Seurapuhe Kajaanin RY:llä 06.03.2022 15.06

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Jumalan sanan ääreen yhdelle koolle tulleena hiljennymme rukouksiin.

Vanhurskas, pyhä Jumala, elämä sinun maailmassasi näyttää tänään erilaiselta kuin aikaisemmin. Sota on tullut lähelle, se kauhistuttaa, pelottaa ja ahdistaa meitä. Pyhä Jumala, meillä on sotaa omassa itsessämme, sielunvihollista vastaan. Turmeltunut mielemme synteihin taipuu, siksi me huudamme puoleesi vielä. Tiedämme, että se auttaa. Jumalaskielä.

Pyhä Jumala, sinä annoit poikasi tänne keskellemme, haurauden, epävarmuuden ja pelkojen kuolemanvarjojen keskelle. Kuolemanvarjo piirtyi myös poikasi tielle, mutta hän voitti kuolemankin. Ylösnousemuksellaan hän teki maailman paikaksi, jossa lapsenasi seurakunnassasi saamme elää ja kiittää sinua.

Armollinen Isä, kaiken lohdutuksen Jumala. Olemme hiljentymässä kuuntelemaan sanaasi. Anna sen ruokkia, neuvoa, lohduttaa ja virvoittaa meitä. Anna meille vieläkin voimia uskoa, että tie on auki taivaaseen, yhteen joukkoon ikuiseen. Kuule rukouksemme, poikasi Jeesuksen nimeen. Aamen.

Luen tekstijohdannon Neljännen Mooseksen kirjan luvusta 20, jakeesta 7, jakeen 13 loppuun. Herra sanoi Moosekselle: ota sauva ja kutsu sitten veljesi Aaronin kanssa.

Apinoijat, tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä? Mooses kohotti sauvan ja iski kahdesti kalliota, ja siitä alkoi juosta vettä niin että kaikki israelilaiset ja heidän karjansa saivat juoda kyllikseen.

Mutta Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: te ette uskonneet minua, ette pitäneet minua pyhänä israelilaisten edessä. Sen tähden te ette saa johtaa tätä kansaa siihen maahan, jonka minä sille annan.

Tämä vesipaikka sai nimekseen Meriba, koska israelilaiset siellä kapinoivat Herraa vastaan. Siellä Herra osoitti pyhyytensä heidän keskuudessaan. Aamen.

Oletteko kuunnelleet joskus radiosta ohjelmaa Kuusi kuvaa? Siinä ihmiset kertovat elämästään, ovat valinneet sieltä viisi kuvaa, joista kertovat, muistelevat missä elämänvaiheessa se otettiin ja miksi. Mitä tunteita ajattelit? Mitä ajatuksia ja muistoja siihen liittyy? Ja se kuudes kuva on kuva, jota ei koskaan otettu, mutta jota haastateltava haluaisi, että se joskus otetaan ja ketään siinä olisi.

Tästä luetusta raamatun tekstistä on taiteilija tehnyt kuvan. Se on siis kuudes kuva. Sitä ei ole koskaan otettu. Se on maalattu. Taittaa tuollakin sakastissa olla se vanha kansakoulutaulu. Siinä kuvassa kiinnittyy huomio. Siinä on Mooses ja Aaron, vahva kallio, sauva Mooseksen kädessä ja kansa takana.

Se, millä tavalla... Tämä kuva on taiteilija piirtänyt. Se tausta, mistä on tullut, sitä ei luonnollisesti kaikkea saa siihen näkymään. Takana on pitkä erämaavaellus, kuivaa, kuumaa ja pölyistä erämaata. Siellä on kuljettu väsyksiin asti.

Kerrotaan, että tämä paikka, missä luettu asia tapahtui, on Sinnin autiomaassa. Sinnin autiomaa löytyy Raamatun kartoista Negevin autiomaan eteläpuolella. Eli Egypti on jo varsin kaukana.

Tätä ennen on tapahtunut paljon asioita. Jumala on ruokkinut mannalla ja viiriäisillä kansaa. Ja kansa on usein aiemminkin napinut ja kapinoinut Moosesta vastaan. Useamman kerran kysynyt, miksi toit meidät tähän paikkaan.

Tuolla Sinnin autiomaassa he kysyivät näin: miksi toitte meidät tähän kurjaan paikkaan? Me kuolemme kaikki tänne.

