Nettiseurat/Seurapuhe Oulun RY:llä 28.11.2021 17.00

Yhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kodeissamme ja pienellä joukolla täälläkin rauhan yhdistyksellä Jumalan sanan alle kokoontuneena hiljenemme aluksi rukoukseen.

Vanhurskas, pyhä Jumala, tänään sunnuntaina aloittaessamme uutta kirkkuvuotta, me samalla käymme hiljalleen valmistautumaan joulun aikaan, muistelemaan suurinta lahjaamme, minkä sinä olet meille antanut: vanhurskaan Poikasi meidän syntiemme sovitukseksi.

Me olemme täällä tänään siksi, että sinä Isä sanasi kautta ruokkisit meitä. Ja tämä sana tavoittaa lukemattomat ihmiset kodeissamme laajalla alueella, että se saisi meitä kaikkia olla ruokkimassa, virvoittamassa, lohduttamassa ja rakentamassa uskossamme, jonka päämäärä on sinun luonasi, kunnian ja kirkkauden taivaassa.

Virren sanoen vielä pyydämme: Jeesus, sana elämän, tule meidän keskellemme. Soisit, tule syttyvän. Sydytä siis sydämemme. Anna voimaa sanastasi. Siunaa läsnäolollasi. Aamen.

Puheen johdantona luen päättyneen kirkkuvuoden 24. sunnuntain helluntaista, joka oli kolme viikkoa sitten, sen päivän evankeliumitekstin ja saman päivän epistolatekstistä kolme jaetta Herran nimeen.

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" "Maksaa kyllä", hän vastasi.

Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa? Omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari.

Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onkiin veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta."

Ja roomalaiskirjeen kolmannesta luvusta: "Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta, vaan myös omaantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero; kenelle tulli, sille tulli; kenelle pelko, sille pelko; kenelle kunnia, sille kunnia." Aamen.

No niin, joskus on sanottu, että jos näkee vanhan tuttavan, jonka kanssa on vaikeuksia päästä keskustelun alkuun, sää on hyvä aihe, josta voi keskustella. Siitä on jokaisella suunnilleen mielipide ja kokemuksia.

Muutamia viikkoja sitten, kun mietin tämän seurakunnan tekstiä, ilmestyivät verokalenterit edelliseltä vuodelta. Silloin tuli mieleen, että kyllä verotuskin on sellainen asia, josta voi keskustella ja saada keskustelun aikaiseksi melkein kenen kanssa tahansa.

Meillä lienee suurimmalla osalla siihen vankkumaton mielipide ja käytännön kokemustakin verotuksesta: miten meitä on verotettu. Ehkä joskus tuntuu, että liikaa ainakin minua, ja jostakin toisesta, että liian vähän.

Niitä uutisia lukiessa ja miettiessä tuli mieleen, että ei ole mikään uusi keskustelun aihe. Raamatun alkulehdillä jo Aabraham on matkalla sodasta, jossa sanotaan, että hän neljää kuningasta vastaan soti ja voitti heidät. Mutta hän oli väsynyt.

Häntä vastaan tuli Melkisedek, josta kerrotaan, että hän oli ylimmäisen Jumalan pappi. Tuo pappi palveli Aabrahamia leivällä ja viinillä.

Siinä tuli sitä kertomusta lukiessa mieleen, ehkä teillekin, jotka sen kertomuksen muistatte ja tunnette, että siinä väsyneen miehen sydän lämpeni. Hän toteaa siinä tilanteessa sitten, että minä annan kaikesta kymmenykseni Jumalalle.

Minä ymmärsin ja ajattelin näin, että Aabraham halusi sen ajan Jumalan valtakunnan työtä tukea niillä varoilla, jotka Jumala oli hänelle antanut.

Kaksi sukupolvea myöhemmin Jaakob, Aabrahamin pojanpoika, on matkalla erämaassa. Pakenee veljensä vihaa enonsa Laapanin luokse. Siellä erämaassa hän yöpyy, nukkuu taivas alla ja näkee sen ihmeellisen unen.

Aamulla hän herää ja toteaa, että ei tässä muu ole kuin Jumalan huone. Hänellä oli ollut kivipää alusenaan. Kerrotaan, että hän voitelii kiveen ja antoi sille paikalle nimen Beetel.

