Nuortenilta/Alustus Oulun RY:llä 30.10.2021 17.55

Kolmehtyisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen hiljennymme rukoukseen. Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isämme, olemme tänä syyslauantaina kokoontuneet yhteen keskustelemaan tiestä ja matkasta. Sinun poikasi, Herramme Jeesus Kristus, on tie, totuus ja elämä. Tälle tielle sinä olet meitä isä armossasi kutsunut ja tällä tiellä meitä hoitanut ja ruokkinut sanallasi.

Mutta me olemme myöskin matkalla. Matkalla kohti taivasta. Emme tiedä, kuinka pitkä matka meillä on vielä edessä. Olemmeko kohta perillä? Siksi taivaallinen Isä, meidän nöyrärukouksemme nousee puoleesi, että sinä pidät meitä oikealla tiellä ja että sinä itse annat hyvän paimenen johdattaa meitä matkallamme virvoittaville niityille ja vesien äärelle. Sillä me olemme heikot, epäilemme usein ja tunnemme, kuinka me olemme myöskin syntiset. Siksi me tällä matkalla tunnemme usein uupumusta ja pelkäämme, ettemme jäisi välillä.

Isä rakas, sinä kuitenkin armollisesti tähän iltaan asti olet meitä suojellut ja varjellut, ruokkinut ja johdattanut. Meillä on turvallista olla sinun hoidossasi. Kiitos. Ja nyt keskustelemaan elämämme kalleimmasta asiasta pyydämme, että sinä pyhän henkesi kautta olet meitä johdattamassa. Aamen.

Rakkaat matkaystävät, runsaslukuisen nuorten joukko sekä siellä netin ääressä olevat sanankuulijat, olemme kaikki yhdessä tämän iltana tärkeän aiheen äärellä. Othekoksi ja alustuksen aiheeksi on annettu, miten pysyn uskomassa. Kun ajattelemme aihetta, aivan ensimmäisenä tulee mieleen, että kysymyksen esittäjä on uskovainen ihminen, Jumalan lapsi, joka on saanut elämän, arvokkaimman lahjan, nimittäin uskon.

Ja miksi se on niin arvokas? Se on sitä sen tähden, että hebrealaiskirjassa sanotaan, ilman uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle. Kun puhumme siis uskosta, puhutaan luonnollisesti siitä uskosta, josta pyhä Raamattu meille on puhunut, ilmoittamassa, millainen on se usko, joka vanhurskauttaa ihmisen.

Toisena, katsellessa tätä aiheen niitä, nimeä meille varmaan tulee mieleen, että tämä kysyjä selvästikin haluaa säilyttää uskon. Ja siihen sisältyy myöskin, näin taustalla ajattelen tässä kysymyksessä, että hän ottaa senkin mahdollisuuden huomioon, että usko ei ole automaatio. Se ei ole itsestään selvä asia, jonka kerran saanut säilyttää elämänsä loppuun asti.

Siksi kysymys, miten pysyn uskomassa, on sekä uskovaisen ihmisen sydämestä lähtevää sisältää nöyrän kysymyksen. Minä ajattelen, että se, joka kysyy, on valmis myöskin kuuntelemaan vastausta. Eihän muuten kysyisikään. Emmekä mekään kysyisi, jos emme tietäisi, miten asia on.

No, ja tähänkin kysymykseen sisältyy paljon nöyrää rukousta taivaalliselle isälle, josta äsken Veisaama Virsin johdatti meidät. Suo Jeesus, rakkaani, mun pitää liittoni. Sehän on ja sisälsi rukouksen. Tämä ei ole vain nuorten illan aihe. Aihe ei kosketa elämänsä kevättä elävää ihmistä, jota monet tuulet ja tuiskut, jos näin sanomme, ympäröivät ja joka monta kertaa miettii, että mihinkä tässä tarttuu kiinni. Mikä on? Mikä on oikeaa?

