Seurapuhe Haukiputaan Jokikylän RY:llä 23.01.2022 17.00

Kiitos, että katsoitte. Me kiitämme sinua armovarluksestasi, johdatuksestasi, siunauksestasi. Kiitämme siitä, että olet antanut meille elämän ja myös uskon elämän. Olet johdattanut meidät poikasi Herran Jeesuksen helmaan ja hänen valtakuntaansa.

Suurin kiittämisemme onkin meillä siitä, vaikka meillä on myös paljon ajallisen elämän lahjoista, joita sinä meille olet suonut, niistäkin kiittämisen aihetta. Tänä iltana me pyydämme nöyrästi kirkasta sitä armon sanomaa, jota nyt kuulolla oleva seurakunta tarvitsee. Köyhien sananpalvelujen kautta sinä voit tuoda armon sanoman niin lähelle, että jokainen siitä oman osansa saa. Tätä me pyydämme.

Kyntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Tämä kolmas sunnuntai loppiaisesta on aiheeltaan, kirkolliselta aiheeltaan Jeesus herättää uskon. Loppiaisesta tuonne laskiaiseen saakka Raamatun kertomukset kuvaavat Jeesuksen ihmetekoja, sitä, kuinka hän paransi sairaita ja ilmaisi jumalallisen voimansa. Tämänkin sunnuntain evankeliumi siitä kertoo.

Kuitenkin ajattelin, että luen nyt puheeni johdannoksi hyvin tutun Jumalan sanankohdan, eli tämän päivän epistolan Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta, jakeet 16 ja 17. Sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen:

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. Ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu, uskosta vanhurskas saa elää.

Apostoli Paavali oli Saul Tarsolaisena Jumalan seurakunnan vainoja. Ja hän kuvitteli, että kun täyttää Jumalan vaativan lain viimeistä piirtoa myöten, niin silloin on autuas taivaan perillinen ja että Jumala hyväksyy sellaisen ihmisen.

Mutta sitten, niin kuin sen hyvin muistamme, Paavali mennessään Damaskokseen ottamaan kiinni elävän Jumalan seurakunnan jäseniä tuodakseen heidät oikeusistuinten eteen Jerusalemiin, niin hän tuolla Damaskoksen tiellä kohtasi vahvempansa. Elämän Herra Jeesus hänelle ilmestyi.

Ja niin kuin senkin hyvin muistamme, sieltä kirkkauden keskeltä, joka Paavalin sokaisi niin, että hän kaatui maahan sokeana, kuului sanat:

Saul, Saul, miksi vainoat minua? Ja kun Saulus Tarsolainen kysyi, kuka sinä olet Herra, vastauksen hän sai tämän sisältöisen:

Minä olen Jeesus Kristus, jota sinä vainoat. Eli Jumalan omissa.

Herra Jeesus asuu ja vaikuttaa niin kuin hän vapahtajan tehtävää suorittaessaan oli luvannutkin. Teissä minä asun ja teissä minä vaikutan maailman loppuun asti. Minä olen teidän kanssanne ne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Kun Saul Tarsolainen vainosi Jumalan lapsia, Jumalan seurakunnan kansalaisia, hän vainosi itseään Herraa Jeesusta. Mutta niin kuin muistamme, ei Jeesus jättänyt Saulusta sokeuden tilaan, vaan antoi osoitteen, mihin hänen oli mentävä.

Ja niin siellä Damaskoksen kaupungissa, kynhengen valmistamana, lähestyi Ananiias. Ananiias pani hänen päälleen, tai sanoi hänelle ensisanoinaan:

Se Herra, joka sinulle tiellä ilmestyi, lähetti minut, että saisit näkösi jälleen. Ja pani käteensä Saulus Tarsolaisen pään päälle ja siunasi evankeliumiin, niin me voimme lyhyesti sanoa.

Sauluksesta tuli näkevä, ajallisesti näkevä, joka on sekin valtavan suuri asia, mutta ennen kaikkea hänestä tuli hengellisesti näkevä. Hän näki nyt, miten väärin hän on menetellyt, kun hän on vainonnut Kristuksen omia. Hänen sydämensä syttyi rakkaus niihin, joita hän oli ennen vihannut. Ja uskovana hänet sitten myöskin kastettiin.

Hän ei hävennyt puhua tuosta omasta parannuksen teostaan ja kääntymisestään. Kuninkaiden edessä hän uskonsa tunnusti ja oli tarjoamassa evankeliumia ylhäisimmästä alhaisimpaan saakka. Sen vaikutti elävä usko, joka hänen sydämensä oli sytyttänyt.

Aivan samanlainen oikeastaan on veljemme uskon puhdistaja Martti Lutherin parannuksen teko ja uskon saaminen sydämensä. Hän oli tuolla Saksassa opiskelemassa yliopistossa nuorena miehenä parikymppisenä, kun yhtäkkiä hän joutui ystävänsä kanssa suureen ukkosilmaan.

Ja perimätieto tietää kertoa, liekö legenda, mutta kuitenkin niin kerrotaan, että hänen hyvä ystävänsä olisi salamaiskuun kuollut. Ja silloin Lutherin sydän heräsi. Hän tuli suureen synnin tuntoon.

Ja hän tuon alueen pyhimystä, pyhää Annaa, rukoili:

Pyhä Anna, auta minua, minä lupaan mennä luostariin.

Ja niin kävi, että vaikka hän oli hyvin pärjännyt tuolla yliopistossa, maisterinpaperit jo hänellä oli, ja isä odotti hänestä juristia. Hänellä oli suuret toiveet omaan poikansa suhteen.

Mutta kun Martti Luther oli luvannut mennä luostariin, niin hän myös toteutti lupauksensa. Ja tuolla sääntöluostarissa hän teki kaikki määräykset ja säännöt. Hän yritti lepyttää vihaisen Jumalan, niin kuin hän itse myöhemmin toteaa, että se oli hänelle vihainen Jumala, joka vaatimalla vaati.

Ajatelkaapa, aamu kolmelta piti aloittaa siinä luostarissa ensimmäiset rukoushetket. Ja sitten pitkin päivää tehtiin työtä, rukoiltiin ja oltiin Jumalan palveluksessa ja luettiin tietenkin pyhiä kirjoituksia. Ja paastuttiin.

Ja tuossa paastoamisessakin oli Luther ylitse muiden. Mutta siitä huolimatta hän ei saanut tunnolleen rauhaa. Mitä enemmän hän yritti, mitä enemmän hän koetti tehdä hyviä tekoja, joilla lepyttäisi tuo vihaisen Jumalan, sitä suurempi oli hänen tuskansa. Sitä suurempi oli hätä.

Lauletaanko se jossakin laulussa, että hätä ja tuska maailma on suurempi kuin luullaankaan. Tänäkin päivänä on Jumalan herättämiä. Ja niin, sellainenhan meillä Jumalan valtakunnassa on. Toivomus ja rukous, että he osautuisivat armolähteiden äärelle.

Kokemaan samaan, minkä sai Paavali kokea, Saulus Tarsolainen kokea, josta myöhemmin kasteen jälkeen ruvettiin nimittämään Paavaliksi. Ja sen koki myöskin Martti Luther.

Siellä luostarissa, Augustinolaisluostarissa, tuli luostarien tarkastaja Staubitz. Ja hän opasteli tuota Lutheria Jumalan sanan salaisuuksiin. Ja jotakin sieltä avautuikin.

Mutta Staubitz ei ollut se, joka saarnasi Martti Lutherille synnit anteeksi.

Minä olen saanut historiallisen teoksen käsiini ja siitä otin aivan tänne tätä saarnaa varten otteen, josta ajattelin lukea, miten hyvin tämä myös meidän uskon näkemykseemme sopii ja oikeastaan vahvistaa meidänkin uskoamme.

Täällä kerrotaan, että tuon Staubitzin jälkeen hänen tykönsä eräänä päivänä, hänen ollessaan vielä epätoivon murtamana, astuu vanha munkki hänen kammioonsa ja lausuu hänelle muutamia lohduttavia sanoja.

Luther avaa hänelle sydämensä ja ilmoittaa vavistuttavan pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kykene, kuten Staubitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osaa uskon tunnustuksensa ja on siinä löytänyt lohdutuksen sielullensa.

Hän käyttää siis nuorta veljeä varten samaa lääkettä. Joudattaa hänet apostoliseen uskon tunnustukseen, minkä Luther oli ensin lapsuudessa oppinut Mansfeldin koulussa.

Luki vanha munkki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: "Minä uskon syntien anteeksi saamiseen."

Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä herttaisesti lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutheruksen sieluun.

Minä uskon. Minä uskon toistihan kohta itselleen tuskavuoteellaan. Minä uskon syntien anteeksi saamiseen.

Ah, sanoi munkki. Ei ole kylläksi uskoa, että Daavidin ja Pietarin saaneen syntinsä anteeksi. Sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin synteinemme olevan meille anteeksi annetut.

Kuinka suloisesti tämä käsky soikaan Lutherus raukalle?

Kuuleppa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessaan Maria ilmestyksestä, lisäsi vanha veli. Pyhän hengen todistus sydämessäsi on: syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Tässä tuokiossa osautui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta omilla töillään ja antautui armon varaan, joka riittää.

Luther luennoi Erfurtin yliopistossa Roomalaiskirjeestä teologian ylioppilaille. Hän oli teologian tohtori. Ja hän tätä Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun nimenomaan jaetta 17 alle viivasi:

"Ei teoista, mutta uskosta vanhurskas saa elää."

Mutta hänelle kirkastui myöskin juuri tämän vanhan uskovaisen munkkiveljen kautta tämä, joka tässä tekstissäkin on:

Jumalan vanhurskaus ilmestyi uskosta uskoon. Ihminen, joka on omakohtaisesti päässyt uskomaan niin kuin Raamattu sanoo, ja Pyhä Henki todistaa hänen henkensä kautta, että hän on Jumalan lapsi, hänellä on valtuutus kuuluttaa armon sanomaa.

Ja kun se, jolle tätä armon sanomaa evankeliumia kuulutetaan, sen uskolla vastaanottaa, hänkin on Jumalan lapsi ja päässyt osalliseksi Jumalan vanhurskaudesta.

Ihminen luontojaan ajattelee tuota asiaa Jumalan vanhurskaus määrinpäin. Se ajattelee niin, että Jumala vaatii meiltä sellaisia hyviä tekoja, että näillä ihminen kelpaa Jumalalle.

Mutta kun se onkin juuri toisinpäin. Jumala lahjoittaa vanhurskauden oman syntisyytensä tuntevalle ihmiselle, ja se kelpaa Jumalalle, kun ihminen ottaa lahjana Jumalan vanhurskauden. Ja se lahjoitetaan elävän evankeliumin saarnan kautta.

Tämä on tänäkin päivänä täysin totta, niin kuin se oli Saulus Tarsolaisen aikana, niin kuin se oli Martti Lutherin aikana.

Mutta veljet ja sisaret, sanankuulijat, onko se joskus niin, että toisellakin tavalla meillä saattaa tulla inhimillisyyden puolesta, ihmisen puolesta, vanhan Aatamin puolelta häpeän tunteita, kun meidän olisi evankeliumia esillä pidettävä.

Joskus on erittäin vaikea ihmisjoukon keskellä tervehtiä Jumalan terveellä. Me olemme heikot. Me tarvitsemme täydellisen Jumalan armon. Ei ole yhtäkään, joka itsessään hyvää tekisi, ei ainuttakaan. Me kaikki olemme kelvottomia. Aivan jokainen.

Voi se olla, että minä olen täällä Jokikylän rauhassa muistellut erästä tilannetta, jossa minä kamppailin itseni kanssa. Ja välillä tuntui, että häpeän evankeliumia.

Olin siellä Ranualla opettajan toimessa ja menin Yhdyspankkiin omille asioilleni ja huomasin, että siellä istuskelee odottaen omaa vuoroaan mies, joka oli ilmeisesti toista viikkoa sitten saanut pyhän parannuksen armon omalla kotikylällään. Iso mies.

Ja minä näin, että hän siinä hippuilee, ottaako askeletta minua kohtaan. Ja minä katselin, löytyykö mistään piilopaikkaa, kun arvasi, että mistä on kysymys. Eihän siinä ollut piilopaikkaa jonossa, seisoin ja ihmisiä oli.

Niin tuo mies tuli ja otti nopeat askeleet ja karahti kaulaan ja sanoi, että maailma on riepotellut. Kiusauksia on ollut. Ja uskon tunnustaminenkin on niin heikkoa. Saanko minä anteeksi? Ja syntiäkin on tullut.

Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin avata sinulle evankeliumia saarna. Ja Jumala antoikin siihen voiman, että en minä siinä sitten enää hävennytkään.

Niin siinä sitten kävi niin kuin sanotaan, että virressä, onko Sionin laulu, että Puu kuiva käy pikku kimmimaan tähän lähteen vartaalle. Minunkin oli anottava samaa evankeliumia tuolta veljeltä.

Ja niin me oltiin kaulakkain siinä pankin lattialla. Kolmantena oli Herra Jeesus. Väkevästi sen tunsi, ja niin varmasti tuo veli sen tunsi. Hyvä meidän oli olla. Synnit oli anteeksi. Evankeliumi oli tehnyt tehtävänsä.

Mutta se oli tehnyt tehtävänsä myös laajemmin. Ei ainoatakaan ollut ihmistä siinä pankkisalissa, joka olisi pilkaten hymyillyt. Muutamia kyyneliäkin ihmisten silmissä näkyi.

Meidän ei tarvitse hävetä evankeliumia. Sillä kyllä se on tänäkin päivänä Jumalan voima, ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.

Muistan omalta ajaltani nuoruudesta Haapavedeltä, jossa nuoruusvuosinani sain parannuksen armon nuorena apulaisopettajana. Ja naapurin pojillakin oli siihen aikaan kysymyksiä uskon asioista.

Keskustelin, jäi mieleen erittäin voimakkaasti, kun keskustelin semmoisen naapurin pojan kanssa, josta oikein semmoisena henkilönä tykkäsin kovasti. Ja olisin toivonut, että hän olisi saanut myöskin parannuksen armon.

Ja keskustelun päätteeksi, niin sen oikein näki kasvoilta, että hän kovetti itsensä ja sanoi, että no mutta onhan se sillä lailla, että Jeesus on myös minuun syntini sovittanut.

Sanoin, että kyllä on. Mutta kuule, siinä tarvitsisin kuitenkin henkilökohtaisen uskon, ei tietämystä. Kyllä sielunvihollinenkin tietää, että Jeesus on maailman vapahtaja ja vapisee, mutta eihän se autuuteen ole pääsemässä.

Pitäisi tehdä henkilökohtaisesti parannus ja uskoa evankeliumiin.

Niin tuo naapurin poika totesi, että on se niin vaikea ymmärtää, että eikö se nyt riitä, että kun se on kaikkien ihmisten vapahtaja ja syntien sovittaja, niin minäkin pääsen perille.

Niin se jäi, siihen se jäi. Ei auvennut hänelle, mitä merkitsee evankeliumin vastaanottaminen, että se henkilökohtaisesti on lahjana Jumalalta vastaanotettavana tuo evankeliumi ja uskottava tieto.

Se ei riitä sydämen usko. Se on, joka aututtaa. Sydämen uskolla me tulemme vanhurskaiksi, uskontunnustuksella autuaiksi. Näin apostoli siitä kirjoittaa.

Niin pelastus on kyllä tarkoitettu kaikille, mutta kaikki eivät ota evankeliumia uskolla vastaan.

Miten se usko sitten syntyy? Se syntyy niin kuin sen Paavali myöhemmin samaisessa Roomalaiskirjeen kymmenennessä luvussa toteaa:

Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.

Veljellemme Martti Lutherille ja apostoli Paavalille tämä kirkastui henkilökohtaisesti. He olivat väkeviä evankeliumin sanan saarnaajia ja Jumalan valtakunnan evankeliumin. Se evankeliumi meni eteenpäin heidän aikanansa.

Mutta he olivat Jumalan työtovereita. He eivät voineet itseään siitä ylistää eivätkä itselleen ottaa siitä aivan kuin aihetta ylpeyteen. Molemmat olivat hyvin nöyriä Jumalan valtakunnan työntekijöitä.

Ajatelkaapa miten se Paavalikin, joka Eurooppaan toi evankeliumin ja kulki maasta maahan ja evankeliumi menestyi, niin hän toteaa kuitenkin itsestään, että minä olen syntisistä suurin. Minä kurja ihminen, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?

Ja sitten hän kuitenkin ylistää uskonnon perustusta Herraa Jeesusta Kristusta. Niin vaikka hän tuon oman heikkoutensa ja huonoutensa tuntee ja näin sanoo, niin kuin me muistamme:

Sitä hyvää mitä minä tahtoisin tehdä, minä en tee. Mutta sitä pahaa, jota en tahtoisi tehdä, sitä minä teen. En kuitenkaan minä vaan synti, joka minun lihassani asuu.

Ja sitten hän parahtaa juuri että:

Minä kurja ihminen, kuka minun päästää tästä synnin ruumiista?

Niin me toteamme itse kukin, ainakin minä omalta kohdaltani. Voi miten paljon Herralla Jeesuksella on oltava rakkautta ja anteeksi antamusta jo tähän valtakuntansa kautta.

Saarna ottaa minuakin kohtaan. Niin minä tälläkin hetkellä kysyn, että saanko minä uskoa omat syntini anteeksi. Niin minä tahdon uskoa, ja niin rakkaat veljet Jeesuksen nimessä ja veressä.

Jeesuksen nimessä ja veressä synnit ovat anteeksi, ja sielläkin nettiradion äärellä sanan kuulija rakas, saat avata sydämesi uskomaan omat syntisi, vikasi ja virheesi, epäilyksesi ja kiusauksesi Herran Jeesuksen nimessä ja kallissa sovintovedessä anteeksi.

Ei meillä ole mitään muuta tietä taivaaseen kuin tämä, että me evankeliumiin uskovina, niin kuin vanhat saarnaajat sanoivat, että Jeesuksen verenkorjaajina teemme matkaa kohti kotien kunniaa.

Niin, uskosta vanhurskas elää. Ei omista teoista, ei hyvistä tuntemisistakaan, vaan uskosta. Niin me jäämme nytkin. Uskon teitä vailla ja luottamaan siihen, että Hän, joka on meissä hyvään työnsä aloittanut, sen on Kristuksen päivään asti päättävä.

Jeesuksen nimeen. Aamen.

Suomessa. Kuuluisan nimeen. Katke Lauren Seema. Kiitos.