Samassa yhteydessä Jaakob sanoo näin: "Jos Jumala on minun kanssani, varjelee minua tielläni, jota minä vaellan, ja antaa minulle leipää syödäkseni, minä annan hänelle kaikista kymmenykset, mitkä hän minulle siunaa."

Minä joskus takerrun Raamatun teksteissä yksittäisiin lauseisiin. Tässä Jaakob toteaa, että kaikesta, minkä Jumala minulle siunaa.

Hänen lähtökohtansa ja näkökulmansa oli, että ajallisen elämän hyvyyden ja leivänkin siunaa Jumala. Ja hän oli myös valmis siitä saamastaan ajallisesta hyvästä ja siunauksesta antamaan kymmenykset Jumalalle, siis evankeliumin työhön.

On muuten merkille pantavaa, että sama Jaakob 20 vuotta myöhemmin, saatuaan paljon Jumalan hyvyyttä osakseen, ajallista hyvyyttä, unohtaa varmaankin tuon, mitä hän siellä yöllä erämaassa lausui.

Kun hän toteaa, että "minun jalkajuonteni kautta on sinun laumasi enentynyt." Se siunauksen lähde ei vaikuttanutkaan enää olevan Jumala, vaan minun jalkajuonteni kautta.

Jumala sai hoitaa myöhemmin Jaakobin asiat kuntoon.

Kun taas mennään eteenpäin, Joosef, yksi Jaakobin pojista, on Egyptissä, faaraon palvelijana, toisena miehenä valtakunnassa.

Hänen kerrottuaan faaraalle näkemän unen hyvistä vuosista ja katovuosista, hän saa tehtävän kerätä kaikelta kansalta, kaikesta siitä, mitä maa tuottaa viljaa, 20 prosenttia faaraon varastoihin, joka myöhemmin jaetaan nälkävuosina kansalle takaisin.

Näin kerättiin viljasatoa veroina tulevia vuosia varten.

Vielä myöhemmin Mooses erämaassa puhuttelee kansaansa monesti, mutta sieltä Mooseksen puheesta löytyy vastaus tähän ensiksi lueteltuun tekstiin: "Maksako teidän opettajanne temppeliverolla?"

Mikä on temppelivero? Sen perusteet olivat niin kaukana, että siellä Mooseksen kuljettaessa johtajana kansaa erämaasta Egyptistä luvattuun maahan, Jumala käskee kertoa tästä asiasta kansalle: "Antakaa kymmenykset kaikesta, minkä te saatte."

Ja sitten siinä vielä kerrotaan, että mihin tarkoitukseen näitä kymmenyksiä kerätään. Niinhän myöhemmin siitä todetaan, että se on temppelin käyttökuluihin, eli siihen työhön, mitä siellä temppelissä tehdään.

Mutta sillä on muutakin tarkoitusta. Se luvattu maa oli jaettu sukukuntien kesken myöhemmin.

Tai jaettiin. Mooses tiesi, että näin käy.

Ja tuota vanhaa Palestiinan karttaa, kun katsotte, sieltä löytyy, kuinka se on Jaakobin kahdentoista pojan mukaan jaettu.

Joosefin maata ei kuitenkaan löydy. Joosefin pojat Efraim ja Manasse löytyvät heidän nimillään.

Ja yksi veljeksistä sanotaan, että ei saanut palankaan verran maata omakseen. Ja se suku oli leeviläissuku.

Ja Mooses muistuttaa siitä, että keskuudessanne asuvaa leeviläistä älkää jättäkö osattomaksi, sillä hänelle ei ole omaa perintömaata.

Ja vielä muistuttaa, että niin että leeviläiset, joilla ei ole keskuudessanne perintömaata, sekä luonnon ne asuvat muukalaiset, orvot ja lesket saavat syödä itsensä kylläiseksi.

Veroja kerättiin jo silloin samaan tarkoitukseen kuin tänä päivänä: niidenkin osaksi, joilla ei mitään ole, että hekin saisivat itsensä syödä kylläiseksi.

Tätä päivää ja tätä maata tänä päivänä katsellessamme me tiedämme, että meillä pidetään kohtuullisen hyvää huolta vähävaraisista, että hekin saisivat syödä itsensä kylläiseksi.

Ja se, että miksi näin tapahtuu: Jumala on siunannut meitä ajallisesti ja antanut meille rauhallisen hyvän ajan, jossa meidän päättäjät jakavat meiltä perittyjä, kerättyjä yhteisiä varoja myös köyhien ja vähävaraisten ja myös meidän kaikkien hyväksi.