Sillä paljon, paljon on ajassamme viestintää, jossa ihminen on aivan ymmällä. Tämä uskon säilyttämisen kysymys, näin ajattelen, on ajankohtainen kaikille. Aivan kaikille. Ei voi ajatella niin, että se, joka on elänyt jo kauan ja pitkän elämän, niin kyllähän se aivan kuin omalla painollaan tämä uskon asia menee loppuun saakka.

Sehän olisikin todella onnellista, jos sieluvihollinen heittäisi jossakin ikävaiheessa kiusaamasta ja houkuttelemasta meitä ihmisistä. Aivan oikein. Ja ajatteli, että turha tuolle on enää tehdä mitään kiusauksia. Kyllä se varmasti pitää nyt uskonsa. Kyllä usko voi hukkaantua elämän lopussakin. Ei se ole niinkään, että kun on sananpalvelijan paikalla, kyllähän ne varmasti pysyvät uskovaisena elämänsä loppuun asti. Mekin olemme vain armosta uskomassa.

Kristin oppi sanoo näin: Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Ja sitten tämä, jonka jokainen rippikoululainen tämän kesän rippikoululainen ja minunkin ikäinen rippikoululainen ja vieläkin vanhemmat muistavat: Jumalan ja vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia. Eikö olekin näin?

Mitä se auttaa ihmistä, kysyy Jeesus, vaikka hän saisi kaikki maailman aarteet, mutta kadottaisi iankaikkisen elämän? Meidän uskomme perustuu meidän Herramme ja vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovintotyöhön ja siihen tarttumiseen, siihen kiinnittymiseen, siitä elämiseen. Apostoli sanoo, perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.

Ei ole siis perustus sellainen, että on kokenut jonkin voimakkaan kokemuksen, ei edes ihme näyn, ei edes enkelinäyn, vaan perustus on Jeesus Kristus, hänen suorittamansa täydellinen sovitustyö, jonka hän teki koko maailman edestä, sinun ja minunkin edestä.

Kun me puhumme uskosta, me puhumme Jumalan antamasta lahjasta. Sitä ei voi ansaita, ei saada omakseen inhimillisten päätelmien viisauden perusteella, ei jollakin sellaisella, joka on ihmisestä, ei saada olevaa. Apostoli kirjoittaa Efesiläisille näin: Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeä.

Se ei perustu ihmisen tekoihin. Ja se usko siis sinulle on tuttu hebrealaiskirjeen määritelmä uskosta. Luen sen nyt kolmen kirkkoraamatun mukaisesti, eli tämän vanhan biblia-kirkkoraamatun 38 ja uusimman kirkkoraamatun 92 mukaan. Ja kuunnelkaapa nyt oikein tarkasti. Siinä on pieniä vivahdeeroja. Minä sanoisin, että ne eivät missään tapauksessa kumoa toisiaan, mutta kuunnelkaapa, ovatko ne aivan kuin täydentämässä nämä eri käännökset uskon olemusta.

Tämä vanha, joka meille on hyvin tuttu biblia, josta usein seurapuheet pidetään, sanoo sen näin: Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ja ei näkymättömistä epäile. No, kävikö sinulle nyt niin kuin meidän joskus saattaa käydä tässä vanhankielisessä raamatun tutkimisessa? Hetkinen, mitähän siinä sanottiin? Mä aloin vielä uudelleen: Usko, mutta usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, ja ei näkymättömistä epäile.

Siirryn seuraavaan kirkkoraamatun käännökseen: Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. No nyt, eikö vaan ala tuntumaan, että nyt vähän ymmärrettävämmin avautuu, mitä tuo usko ehkä on ja mitä tällä pyritään sanomaan.

En siis millään tavalla aseta näitä aivan kuin johonkin tärkeysjärjestykseen, mutta ne avautuvat meille eri tavalla. Eikö vaan? Jollekin tämä vanha biblia antaa äärettömän paljon, ja se on tottunut tämä Jumalan lapsi kuulemaan sen lukuisia kertoja, ja se on sisäistänyt, mitä tämä tarkoittaa.