Kun Mooses ja Aaron kuulivat tuon kansan ajatukset ja tyytymättömyyden syytteet, sanotaan, että he syyttivät Moosesta. Mooses Aaronin kanssa menee kansan luota pyhäkköteltaan, painavat kasvonsa maahan ja kääntyvät rukouksessa Herran puoleen. Herran kirkkaus näyttäytyi heille.

Ja sitten alkaa tämä luettu teksti. Herra sanoi Moosekselle. Nyt Mooses ja Aaron kuulevat Herran puhetta ja menevät sitten kansan eteen.

Nyt on mielenkiintoista, että he menevät kansan eteen niin kuin Jumala on neuvonut. Mutta sitten Mooses aloittaa puheen. Mooses iskee, puhuttelee kansaa: Kuulkaa nyt kapinoijat, tästä kalliosta meidän muka pitäisi saada teille vettä.

Sitten he astuvat. Mooses kohottaa sauvan ja iskee kahdesti kalliota. Siitä alkaa juosta vettä.

Käännös 92 on käskekää-muodossa. Kirkkoraamattu 38 ja 76. Biblia sanoo: Puhukaa kalliolle, että siitä alkaisi juoda vettä.

Tässä on sellainen ilmeinen sanaero. Minä ajattelin ja itse asiassa tätä tekstiä pitkäänkin mietin tälle päivälle, mutta minä olisin halunnut vaihtaa. Nyt viikolla Tapani pitää toisen puheen kyselytekstiä ja minä sanoin, että minä vähän kukauhulla tätä olen lukenut, mutta kun mitään muuta ei tuntunut löytyä.

Niin tätä piti paljon miettiä, että mitä Jumala tällaisen tekstin kautta haluaa meille puhua. Minä ajattelin tuota Moosesta tuon sauvan kanssa ja tuota tilannetta, mistä on tultu. On erämaavaellus takana. On väsynyttä. Kapinaa. Kapinoivaa, janoista ja nälkäistä kansaa.

Mooses kysyy, aloittaa puheen heille: Te kapinoitsijat.

Meidän täytyy näitä raamatun tekstejä aina siirtää myös omaan elämäämme ja aikaamme. Minä ajattelen näin, että meissäkin on niitä, jotka tuntevat väsymystä, niin kuin olisi helteinen erämaa takana. Seuroihin lähtökin voi olla raskasta, vaikeaa, väsyttävää, mutta on kuitenkin halu lähteä.

Miltä se tuntuisi, jos seurapuheet alkaisi näin, että moitteilla, että te kapinoitsijat? Tuo evankelin matkasauva ei ole tarkoitettu lyöntiaseeksi. Mooses löi sillä kalliota. Hänelle oli sanottu: käske, tai sitten vanhempi käännös: puhu kalliolle.

Minusta tämä vanhempi käännös tässä on sekä Kolmikasi että Vanha Biblia paremmin. Eikö meidän pyyntömme ole, kun me kokoonnumme seuroihin, että Kristus saisi puhua meille? Eikä niin, että me pääsisimme käskijän asemaan, että me vaatisimme, vaan kauniisti pyytäisimme, niin kuin me yleensä alkurukouksessa pyydämme, että Herra puhuu meille.

Psalmin kirjoittaja tästä samasta asiasta sanoo, että ei puhu Mooseksesta, vaan puhuu Herrasta, että hän halkaisi kallioita autiomaassa ja he saivat vettä, vettä kuin syvyyden vesiä. Hän antoi purojen puhjeta kalliosta ja antoi vesien virrata.

Mutta yhä he tekivät syntiä autiomaassa. He kapinoivat korkeinta vastaan. Ehdoin tahtoin he koettelivat Jumalaa vaatimalla mielensä mukaista ruokaa. He puhuivat Jumalaa vastaan ja sanoivat, hänkö voisi koittaa pöydän autiomaahan.

Mutta meissä on niin paljon ihmistä. Meillä voi olla omia toiveita ja vaatimuksiakin.

Vanha kristillisyyden kirja kertoo Herrasta puhujasta, joka oli kutsuttu vieraalle paikkakunnalle puhumaan. Siellä paikkakunnalla oli varattu vastaanottaja valtatieasemalle muistaakseni.

Ja tuo puhuja, joka tulisi, tiesi vastaanottajan nimen, mutta ei muuta tuntomerkkejä. Kun juna-asema tyhjeni, lopulta ei ollut kuin kaksi ihmistä. Siellä oli tuo junasta laskeutunut puhuja ja se vastaanottava mies.

Se vastaanottaja oli katsonut, että noin nukkavieru mies, tuo kun se on, joka on heille laitettu puhumaan. Ja tuo puhuja oli arvellut, sitten hän on itse kertonut, että kun ei ole muita, niin kai se tuo vastaanottaja on.