Mutta sitten on ollut huonompiakin aikoja.

Siellä kerrotaan huomattavan paljon myöhemmin, että Israelin kansa halusi omassa maassaan kuninkaan.

He olivat sitä mieltä, että kun naapurikansoillakin on kuningas, heilläkin pitää olla.

He elivät siihen asti noin sanottua tuomareiden aikaa.

Ja Jumala sitten oli sitä mieltä, että kun tahdotte kuninkaan, te saatte.

Ja näin ensimmäiseksi kuninkaaksi voideltiin Saul.

Saulin jälkeen tuli kuninkaaksi Daavid.

Ja Daavidin jälkeen kuninkaaksi tuli hänen poikansa, Rehabeam.

Ja sitten alkoivatkin tuossa maassa vaikeudet.

Tai Salomon oli siinä välissä.

Salomon oli se, joka Daavidin jälkeen tuli kuninkaaksi.

Ja hänelle oli suuret lupaukset Jumalalta: "Jos vaellat minun teilläni."

Mutta Salomon ei vaeltanut.

Hänestä kerrotaan, että hän suostui vieraisiin jumaliin, käsiin tehtyihin jumaliin, joita hän ja hänen pakanakansojen keskuudesta ottamansa vaimot palvelivat.

Jumala vihastui Salomonille ja sanoi, että tämä kansa, kuninkuus revitään sinun suultasi pois, mutta se ei tapahdu vielä sinun aikanasi.

Kun Salomon kuoli, hänen jälkeensä tuli kuninkaaksi Rehabeam, joka oli Salomonin poika.

Salomon oli aikanaan rakennuttanut palatsin, Jerusalemin temppelin, jota jo Daavid aikoinaan haaveili, mutta ei saanut.

Salomon rakennutti sen.

Hän rakennutti kaksi temppeliä: sen kuuluisan Jerusalemin temppelin, jossa palveltiin, sen ajan Jumalan palvelukset suoritettiin, ja sen lisäksi hän rakennutti itselleen hienon palatsin.

Ja näiden kahden suuren rakennustyön aika kesti 30 vuotta tai 20 vuotta, jommankumman, kuitenkin hyvin pitkään.

Se vaati ankarasti kansalta veroja, että tämä saatiin tehtyä.

Kun Salomon luopui vallastaan ja hänen poikansa tuli, Salomon haudattiin.

Ja tuon näännytetyn kansan edustajat, se kansa lähetti edustajansa tuon Rehabeamin luoksi.

Ja niillä oli sellainen viesti, että isäsi Salomon on kovasti raskauttanut heitä työllään.

Sääli sinä meitä ja helpota meidän taakkaamme.

Rehabeam sanoi, että hän kysyi neuvoa neuvonantajiltaan.

Silloinkin oli hallitsijoilla neuvonantajia, niin kuin on tänäkin päivänä joka maassa, täällä Suomessakin.

Ei meidän yksittäiset hallitusihmiset yksinään tee päätöksiä, vaan heidän takanaan on suuri virkakoneisto, joka seuraa tilanteita ja joilla on paljon perusteita esittää, millaisia päätöksiä kannattaisi tehdä.

Rehabeam sai neuvonantajiltaan päätösesityksen.

Ne neuvonantajat olivat olleet jo Salomonin aikana temppelissä hänen isänsä, Rehabeamin isän neuvonantajina.

Ja nähtävästi he olivat samaa mieltä kuin tuo kansa.

Ja kun Rehabeam kysyi heidän neuvoaan, neuvonantajat sanoivat, että helpota kansasi iestä.

Näin saat heistä luotettavia kansalaisia, jotka palvelevat sinua.

Rehabeam ei tyytynyt tuohon päätökseen, vaan hän halusi kuulla neuvoja myös nuoremmilta neuvonantajilta.

Hänellä oli palatsissaan omaan ikäluokkaansa kuuluvia nuoria neuvonantajia, joilta hän sen jälkeen vielä kysyi neuvoa.

Ja nuo nuoret neuvonantajat sanoivat näin: "Ei suinkaan. Sano kansalle, että sinun isäsi ruoski heitä nahkaruoskalla, mutta minä olen kovempi ja lyön teitä piikkiruoskalla."

Ja niin tuo Rehabeam mielistyi tuohon nuorempien neuvonantajien huonoon esitykseen.

Ja kun kahden päivän päästä nämä kansan lähettämät lähettiläät tulivat palatsiin, Rehabeam sanoi, että hän kiristää nuorten neuvonantajien ohjeiden mukaan entisestään sitä, mitä isä oli kurittanut ja rangaissut kansaa.

Ja nuo neuvonantajat lähtivät kertomaan sen kansalle.

Ja kuningas Rehabeam lähetti vielä jälkeensä verotarkastajia.

Niiden tehtävä oli mennä katsomaan, että se toteutuu se kuninkaan antama käsky.

Tuo kansa oli niin sydämistynyt, että se kivitti kuoliaaksi nuo verotarkastajat.

Tällöin Rehabeam ymmärsi, että hänenkin henkensä on vaarassa, ja hän pakeni tuolta maasta.

Ja sinne maahan tuli haltijaksi sen jälkeen Jerobeam, joka ei ollut Salomonin sukua, mutta oli ollut kuitenkin jo Salomonin aikana kuninkaan huoneen palvelijana töissä siellä.

Jerobeamin tullessa tuonne kansaan kansa huudatti hänet kuninkaaksi.

Se kansa nimittäin jakaantui samassa vaiheessa.

Siitä tuli pohjoinen ja eteläinen valtio.

Siihen pohjoiseen, jonka me tunnemme Israelina, kuului kymmenen heimoa.

Ja siihen eteläiseen vain kaksi, jonka me tunnemme Juudan maana.

Ja kerrotaan, että nämä kaksi maata olivat jatkuvasti sodassa keskenään.

Mutta tämä kaikki tapahtui siten, että Jumala salli sen tapahtua.

Kun Jerobeam oli tulossa kuninkaan kansansa hallitsijaksi, hänellä oli ajatus, että hän kerää sotajoukkonsa ja hyökkää sinne Juudan maahan.

Hän sai Jumalalta neuvon: "Älä tee sitä. Anna heidän olla. Sillä se, mikä on tapahtunut, se on tapahtunut hänen tietäen."

Ja näin tuon kansan raskaan kohtalon vuoksi, ja voisi sanoa huonon hallitsijan, Rehabeamin, joka ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt tehdä, vaikka sai hyviä neuvoja, tuo kansa jakaantui kahteen maahan, Juudaan ja Israeliin, jotka sotivat keskenään.

No niin, tällaisia perusteita ja kertomuksia löytyy Vanhasta testamentista veron kehityksestä.

Sitä on peritty väkisin, ja sitä on myös vapaaehtoisesti lahjoitettu, maksettu ja annettu.

Meille ehkä verotuksesta tulee mieleen se ensimmäinen joulu, jossa sanotaan, että silloin tapahtuisi, että kukin meni omaan kaupunkiinsa merkittäväksi veroluetteloihin.

Eli käytännössä silloin tapahtui se, että ihmiset kansaluetteloitiin verotusta varten, mutta kyllä veroja oli ollut hyvin ja huonoihin asioihin, oikein ja väkivallankin kerätty paljon sitä ennen jo.

Nyt kun nuo opetuslapset kysyvät Kristukselta, tai kiusatakseen fariseoksia ja kirjanoppineita, tästähän on useampi kertomus tästä veronmaksusta evankelistoilla.

Siitä sanotaan myös, että he kiusatakseen kysyivät Jeesukselta, sopiiko maksaa veroa, jolloin Jeesus otti kolikon ja kysyi, kenen kuva siinä on.

Ja näin pitkän perusteella, näin kaukaa, näin vahvoilla perusteilla Kristus tiesi, että temppelivero on asetettu jossakin siellä Mooseksen aikana jo.

Se on Jumalan ilmoittama säädös ollut.

Mutta tiesikö nuo opetuslapset tätä kaikkea? Oliko heillä yhtä hyvä tieto kansanhistoriasta ja verotuskäytänteistä kuin heidän Herrallaan oli?

Sitä me emme tiedä.

Mutta Jeesus kuitenkin kysyy Pietarilta, ehätti kysymään, kun Pietari kysyi tästä verotuksesta: "Simon, mitä mieltä sinä olet? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari.

Jeesus sanoi, että lapset ovat siis vapaat.

Tälläkin käytänteellä oli sieltä kaukaa Vanhasta testamentista asti oma historiansa.

Tuo seutu, Lähi-Itä kokonaisuudessaan, niin kuin me tiedämme historiasta, on ollut hyvin levotonta, sotaisaa aluetta vuosituhansia.

