Herra. Ja te löydätte hänet seimessä makaamassa."

Jumalan lapsi tuntee tässä Jumalan valtakunnassa iloa, niin kuin apostoli kirjoittaakin, että se ei ole ruoka eikä juoma, vaan vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä.

Aarteen, pellosta aarteen löytänyt tuntee löytäneensä niin valtavan aarteen, että ilon tähden hän myy kaiken, mitä hänellä on, ja ostaa sen pellon.

Mielenkiintoista, en mene siihen enempää. Minä jätän veljien selitettäväksi, että tuo ostaja ei osta vain aarretta, eikä hän sitä voi siitä pellosta ottaakaan, kun se peltokin pitää ottaa, tietysti: koko Jumalan valtakunnan pellon. Kaikkine lapsineen, kaikkine tavallisineen ihmisineen, kaikkine vaivoineen, kaikkine ylenkatseineen, kaikkine kilvoituksineen.

Me olemme huomanneet, ja siitä minä olen iloinen, että minäkin olen kohdannut monta epäuskoista ihmistä, jotka arvostavat uskovaisia. Olettehan tekin kohdanneet? Arvostavat. Ihan sanovat, että minä arvostan sinun ratkaisuasi. Minä arvostan sinun rohkeuttasi, että sinä rohkenet olla sitä, mitä sinä olet meidän keskellämme, jotka valitsemme toisin elämässämme.

Ja vaikka kävisi niin, että kohtaisimme, niin kuin sitäkin teemme, vihaa ja ylenkatsetta meidän Herramme Jeesuksen ennustuksen tai sanojen mukaisesti, niin me jaksamme kohdata sen paremmin, kun me huomaamme, että mitä meillä on: että minulla on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa.

Se on, kuulkaa, sellainen aarre, että sitä ei halua vaihtaa mihinkään.

Ja vaikka me kohtaisimme jonkin ihmisen koulussa tai työpaikalla, joka aika ankarasti ja jopa pilkallisesti käyttäytyy uskovaisia kohtaan ja meitä kohtaan, niin veljet ja sisaret, Herramme Jeesus Kristus opettaa olemaan armollinen ja rukoilemaan heidän puolestaan, antamaan anteeksi, vaikka he eivät ehkä osaisi pyytääkään.

Ja se johtuu siitä, että jos ei minulle Jumalan valtakunnan aarteet ja Jumalan valtakunta olisi avautunut, niin minä olisin samalla puolella. Aivan yhtä ymmärtämätön.

Ja siksi me rukoilemme, josta apostoli Roomalaiskirjeessä sanoo, että myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän me tiedä, miten meidän tulee rukoilla, että me rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanomattomin huokauksin.

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.

Odota hetki, katson netistä. Minäkin olen katsonut. Minäpä katson netistä. Sehän on semmoinen taikalaatikko, että sieltä löytyy vaikka mitä, jota me emme muista, emme tiedä. Minäpä katson netistä.

Teillehän tämä on kummallista. Minä puhun vähän niin kuin historiaa, kun sanon, että minun nuoruudessani meidän kuudentoista talouden kyläkulmalla maaseutupaikalla oli kokonaista kaksi puhelinta. Toinen oli siellä toisella puolella kylää ja toinen oli onneksi niin lähellä kuin puolen kilometrin päässä. Sehän oli ihan vieressä.

Jos minulle olisi sanottu nuorena poikana, että kuulepa Aarno, arvaapa mitä sinä tulet näkemään, kun sä oot seitsemänkymppinen mies: että sinä tulet pitämään kädessä semmoista suunnilleen kämmenen kokoista palikkaa, josta sinä näet kuvan, josta sinä kuulet äänen, jossa sinä voit hetkessä siirtyä ympäri maailmaa mihin tahansa, jossa sinä löydät valtavan paljon tietoa, varsinaisen tulvan, niin minä sanoisin, että mitähän te nyt puhutte?

Kännykkä, kännykkä. Ootteko te olleet koskaan semmoisessa nuorten illassa, jossa nuoret ovat koolla ja kaikilla on kännykkä? Seurustellaan, mutta ajan meinaa kaapata kännykkä. Onkohan mulle tullut viestiä? Mitähän siellä...? Mitähän siellä Instagramissa? Mitä siellä näkyy? Mitähän siellä viestissä näkyy?

Mitä tapahtuu? Me olemme saaneet, hetkinen, minkä me olemme saaneet? Varkaan, aikavarkaan, joka vie meidän aikamme.

Sitä minäkin, seitsemänkymmentä plus -mies, odotushuoneessa, kun odotan lääkäriaikaa niin kuin vanhat miehet odottaa, niin sitähän minäkin katselen, että mitähän, mitähän täällä nyt tapahtuu. Onkohan kukaan pannut WhatsAppiin viestiä? Sitä minäkin katselen. Puhumattakaan teistä.

Ah, kehtaankohan minä sanoakaan, että minäkin herään, kun minä yöllä herään kolmen aikaan, niin minä katson kännykästä, että onko perhe pannut mitään WhatsApp-viestiä. Kehtaanko minä sanoa, että onneksi teitä on niin vähän ja te ette kenellekään kerro, niin tämähän ei leviä laajalle.

Tämmöistä me elämme.

Mutta sitten tämä kännykkä aikavarkaan lisäksi, voi, mitä se saattaa varastaa? Niin, ihan te arvaatte. Se saattaa varastaa hyvän omantunnon. Se se vasta on varkaus, kun hyvä omatunto varastetaan.

Sinänsä tarpeellisten ja hyödyllisten rinnalle tulee hyödytöntä. Eikä vain hyödytöntä, vaan tuhoisaa. Eikä vain tuhoisaa, vaan silkkaa syntiä.

Semmoinenkin on kännykkä.

Ja jälleen minä sanon, että nyt ei ole puhe vain teistä nuorista, vaan jälleen olemme kaikki tässä.

Meidän elämämme somemaailma maalaa kiiltokuvia.

No niin, ja nyt minä kerron taas, että siihen minäkin olen osallistunut, tähän kiiltokuvan tekemiseen.

Arvatkaapa, miten se tapahtuu? Kun me vaimon kanssa harvakseltaan päästään syömään jotakin hyvää ruokaa jossakin asiallisessa paikassa, niin mikä on ensimmäinen homma? No niin, arvaatteko te? Siitähän piti ottaa kuva ja lähettää perheelle: "Hei muuten, meillä on tämmöinen ruoka nyt meidän edessä", ja sieltä rupeaa tulemaan niitä kieltä nipoavia naaman kuvia ja ynnä muuta, että huhhuh, äiti ja isä on päässy nyt taas humputtelemaan.

Kiiltokuvan maalaaminen ja kiiltokuvien tekeminen on tämän ajan yksi harhautus.

Minä luulen ja tiedän, että kun ne perheet näkee meidänkin WhatsApp-ryhmässä, että äiti ja isä on syömässä jotakin hyvää pihviä, niin ne kyllä tietää, että se ei ole niille ihan tavanomainen juttu.

Mutta kun tämä maailman media maalaa kuvia hienoista asunnoista, hienoista vaatteista... Siellä ollaan rannalla palmun alla, niin kaikki kattelee, että voi ihanaa elämää! Ja moni harhautuu, että tuotahan se oikea elämä varmasti onkin.

Ja mitenkä tämä minun elämä on niin nukkavieru ja niin tavallista ja niin arkista? Ja sitten se alkaa näyttämään tämä rajan takana oleva elämä, tämä uskonrajan takana oleva elämä, niin ihanalta ja hyvältä, niin kuin Eevalle aikoinaan.

Apostoli kirjoittaa roomalaisille: "Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet, antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla." Ja nyt, kallistakaapa korvanne edelleen, itsellenikin puhun tietysti.

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa. Uudistukaa mieleltänne, niin että te osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä."

No, sanotko sä, että no näinhän mä oon aina tehnytkin? Sanotko?

Lapseni, sinun arasta katseestasi saatoin lukea tappion kirvelevät merkit, lyödyt ilman selityksiäsi. Sinä hetkenä elin nuoruuteni uudelleen. Oli kuin katseessasi olisin nähnyt tutut kasvot, ja meidän kipumme oli yhteinen.

Miten hyvä oli lähteä liikkeelle armon alla lävistettyjen käsien saattamana.

Teuvo Aho: Katselen kätesi kirjoitusta.

Ja vielä toinen:

"Hän ottaa käteensä särkyneen ruo'on, murheitten alla murtuneen. Hän puhaltaa siihen henkensä lämmön, ja katso, se ehyt on uudelleen.

Ah, särkyneitä niin paljon on, ja jokainen meistä on voimaton. On ontuvaa, syntiin horjahtanutta, on maahan lyötyä, masentunutta.

Vaan Karitsa, Herran valittu on. Ei huuda hän kuiluihin tappion: saat jäädä sinne, en sinua korjaa. Ei, ei ole hänellä mieltä nurjaa.

Hän ottaa käteensä särkyneen. Hänen sieluunsa Isä on mielistynyt. Hän antaa toivon uudelleen.

Nyt iloitkaa, kaikki särjetyt!"

Voi meitä särkyneitä, omaltatunnoltamme usein haavoittuneita. Voi meitä, joita synti on niin monta kertaa painanut ja jotka olemme todenneet, että mä huono olen kulkija.

Kun siis ympärillämme on kokonainen todistajien pilvi, pankaaamme pois kaikki, mikä painaa, ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme.

Niin, usko ja hyvä omatunto liittyvät yhteen. Meillä on ripin lahja, jossa me saamme uskoa omaatuntoa painavat asiat anteeksi. Olemmohan me kokeneet, kuinka suuri lahja se on.

Meidän Ylipappimmehan, jos kukaan, kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan. Hän vain ei langennut syntiin.

Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta ja löytäisimme avun silloin, kun sitä tarvitsemme.

Rakkaat nuoret! Jos te olette jo ihan uupuneita, niin sanon, että menee noin viisi minuuttia vielä. Kyllä te olette jaksaneetkin kerta kaikkiaan ihailtavasti. Noin viisi minuuttia. Vielä hetki.

Kertomus kirjasta Heidän kanssaan kuljen. Lyhennelmä, voimakkaasti lyhennetty.

"Et tainnut ehtiä ehtoollisella? Et tainnut ehtiä siellä ehtoollisella käymään?", vaari kysäisee.

"Ei kukaan lähtenyt kaveriksi", Roni murahtaa ja on tutkivinaan puhelinta. "Menivät mieluummin pitsalle."

"Se on kuule sellaista joskus, mutta saat sinä mennä turvallisesti yksinkin. Uskoa kannattaa hoitaa, ja ehtoollinen on annettu juuri sitä varten. Sen kautta Jumala aivan kuin vakuuttaa sinulle, että olet hänelle rakas ja että armo kuuluu juuri sinulle.

Eikä se oma usko ole kavereiden päätöksestä kiinni. Se on niin, että Jumala antaa sinulle henkilökohtaisesti voiman jokaiseen hetkeen, jos vain tahdot pysyä uskomassa. Ja sinähän tahdot."

Vaarin tutkiva katse osuu kohti, ja Roni nyökkää päätään.

Roni astelee hitain askelin jonon mukana eteenpäin, siirtyy valkean teltan oviaukosta sisäpuolelle. Teltta on tupaten täynnä ihmisiä. Osa kävelee rauhallisesti kohti etuosaa, toiset istuvat penkillä levollisina. Ilman mitään kiirettä.

Ja sitten alkavat urut soida.

Mun kotini taivaassa ihana on. Ja sinne jo toivoni kantaa. Kun maailma kuohuu ja on levoton, niin taivas vain rauhan voi antaa.

Sillä hetkellä Roni tuntee, että ei ole yksin. On kuin lämmin, turvallinen käsi laskeutuisi siinä olkapäälle.

Huomaamattaan Roni alkaa laulaa mukana. Siinä laulaessaan hän muistaa, miten vaari on nostanut kätensä ja siunannut evankeliumilla, tutulla ja turvallisella, ja hänkin oli saanut siunata vaaria.

Omalla vuorollaan Roni polvistuu, saa leivän ja viinin. Sinun edestäsi annettu. Sinun edestäsi vuodatettu.

Niin, nuoret: sinun edestäsi. Minun edestäni on Herra Jeesus kuollut. Kutsunut paimen laumaansa, antanut sydämeemme uskon lahjan. Eikö kannatakin pitää kiinni?

Tämä luettu katkelma oli Heidän kanssaan kuljen -kirjasta, Anne Lindforsin kirjoitusvalinta.

Rakkaat matkaystävät, lukekaa kristillisyyden julkaisuja. Lukekaa nuorten kirjoja. Tilatkaa opiskelija-asuntoonne Päivämies. Kuunnelkaa Jumalan lasten lauluja. Miettikää, mitä kannattaa kuunnella. Miettikää, miettikäämme, mitä kannattaa kuunnella. Miettikäämme, mitä kannattaa katsella, että usko säilyisi.

En malta olla sanomatta, kun tänä päivänä sitten luin Päivämiehen, uskaltaisiko sanoa, että kannesta kanteen, kuinka monipuolinen lehti meille jälleen on putkahtanut.

Rakkaat nuoret, ottakaa kristillisyyden lehdet ja julkaisut omiksenne. Ne ruokkivat uskonelämää. Ne ovat monipuolisia. Ne ovat lahjakkaasti Jumalan antamilla lahjoilla tehtyjä ja kirjoitettu, ja niitä kyllä kelpaa lukea ja kuunnella.

Riittikö viisi minuuttia? Jos meni yli, niin te olitte sitten ylikärsivällisiä.

Rakkaat matkaystävät, nuoret ja vanhemmat, olemme päässeet keskustelukysymyksiin. Ilmeisesti on tauko ja jätän muhimaan nämä viisi kysymystä.

Ensimmäinen: mitä katekismuksen sanat sinulle tarkoittavat? Pysyäkseen ja vahvistuakseen uskossa kristityn tulee ahkerasti käyttää Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä.

Toisena: mitä usko on sinulle tuonut?

Kolmantena: millainen musiikki vahvistaa uskoasi? Siihen voi liittää tämänkin lukemisen.

Sitten olisipa mukava kuulla teidän puheenvuorojanne siitäkin, mitä toivot vanhemmilta lapsilleen kautta lastenlapsilleen.

Ja tämä viimeinen, elikkä viides. Tälle ei olekaan mitään muuta kuin alustuksen herättämät puheenvuorot.

Kiitos, rakkaat veljet ja sisaret!

Kerron vielä, että tämä alustus on teettänyt minulla työtä. Vaikkei ehkä arvaisikaan, niin kuitenkin. Minä olen sitä pyyhkinyt ja tehnyt ja pyyhkinyt ja tehnyt, ja ennen kaikkea löytänyt itseni syntiseksi.

Saanko uskoa kaikki synnit anteeksi? Haluan uskoa.

Taivaan Isä, siunatkoon keskustelumme.