Ja oli mennyt hänen luokseen ja kysynyt, että tunnetteko sen nimistä henkilöä tällä paikkakunnalla, sen vastaanottajan nimeä. Se vastaanottaja oli ollut niin turmeltunut, että oli sanonut, että kyllä minä tunnen, mutta ei ollut sanonut, että minä olen se henkilö.

Mutta oli kuitenkin sitten yhtä matkaa menty ja illalla oli ollut seurat ja kyseinen vieraileva veli oli palvellut. Ja tuo hänen asemalta hakijansa oli tullut takimmaiseen penkkiin istumaan. Se oli kuunnellut ja sitten siinä puheen aikana oli sydän ruvennut lämpiämään ja oli pikkuhiljaa siirtynyt eteenpäin.

Ja lopulta ollut etupenkissä ja puheen päätyttyä pyytelemässä anteeksi käytöstään, että hän niin sopimattomasti otti sinut vastaan. Ja niin tuo nukkavieru puhuja oli myöhemmin viety vaatehuoneeseen ja hänelle oli ostettu paremmat vaatteet.

Sama puhuja oli toisella reisulla ollut. Ja seurapaikalla oli puhelin soinut ja hän oli vastannut. Sieltä oli soittaja edustellut, että joko sen niminen puhuja milloinkaan puhuu, että hän haluaisi sitä tulla kuuntelemaan, mutta ei sitä toista, että sitä hän ei halua kuunnella.

No se toinen puhuja, jota hän ei halunnut kuunnella, oli se joka vastasi puhelimeen. Hän oli sanonut, että en minäkään haluaisi sitä kuunnella.

Näin meillä saattaa olla tällaisia ihmisestä nousevia mieltömyksiä, että tuokin ulkoinen kuva, kun on niin nukkavieru, saa aikaan jo halun ottaa etäisyyttä ja ajatuksia mieleen, että voikohan olla Jumalan asialla.

Mooses oli ollut pitkään Jumalan asialla. Ja hänestä annetaan raamatussa todistus, että hän oli nöyrempi kuin kukaan muu. Mutta varmaan hänkin oli väsynyt tuolla matkallaan erämaan matkalla.

Ja hän tuli tuon kansan eteen. Tekisi mieli ajatella, että siinä oli kyllä puhujallakin turhautumista sille paikan tullessaan, kun kansaa pitäisi auttaa, ruokkia, syöttää ja juottaa.

Tämä on sitä, mitä vihreästi pitää. Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Ja niin hän ajatteli, että minunko muka pitää tästä kalliosta lyödä teille vettä.

Tässä oli se asia, josta Jumala puhutteli tämän tapahtuman jälkeen Aaronia ja Moosesta: te ette uskoneet minuun, ette pitäneet minua pyhänä israelilaisten edessä. Sen tähden ette saa johtaa tätä kansaa luottamaan.

No meidän ei tietenkään pidä ajatella niin, että Mooseksen ja Aaronin elämänajan ainut synti oli siinä. Mutta tämä niin kohdenkäyvästi osoittaa sen, että lain tietä, vaikka kuinka hyvin noudattaisi, ei pääse luvattuun maahan.

Jo yksikin kerta riittää Jumalan laista poikkeamiseen ja tie on tukossa. Sen tähden Jumalan piti lähettää ainokainen poikansa avaamaan se tie meille, jotka emme pääse sitä kulkemaan, jos sitä ei olisi jo meille avattu.

Mutta uskon kautta Mooseskin pääsi, niin kuin hänen veljensäkin, perille luvattuun maahan.

Kyllä minä ajattelin, kun tuo Mooses meni tuon kansan eteen, että voi olla niin, että meistä puhujistakin moni on tuntenut tuon saman, että teksti voi olla olemassa, kun tänne astelee.

Mutta tuollainen tuonsuuntainen ajatus, kun Mooses tunsi, että tästä tekstistäkö minun pitäisi puhua, kun tunnustaa, että ei ole mitään, ei ole itsellä mitään, mutta silti on tarpeen muistaa se, että kun Jumalan kansa kokoontuu yhdelle koolle, puhujan tehtävä ei ole tulla sulkemaan taivastietä, vaan avaamaan sitä, eikä lyömään sillä sauvalla, vaan pyytämään, että Jumala avaisi taivastietä evankeliumin kautta meille kaikille.