Sitten tämä uusin kirkkoraamattu sanoo näin: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. No nyt edelleen tuntuu, eikö vaan, että nyt vieläkin vähän enemmän avautuu, mitä usko on. Usko on todellisuutta, jo todellisuutta, mitä toivotaan. Eikö ole ihmeellinen tuo usko? Siis vaikka se ei näe, niin se pitää sen jo totena, näkemistä, mitä ei nähdä.

Ja että tämä avautuisi hiukan enemmän, niin luen tämän tutun hebrealaiskirjeen kohdan, joka kuvaa, mitä tässä sanotaan Mooseksesta. Tehän olette kuulleet tämän lukuisia kertoja: Uskon kautta jätti hän Egyptin eikä pelännyt kuninkaan hirmuisuutta, sillä hän riippui hänessä, jota ei hän nähnyt, niin kuin hän jo olisi hänen nähnyt.

Kenessä Mooses riippui? Tietysti hän katseli kauemmaksi, Herran Jeesuksen, Herran Jeesuksen päivää. Ja kun hän sitä katseli, hän uskosta käsin näki enemmän kuin mitä ihminen omalla ymmärryksellään, viisaallakin ymmärryksellä näkee. Hän näkee niin paljon, että hän näkee kaksi asiaa: hän näkee Kristuksen pilkan ja hän näkee Egyptin aarteet.

Ajatelkaa. Mooseksella on vaakakupit. Toisessa kupissa on Kristuksen pilkka, toisessa kupissa on Egyptin aarteet, ja nehän ovat valtavat. Kun faaraoiden hautakammioihin on päästy tunkeutumaan, sieltä on löytynyt valtavat aarteet. Niitä on kerätty museoihin. Ne ovat hämmästyttävät.

Mutta niissä on sellainen ongelma, eikö vaan, että vaikka ne sinne faaraon mukaan pantiin, niin yhtään ainoatakaan aarretta faarao lopulta ottanut mukaansa. Ei ainoatakaan. Kaikki jäivät sinne pyramidin uumeniin, josta ne varkaat kävivät varastamassa. Ja kun niitä löydettiin, niin ne leviteltiin sitten museoihin, ja niitä ihmiset voivat nyt käydä ihailemassa. Mutta faaraon mukaan ne eivät lähteneet. Ei ainoakaan.

Ja minä nyt kysyn teiltä, rakkaat nuorten iltaan kokoontuneet, että eikö Mooseksen valinta lopulta ollut aivan selvä, kun hän katsoo, että tuossa olisi asema, virka ja tehtävä, kunnia. Kuka ties Mooseksellekin olisi rakennettu oma pyramidi, pidetty mahtavat hautajaiset. Niin Mooses tekee niin ihmeellisen valinnan, että vaihtaa tuon Kristuksen pilkkaan.

Eikö? Minä ajattelen, että kun se Mooseksen kasvattiäiti, faaraon tytär, puhuu Moosekselle pojalle, niin se sanoo Moosekselle: Mooses, etkö sinä yhtään ajattele tulevaisuutta? Mitä arvelette tuon Mooseksen vastanneen? Minä luulen, että Mooses sanoi, että juuri sitä minä ajattelen. Juuri tulevaisuutta minä ajattelen. Minä en ajattele tätä askeleen päässä olevaa todellisuutta, joka on aivan totta, mutta minä katson kauemmaksi, todellakin tulevaisuuteen ja jopa kauemmaksi kuin Kristuksen päivään.

Mooses katselee palkanmaksuun asti. Minä luulen vastaavani oikein, kun vastaan teidän puolestanne, että tekin katselette kauemmaksi. Tekin katselette palkanmaksuun saakka. Kannattaa katsoa.

Hän Mooses jätti uskon kautta Egyptin, ei pelännyt kuninkaan hirmuisuutta, sillä hän riippui hänessä, jota ei hän nähnyt, niin kuin hän jo olisi hänen nähnyt.