Kaikkea emme löydä selitystä Raamatusta, miksi näin on ollut, mutta raamatuntutkijat, erätutkijat, totesivat näin, että aikoinaan tuo Lähi-Itä, nämä Raamatun maat, olivat ainoa paikka, jossa oli maanteitse kauttakulkuyhteys kolmen suuren maan osan välillä: Euroopan, Aasian ja Afrikan.

Ja näiden maiden yhteys, maantieteellinen tieyhteys, kulki Raamatun maitten halki.

Ja niin kuin me tiedämme, tuo Israelin maa on myös vuoristoista seutua, ei se ole täynnä maanteitä, ei ainakaan silloin ollut.

Siellä oli selkeät kulkuyhteydet vuoristojen välissä, josta nämä karavaanitkin kulkivat maasta toiseen vieden myyntitavaraa, ja tällaisen karavaanin vangiksi hän myytiin aikanaan Joosefkin, jonka mukana hän siirtyi Egyptiin.

Nyt näiden maan läpi kulkijoiden tullaus ja verotusoikeus oli tietenkin sille, joka maata hallitsi.

Näin ollen se, joka hallitsi maata, sillä oli mahdollisuus rikastua hyvin niistä tullattavista tavaroista.

Tulli maksettiin sille, jolle tulli kuuluu, niin kuin tässä tekstissä Kristuskin toteaa.

Nyt Simon Pietari toteaa sen, että vierailta tullia ja veroa perittiin.

Kyllähän Pietarilla tuntui olevan tieto siitä, milloin.

Mutta Kristus toteaa siihen, että miksi suotta, vaikka lapset ovat vapaat, miksi suotta suututtaisimme heitä.

Mene järvelle, onge kalaa, ja ensimmäinen kala, jonka vedät kuivalle maalle, avaa sen suu, ja siellä on hopeaa rahaa.

Ota ja maksa se heille, sekä minun että itsesi puolesta.

Ja näinhän Pietari sitten teki.

Nyt kun me vertaamme tätä tekstiä, josta Paavali puhuu roomalaiskirjeessä, hän puhuu samoista asioista muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.

Me voimme tästä tehdä johtopäätöksen, että niin kuin me jo tässä kuulemme, se verotusasia oli niin vanhaa, vanhan testamentin alkuajoilta saakka.

Siitä puhuivat opetuslapset mestarinsa kanssa, ja tähän asiaan otti kantaa myös Paavali.

Ja kyllä minä ajattelen näin, että me voimme olla täysin vakuuttuneita siitä, että tuohonkin aikaan se oli asia, joka keskustelutti myös opetuslapsia.

Paavalihan nimittäin varmasti tunsi kansansa historian ja myös nämä verotukset.

Hän itse sanoo itsestään, että minä polveudun Benjaminin suvusta.

Eli hän tunsi tuolta Jaakobin kahdentoista pojan ajoilta asti oman sukunsa juuret, että hän on Benjaminin sukuun kuuluva.

Ja näin Paavali sitten puhuu siitä, että on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei rangaistuksen pelosta, vaan myös oman tunnon vaatimuksesta.

Aikaisemmin hän puhuu siitä, että tässä samassa luvussa, että esivallalla on oikeus myös tarvittaessa rangaista.

Mutta hän kristityille muistuttaa, että ei sen tähden suostuta esivallan alaisuuteen rangaistuksen pelossa, vaan myös oman tunnon vaatimuksesta.

Paavali varmaan tunsi nämä samat kertomukset, joita lyhyesti on käyty läpi, että on ollut myös huonoja hallitsijoita, mutta niiden huonojen hallitsijoidenkin kohdalla kohdasta sanotaan näin, että Jumala toteaa, että eivät ne ole hänen tietämättään tulleet.

Minä olen ollut tietoinen ja sallinut, että näin tapahtuu.

Ja kaikki kansa, sekä uskovaiset että ne, jotka eivät uskoneet tai uskovat jotain muuta eri tavalla, he olivat saman esivallan alaisia, eivätkä aina hyvän esivallan, eivät edes sellaisen, joka olisi kunnioittanut ja peljännyt Jumalaa.

Paavali vielä jatkaa, että nämä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään.

Niinpä, kun me katsomme ja ajattelemme, että Jumala tietää, millainen hallitus milloinkin on.

Jumalan sallimuksesta kaikki hallitukset ovat olleet, vaikka eivät toteuta hänen tahtoaan, niin kuin eivät nekään entisajan kuninkaat, joista tässä muistelimme, jotka olivat kyllä vannoneet, mutta jotka myöhemmin poikkesivat Jumalan tahdon tieltä.

Joille Jumala sanoi, että sinä et ole pitänyt minun liittoani, jonka hän teki, poikkeisivat ja palvelivat vieraita jumalia.

Mutta siitä huolimatta se esivalta, jonka tehtäviä he hoitivat, se oli Jumalan sallimuksesta pystyssä.

Ja näin Paavali lopuksi sitten kehottaa: antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu.

Kenelle vero, sille vero; kenelle tulli, sille tulli; kenelle pelko, sille pelko; kenelle kunnia, sille kunnia.

Tähän viimeiseen lauseeseen minä vielä hetkeksi pysähdyn: kenelle kunnia, sille kunnia.

Minua vähän kiusasi tällainen teksti, kun ajattelin, että en minä halua veroluentoa pitää, mutta jotenkin tämä teksti ei päästä nyt otteestaan.

Mutta sitten minä ajattelin, että täällä varmaan tänäkin iltana on Pohjois-Pohjanmaan kodeissa laajalla alueella teitä, jotka muistatte tämän maan vaiheita vuosikymmenien ajalta ja tunnette vielä vanhempia asioita historian lehdiltä, sieltä niitä lukeneina.

Minä niitä, omia elettyjä vuosikymmeniä taaksepäin muistellessa ja sen, minkä historiasta tunnen, ajattelen ja tunnen syvää kiitollisuutta.

Jumala on varjellut tätä maata hyvin.

Hän on antanut meille paljon hyviä virkamiehiä ja hyviä hallituksia.

Ja niin kuin Mooses aikoinaan, Mooseksen kautta säädettiin, sitä hyvää, mitä näin on kerätty, sitä on tasattu ja jaettu köyhille, vähävaraisille, joilla on vähemmän kuin monilla meillä muilla.

Ja ehkä monetkin meistä, jos se olisi omaehtoista, täysin omasta hyvästä jakamista, joutuisimme ehkä sanomaan, että käteni on hidas auttamaan.

Mutta näin on lait ja säädökset meillä, että me tällä tavalla huolehdimme vähäosaisista.

Ja Jumala on ennen näkemättömällä tavalla siunannut tätä maata, tätä kansaa, antanut paljon ajallista hyvää.

Niin paljon, että muutama vuosikymmen sitten olisi ollut mahdoton kuvitella, miten paljon.

Ja kaiken tämän hyvyyden keskellä, vaikka me näemme niitäkin huolestuttavia merkkejä, että maalistuminen lisääntyy ja sellaiset kristilliset perusarvot väistyvät nopeammin tai hitaammin syrjään, mutta niitä kuitenkin vierastetaan ja työnnetään syrjään ikään kuin tarpeettomina.

Sitä huolimatta me saamme elää niin hyvässä ajassa, että me saamme vapaasti kokoontua ja uskoa.

Tänään me kokoonnumme kodeissa.

Täällä on vain pieni joukko täällä toimitalolla.

Mutta me saamme vapaasti uskoa.

Ja jos ja kun tautitilanne hellittää, niin ehkä taas täällä toimitalolla sitten, niin että sadoin on yhtä aikaa ihmisiä koolla kuuntelemassa ja uskomassa Jumalan sanaa.

Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

Me lähestymme joulua.

Muutaman viikon päästä me laulamme Lutterin virttä ja sen säkeistöä seisaalle nousten: "Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon Poikansa. Jot enkelitkin riemuiten veisaavat hänelle kiitoksen."

Jumalalle kuuluu kiitos ja kunnia kaikesta, ja ennen kaikkea siitä, että tänäänkin saamme turvallisesti uskoa.

Matkaystävät, rakkaat siskot ja veljet kotona, siellä jossakin tai tien päällä, missä tahansa, ja täällä.

Nytkin on lupaa turvallisesti uskoa, kaikki synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä.

Rauhaan, vapauteen ja ilon asti.

Jeesuksen nimessä ja veressä on synnit kaikki anteeksi.

Meillä on näin hyvä Jumala.

Hän siunaa meitä näin ajallisesti ja iankaikkisesti.

Näin saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa ansaan siunattuun suojaan Jeesuksen nimeen.

Aamen.

Aamen.