Kauan sitten eräässä toisessa yhteydessä ja paljon myöhemmin, kun tuo äskeinen muistelu, niin eräs vanha puhuja sitä muisteli, että kristityn elämässä, niin kuin koko Herran kansan elämässä, vuorottelevat kuivuuden ja virvoituksen ajat.

Kuivuuden ajat ovat hengellisesti köyhiä ja kuolettavia, mutta erityisen vaarallisia ovat pitkät myötäkäymisen ajat. Kristityt saattavat silloin tulla valvomattomiksi, huolettomiksi ja välinpitämättömiksi, mutta myös raskaat elämänkoettelemukset ovat omiaan kuivattamaan.

Katkeruus ja väsymys saattavat päästä voitolle ja sanan malka häviää.

Tämä ajatus tuli niin lähelle tuossa luetussa tekstissä, että katkeruus ja väsymys saattavat päästä voitolle.

Tuossa Israelin kansan vaelluksessa tuolla erämaassa, kun he pysähtyvät, on näkyvissä tuo, että katkeruus ja väsymys ovat päässeet voitolle.

Ja myöhemminhan sanotaan, että kun ne kävivät, ne vakoilijat luvatussa maassa, niin vain kaksi heistä pääsi myöhemmin sinne omilla jaloillaan perille asti. Muut kuolivat erämaassa.

Sanotaan näin, että kaikki yli 20-vuotiaat, jotka kääntyivät Jumalaa vastaan ja kapinoitsivat, he kuolivat siellä erämaassa.

Pitkillä taipaleilla, joissa on kuivaa pölyä, töistä saattaa olla tai on jonoja nälkä. Voi käydä myös niin, että uskon ystävien välitkin kylmentyvät.

Joskus Jumalan sanakaan ei näytä antavan sitä, mitä lupaa.

Minä muistelen eräästä kertomusta, kuinka seurien päättyessä oli, kun puhui ja sanoi, että onko täällä ketään sellaista, joka tuntee, että evankeliumi on saarnattu vain niille, jotka uskovat vähän paremmin.

Että minä haluan saarnata sinulle, joka olet kaikista laitimmaisen, väsyneimmän ja huonoimman tuntuinen.

Niin silloin oli löytynyt niitä, jotka olivat kokeneet, että nyt se puhuu minulle. Minä olen juuri tuo kaikista huolestunein. Ja se saarnasi niin, että minäkin saan uskoa.

Tällaista evankeliumia kuulutettiin köyhille, matkamiehille, jotka olivat uskon tiellä elämän arjessa, väsyneet.

Minä lähdin tänä päivänä tänne. Minä ajattelin, että meillä on vielä niin, että meillä on täällä vain viisi ihmistä. Seurakunta ei ole koolla, mutta tuossa vasta sakastissa sitten kuulin, että minä olen päivittänyt huonosti tietoni.

Täällä on ilahduttavan paljon meitä yhdellä koolla. Tämä on se, että tuntuu, että me olemme yhdessä.

Tuli ihan ajatus, että tulee mieleen, että Jumalan lapset ovat halunneet lähteä, kun pääsevät kuulemaan paikan väärin.

On hyvää, että me näin yhdellä koolla tullessa hiljennymme ja pyydämme, että Jumala meitä saisi ruokkia. Jumala meitä saisi ruokkia.

Ja että sinäkin, joka tunnet väsymystä ja olet pitkään odottanut, että pääsisit tänne yhteisiin seuroihin, saat kuulla kätkeä ja uskoa.

Nytkin on täällä, tällä hetkellä lupa uskoa kaikkein kalleinta evankeliumia omaan sielun autuuden tähden, että tie pysyisi auki taivaaseen, että ei tulisi sellaista tunnetta, että tämä tie on mennyt tukkoon. Minä en enää jatkaisi.

Tällaisen erämaataipaleiden jälkeen, pitkien ja kuivien kausien jälkeen, aina välillä tulee, että joku on jäänyt. Tulee kuitenkin virkistävä sade pitkän poudan jälkeen, joka tuoreuttaa maan.

Kun vesi saavuttaa sen kuivan maanpinnan, se alussa näyttää, että se kimpoaa siitä pois. Mutta kun se vähän aikaa saa olla siinä ja lämmittää, niin se maa suorastaan imee sen kosteuden itseensä.

Ja kuivat korvet ja erämaat puhkeavat pian kukkaan.

Se Jumalan sana sanookin siitä näin, että virvoittavat ajat tulevat Herran kasvojen edestä. Ja hän lähettää sen, josta teille on ennen saarnattu, Jeesuksen Kristuksen.