Nyt minä kysyn teiltä, rakkaat nuoret ja rakkaat netin ääressä olevat Jumalan lapset. Teiltä minä nimenomaan kysyn: Onko uskon perusolemus siis vaivan ja pilkan kärsiminen? Siltähän se näyttää. Mooses vaihtoi Egyptin tavarat Kristuksen pilkkaan.

Saattaa olla niin, että kun tässäkin ajassa katsellaan teidän uskovaisten nuorten elämää, niin teitä määritellään näin, että no sehän on sitä elämää, jossa on niin mahdottoman paljon rajoituksia. Se on sitä kieltojen ja käskyjen ja sitä kautta tulevaa vaivan elämää. Kuka tuollaista oikeasti haluaa elää?

Minä esitän toisen kysymyksen: Jos se olisi ollut vain vaivaa ja pilkkaa, jos se olisi ollut vain kärsimystä, jos se olisi ollut vain kieltäytymistä, niin olisikohan täällä oikein montakaan tullut tänä iltana nuorten iltaan? Eikä se olisi käynyt niin, että me olisimme ajat sitten uupuneet, ajat sitten. Me emme olisi millään jaksaneet olla Jumalan lapsia, ellei uskominen olisi myöskin iloa.

Ja ellei se olisi iloa, minä ilmoitan teille suuren ilon, sanovat enkelipaimenille: Jokaisen, jokaisen, jokaisen, jokaisen, jokaisen, jokaisen, jokaisen, joka on tuleva kaikille kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Kristus Herra, ja te löydätte hänet seimessä makaamassa.

Jumalan lapsi tuntee tässä Jumalan valtakunnassa iloa, niin kuin apostoli kirjoittaakin, että se ei ole ruoka eikä juoma, vaan vanhurskaus, rakkaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Aarteen pellosta aarteen löytänyt tuntee löytäneensä niin valtavan aarteen, että ilon tähden hän myy kaiken, mitä hänellä on, ja ostaa sen pellon.

Mielenkiintoista. En mene siihen enempää. Minä jätän veljien selitettäväksi, että tuo ostaja ei osta vain aarretta. Eiköhän sitä voi pellosta ottaakin, kun se peltokin pitää ottaa. Tietysti. Koko Jumalan valtakunnan pellot, kaikki ne lapsineen, kaikki ne tavallisineen, kaikki ne ihmisineen, kaikki ne vaivoineen, kaikki ne ylenkatseineen, kaikki ne kilvoituksineen, kaikki ne.

Me olemme huomanneet, ja siitä minä olen iloinen, että minäkin olen kohdannut monta epäuskoista ihmistä, jotka arvostavat uskovaisia. Olettehan tekin kohdanneet. Arvostavat. Ihan sanovat, että minä arvostan sinun ratkaisuasi, minä arvostan sinun rohkeuttasi, että sinä rohkenet olla sitä, mitä sinä olet meidän keskellämme, jotka valitsemme toisin elämässämme.

Ja vaikka kävisi niin, että kohtaisimme niin kuin sitäkin teemme vihaa ja ylenkatsetta meidän Herramme Jeesuksen ennustuksen tai sanojen mukaisesti, niin me jaksamme kohdata sen paremmin, kun me huomaamme, että mitä meillä on: että minulla on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa. Se on kuulkaa sellainen aarre, että sitä ei halua vaihtaa mihinkään.

Ja vaikka me kohdataan, he eivät ehkä osaisi pyytääkään, ja se johtuu siitä, että jos ei minulle Jumalan valtakunnan aarteet ja Jumalan valtakunta olisi avautunut, niin minä olisin samalla puolella, aivan yhtä ymmärtämätön. Ja siksi me rukoilemme, josta apostoli roomalaiskirjassa sanoo, että myös henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja.

Emmehän me tiedä, miten meidän tulee rukoilla, että me rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanomattomin huokauksin. Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.

Odota hetki. Katso netistä. Minäkin olen katsonut. Napa katso netistä. Sehän on semmoinen taikalaatikko, että sieltä löytyy vaikka mitä, jota me emme muista, emme tiedä. Minäpä katson netistä. Teillähän tämä on kummallista.

Minä puhun vähän niin kuin historiaa, kun sanon, että minun nuoruudessani, meidän 16 talouden kyläkulmalla, maaseutupaikalla, oli kokonaista kaksi puhelinta. Toinen oli, oli siellä toisella puolella kyllä, ja toinen oli onneksi niin lähellä kuin puolen kilometrin päässä. Sehän oli ihan viedessä.

Jos minulle olisi sanottu nuorena poikana, että kuulepa Aarno, arvaapa mitä sinä tulet näkemään, kun olet 70 mies, että sinä tulet pitämään kädessä semmoista suunnilleen kämmenen kokoista palikkaa, josta sinä näet kuvaa, josta sinä kuulet äänen, jossa sinä voit hetkessä siirtyä ympäri maailmaa mihin tahansa, jossa sinä löydät valtavan paljon tietoa, varsinaisen tulvan, minä osaan, mitä hän te nyt puhutte: kännykkä, kännykkä, kännykkä.

Oletteko te olleet koskaan semmoisessa nuorten illassa, jossa nuoret ovat koolla ja kaikilla on kännykkä? Seurustellaan, mutta ajan meinaa kaapata kännykkä. Onkohan minulle tullut viestiä? Mitähän siellä? Nyt minä pannaan näitä sanoja. En tiedä sattuuko ne ollenkaan. Mitähän siellä Instagramissa? Sattuuko se ollenkaan? Mitä siellä näkyy? Mitähän siellä viestissä näkyy? Ja mitä? Minä rupean tees kaikkea. Mulla on ikään kuin tuossa kieli solmussa. Mitä tapahtuu?

Me olemme saaneet, hetkinen, minkä me olemme saaneet? Varkaan, aika varkaan, joka vie meidän aikamme. Sitä se minäkin, 70 plus mies, odotushuoneessa kun ootan lääkäriä, aikaan niinkuin vanhat miehet odottaa, niin sitä se minäkin katselee, että mitähän täällä nyt tapahtuu. Onkohan kukaan pannut Whatsappiin viestiä? Sitä minäkin katselen. Puhumattakaan teistä.

No, kehtaankohan minä sanoa, minäkin herään, kun minä yöllä herään kolmeaikaan, niin minä katson kännykästä, onko perhe pannut mitään Whatsapp-viestiä. Kehtaanko minä sanoa? Onneksi teitä on niin vähän ja teitä kenellekään kerro, niin tämähän ei leviä laajalle. Tämmöstä me elämme.

Mutta sitten tämä kännykkä, aika varkaan lisäksi, voi, mitä se saattaa varastaa? Niin, ihan te arvaatte. Se saattaa viedä hyvän oman tunnon. Se se vasta on varkaus, kun hyvä oma tunto varastetaan.

Sinänsä tarpeellisten ja hyödyllisten rinnalle tulee hyödytöntä, eikä vain hyödytöntä, vaan tuhoisaa, eikä vain tuhoisaa, vaan sitkeää syntiä. Semmonenkin on kännykkä.

Ja jälleen minä sanon, että nyt ei ole puhe vain teistä nuorista, vaan jälleen olemme kaikki tässä meidän eteemme. Ja se somemaailma maalaa kiiltokuvia.

No niin, ja nyt minä kerron taas, että siihen minäkin olen osallistunut. Tähän kiiltokuvan tekemiseen. Arvakkaapa, miten se tapahtuu. Kun me vaimon kanssa harvakseltaan pääsemme syömään jotakin hyvää ruokaa jossakin asiallisessa paikassa, niin mikä on ensimmäinen homma? No niin, arvaatteko te? Siitähän pitää ottaa kuva ja lähettää perheen, hei, muuten meillä on tämmöinen ruoka nyt meidän pöydässä.

Ja sieltä rupeaa tulleen niitä kieltä lipuvia naamankuvia ja ym., että huhhui ja äiti ja isä on päässyt nyt taas humputtelemaan. Mutta kiiltokuvan maalaaminen ja kiiltokuvien tekeminen on tämän ajan yksi harhautus.

Minä luulen ja tiedän, että kun ne perheet näkevät meidänkin WhatsApp-ryhmässä, että äiti ja isä on syömässä jotakin hyvää pihviä, niin me ette kyllä tiedä, että se ei ole niiden ihan tavallinen juttu.

Mutta kun tämän maailman media maalaa kuvia hienoista asunnoista, hienoista vaatteista, siellä ollaan rannalla palmun alla, niin kaikki katsovat, että voi ihanaa elämää. Ja moni harhautuu, että tuotahan se oikea elämä varmasti onkin. Ja miten tämä minun elämä on niin nukkavierua ja niin tavallista ja niin arkea.

Ja sitten se alkaa näyttämään tämä rajan takana oleva elämä, tämä uskon rajan takana oleva elämä, niin ihanalta ja hyvältä, niin kuin Eevalle aikoinaan.

Apostoli kirjoittaa roomalaisille Jumalan armahtavaan laupeuteen. Ja nyt kallistakaapa korvanne edelleen. Itsellenikin puhun tietysti: Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muutukaa, uudistukaa mieleltänne niin, että te osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

No sanotko sä, että no näinhän minun on aina tehnytkin? Sanotko? Lapseni, lapseni, sinun arasta katseestasi saatoin lukea tappion kirvelevät merkit, lyödyt, ilmoittelet ilman selityksiäsi. Sinä hetkenä elin nuoruuteni uudelleen. Oli kuin katseessasi olisin nähnyt tutut kasvot, ja meidän kipumme oli yhteinen.

Miten hyvä oli lähteä liikkeelle armon alla, lävistettiin ylipäätään käsien saattamana. Teuvo Aho. Katselen kätesi kirjoitusta. Ja vielä toinen: Hän ottaa käteensä särkyneen ruohon, murheitten alla murtuneen. Hän puhaltaa siihen henkensä lämmön, ja katso, se ehyt on uudelleen.

Ah, särkyneitä niin paljon on, ja jokainen meistä on voimaton, on ontuvaa syntiin horjahtanutta, on maahan lyötyä masentunutta, vaan karitsa Herran valittu on. Ei huuda hän kuiluihin tappion: Saat jäädä sinne, en sinua korjaa. Ei, ei ole hänellä mieltä nurjaa. Hän ottaa käteensä särkyneen, hänen sieluunsa isä on mielistynyt. Hän antaa toivon uudelleen.

Nyt iloitkaa kaikki särjetyt, voimattomat, särkyneet, omalta tunnoltamme usein haavoittuneet, voimat, joita synti on niin monta kertaa painanut ja jotka olemme todenneet, että mä huono olen kulkija.

Kun siis ympärillämme on kokonainen todistajien pilvi, pankaamme pois kaikki, mikä painaa, ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme.

Niin, usko ja hyvä oma tunto liittyvät yhteen. Meillä on ripin lahja, jossa me saamme uskoa omaa tuntoa painavat asiat anteeksi. Olemmehan me kokeneet, kuinka suuri lahja se on.

Meillä on, meillä on, meillä on, meillä on, meillä on, meillä on, meillä on, meillä on, meillä on. Meidän yripappimmehan, jos kukaan, kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan. Hän vain ei langennut syntiin.

Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta ja löytäisimme avun silloin, kun sitä ei ole. Sitä tarvitsemme.

Rakkaat nuoret, jos te olette jo ihan uupuneita, niin sanon, että menee noin viisi minuuttia vielä. Kyllä te olette jaksaneetkin kerta kaikkiaan ihailtavasti. Noin viisi minuuttia vielä hetki.

Kertomuskirjasta heidän kanssaan kulje, lyhennelmä, voimakkaasti lyhennetty. Et tainnut ehtiä siellä ehtoollisella käymään vaadikysäiseen. Ei kukaan lähtenyt kavereksi. Roni murahtaa ja on tutkivinaan puhelinta. Menivät mieluummin pizzalle. Se on kuule sellaista joskus.

Mutta saat sinä mennä turvallisesti yksinkin. Uskoa kannattaa hoitaa. Ja ehtoollinen on annettu juuri sitä varten. Sen kautta Jumala aivan kuin vakuuttaa sinulle, että olet hänelle rakas ja että armo kuuluu juuri sinulle. Eikä se oma usko ole kavereiden päätöksestä kiinni.

Se on niin, että Jumala antaa sinulle henkilökohtaisesti voiman jokaiseen hetkeen, jos vain tahdot pysyä uskomassa. Ja sinähän tahdot.

Vaarin tutkiva katse osuu kohti, ja Roni nyökkää päätään. Roni jaksaa hitain askelin, Jon on mukana eteenpäin, siirtyy valkean teltan oviaukoista sisäpuolelle. Teltta on tupaten täynnä ihmisiä. Osa kävelee rauhallisesti kohti etuosaa, toiset istuvat penkillä levollisina ilman mitään kiehettä.

Ja sitten alkavat urut soida: Mun kotini taivaassa ihana on, ja sinne jo toivoni kantaa. Kun maailma kuohuu ja on levoton, niin taivas vain rauhan voi antaa.

Sillä hetkellä Roni tuntee, että ei ole yksin. On kuin lämmin, turvallinen käsi laskeutuisi siinä olkapäälle. Huomaamattaan Roni alkaa laulaa mukana ja sitten laulaa.

Siinä laulaessaan hän muistaa, miten vaari on nostanut kätensä ja siunannut evankeliumilla, tutulla ja turvallisella. Ja hänkin oli saanut siunata vaaria omalla vuorollaan.

Roni polvistuu, saa leivän ja viinin: Sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu. Niin nuoret, sinun edestäsi, minun edestäni, on Herra Jeesus kuollut. On Herra Jeesus kuollut. On Herra Jeesus kuollut. On Herra Jeesus kuollut.

Ja lain brevea, pichtsante, tiedetään, ad semundan. Ja pelkästään ettei me tiedetä, mutta kigi. Taivaallinen on rakram haktaa. Anteeksi, histoirein yksin. Se tulee viime aikoina. Se dalam teacherium, siudattaisiin niille röö intimacy, niin sitä täällä vielä on sehakti.

Ja rakkaat nuoret, ottakaa kristillisyyden lehdet ja julkaisut omiksenne. Ne ruokkivat uskon elämää. Ne ovat monipuolisia. Ne ovat lahjakkaasti Jumalan antamilla lahjoilla tehtyjä ja kirjoitettuja. Niitä kyllä kelpaa lukea ja kuunnella.

Riittikö viisi minuuttia? Jos meni yli, niin te olitte sitten ylikärsivällisiä.

Rakkaat matkaystävät, nuoret ja vanhemmat, olemme päässeet keskustelukysymyksiin. Ilmeisesti on tauko, ja jätän muhimaan nämä viisi kysymystä:

Ensimmäinen, mitä katekismuksen sanat sinulle tarkoittavat? Pysyäkseen ja vahvistuvakseen uskossa kristityn tulee ahkerasti käyttää Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä.

Toisena, mitä usko on sinulle tuonut? Kolmantena, millainen musiikki vahvistaa uskoasi? Siihen voi liittää tämänkin lukemisen.

Sitten olisipa mukava kuulla teidän puheenvuorojanne siitäkin, mitä toivot vanhemmilta lapsilleen kautta lastenlapsilleen.

Ja tämä viimeinen, eli viides, tälle ei olekaan mitään muuta kuin muut alustuksen herättämät puheenvuorot.

Kiitos, rakkaat veljet ja sisaret. Kerron vielä, että tämä alustus on teettänyt minulla työtä. Vaikka ei ehkä arvaiskaan, niin kuitenkin minä olen sitä pyyhkinyt ja tehnyt ja pyyhkinyt ja tehnyt ja ennen kaikkea löytänyt itseni syntiseksi.

Saanko uskoa kaikki synnit anteeksi? Haluan uskoa. Taivaan Isä, siunatkoon keskustelumme.