Sen tähden meillä on nytkin, kun me olemme kallion äärellä, hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoo siitä näin, että se kallio, joka heitä seurasi, se oli Kristus.

Ja sille kalliolle, Kristuskalliolle, Jumalan Poika sanoi, että se seurakuntakin rakennetaan. Ja se kallio vuodattaa virvoittavaa vettä. Se on elämän lähde vielä tänäkin päivänä.

Mutta se on sellainen kallio, että Jumala tahtonsa jälkeen kirkastaa sopivissa määrin, niin kuin monesti pyydämme, että murra leipää. Murra niin pieniksi paloiksi, että väsyneenkin sitä jaksaa, voi syödä.

Ja niin matalalta. Me emme voi vaatia, vaan me voimme nöyrästi pyytää ja rukoilla.

Ja eikö ole näin, että Jumala on kuullut rukouksemme ja pyyntömme, ja evankeliumin sade on saanut virvoittaa meitä kerta toisensa jälkeen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Se on tehnyt samalla tavalla. Se on virvoittanut uupunutta ja väsynyttä. Se on nostanut väsyneen katsetta määränpäätä taivasta kohden.

Näin meillä on nytkin turvallinen matka saattu.

Pitkään olemme hajalla vaeltaneet näkemättä ja kuulematta välillä toisistamme, ja täällä on käyty pitämässä seuroja, ja te olette kodeissanne kuunnelleet ja varmaan usein miettineet, milloin sitten pääsemme seuraavan kerran yhdelle koolle, että Jumalan kansa pääsee kuulemaan evankeliumia.

Nyt näyttää siltä, että se aika on taas palannut. Ja meillä on mahdollisuus, mahdollisuus tänne kokoontua kuulemaan, kätkemään ja uskomaan.

Sen tähden nytkin siskot ja veljet turvattuina saamme jäädä uskomaan syntimme anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Meillä on niin hyvä Jumala, että Hän ei unohtanut meitä silloinkaan, kun vaelsimme yksin omissa arkisissa askareissamme pitkiä aikoja, niin kuin nyt on käyty.

Tämä Raamatun paikka kertoo, että tuo paikka sai nimenkin. Se on Meriba, koska Israelilaiset siellä kapinoivat Herraa vastaan. Ja Herra siellä osoitti pyhyytensä heidän keskuudessaan.

Aiemmin eräässä paikassa, missä he olivat kapinoineet ja mihin Jumala lähetti sen viiriäislauman, jota he sitten saivat syödä yllin kyllin, ja sanotaan, että osa ihmisistä ahnehti sen, että he söivät itsensä läkähdyksiin.

Söivät liikaa. Ja niin tuo paikka sai nimensä sitten Kibrot Taava, eli se on hillittömyyden haula.

Näissä erilaisissa paikoissa, missä tuo kansa pysähtyi, tapahtui erilaisia asioita. Ja niille annettiin nimet. Ja nuo seutukunnat ovat vieläkin tiedossa, niin kuin tämäkin, että se on tuolla Sinnin autiomaan reunalla.

Herran kansan matka, me, jotka täällä olemme, tuollaisessa autiomaassa joskus mekin tunnemme vielä kukevamme. Ja välillä on virvoituksen aikoja ja vihreillä laitumilla.

Mutta sielläkin erämaan keskellä on mahdollisuus joskus pysähtyä kuulemaan ja uskomaan Herran sanaa.

Näin me olemme nytkin saaneet arjesta tulleina hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan, mitä Jumalalla on meille tänä päivänä sanottavaa.

Ja Jumalan lupaus on edelleenkin hyvää, vahvaa ja lujaa. Me saamme turvallisesti uskoa.

Ja matka näyttää edelleen kaikista ulkoisista, maallisista tapahtuvista, ympärillä tapahtuvista suurista asioista huolimatta edelleen saamme siihen luottaa, että Jumala pitää meistä hyvän huolen loppuun asti.

Näin saamme jäädä nytkin Jumalan ja hänen armonsa suojiin. Saamme jäädä turvallisesti uskoa.

Siskot ja veljet, synnit, kiusaukset, epäilykset, kaikki on anteeksi. Lupaus on Herran Jeesuksen nimessä ja vereessä rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Haluan vielä kysyä, saanko minä näin uskoa? Näin tahdon uskoa teidän kanssanne.

Ja näin saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa siunattuun suojaan. Jeesuksen nimeen, aamen.

Hiljenemme vielä Herran siunaukseen.

Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauhasi.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen.