Seurapuhe Kajaanin RY:llä 21.08.2022 15.57

Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Rukouksen sanoja. Aloitamme nämä seurat tämän Daavidin rukouksen sanoin.

Herra, kuule rukoukseni, vastaa minulle. Minä olen köyhä ja avuton. Varjele minua. Minä olen hurskas ja uskollinen. Auta palvelijaasi, joka turvaa sinuun. Sinä olet minun Jumalani. Herra, armahda minua.

Herra, kaiken päivää huudan sinua avukseni. Minä ylennän sydämeni sinun puoleesi. Täytä palvelijasi ilolla. Sinä, Herra, olet hyvä. Sinä annat anteeksi. Runsain mitoin sinä jaat armoasi kaikille, jotka sinua avuksi huutavat.

Kuule minun rukoukseni, Herra. Ota vastaan avun pyyntöni. Rukoilemme vielä näille seuroille sinun rakastavia siunaustasi. Aamen.

Sitä sanaa, ja siitä se tuleekin. Mutta se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että ihminen on se, joka etsii Jumalaa, vaan se sitä, että Jumala etsii ihmistä. Ja kun ihminen kuulee sydämestään, tunnossaan Jumalan äänen, niin sitä sanotaan etsikon ajaksi. Jumalan ääni, kutsuva ääni sydämestä.

Luen puheeni aiheeksi tälle sunnuntaille merkityn Uuden testamentin lukukappaleen, joka on Johanneksen ilmestyksessä, ilmestyskirjasta luvussa kolme, ja siitä kuusi ensimmäistä jaetta. Ja sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen seuraavasti.

Sardeksen seurakunnan enkelille kirjoita: Muista, kun kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Elet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut hetkellä, jota et aavista. Muutamia sinulla sentään on Sardeksessa, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan. He saavat käyskennellä minun seurassani valkeissa vaatteissa, he ovat sen arvoisia.

Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet. Enkä minä pyyhkäise nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omakseni isäni ja hänen enkeliensä edessä. Jolla on korvat, se kuulukoon, mitä henki sanoo seurakunnille. Aamen.

Ilmestyskirja on Raamatun viimeinen kirja, ja oikeastaan se on Uuden testamentin ainoa kirja. Silloin on evankelimit ja sitten kirjeet. Ja sitten on tämä ilmestyskirja. Vanhassa testamentissa on kirjoja, Uudessa testamentissa kirjeitä, paitsi tämä Johannesin ilmestys.

Ja jos katsotte tätä raamattua, mikä täällä on, niin se ilmestyskirja on ihan täällä viimeisillä lehdillä. Aika pitkä teksti on tuo ilmestyskirja. Ja se on hyvin, hyvin mielenkiintoinen. Mutta myöskin äärettömän vaikea. Näin uskallan sanoa.

Sen ilmestyskirjan ensimmäiset luvut, kolme ensimmäistä lukua, ne on selkeitä. Varmaan moni, joka on lukenut ilmestyskirjaa, ja moni puhuja minun kanssani, voi yhtyä tähän, että ne ensimmäiset luvut ovat sellaisia, että ainakin jollekin tavalla siihen riittää ymmärrys, siihen tekstiin.

Mutta sitten alkaakin profeetallisia ennustuksia. Se loppuilmestyskirja kuvaa lopun ajan tapahtumia. Ja ne on niitä vaikeita, joiden pohjalta ei oikein itse ainakaan uskalla saarnata. Kyllä siellä moni asia kiehtoo. Mutta sitä aina epäilee, että riittääkö oma ymmärrys, ja onko se oma tulkinta siitä profetiasta oikea.

Muistan kyllä lapsuudesta, ja varmaan moni vanhempi ja minun ikäinen muistaa, miten aikaisemmin ilmestyskirjasta saarnattiin enemmän. Myöskin tästä lopusta, jossa puhutaan maailman lopun ajoista.

Sitten haluan tuosta ilmestyskirjasta sanoa sellaisen asian, mikä koulussa on tullut esille, ja siitä ollaan puhuttu, kun opettaja on siellä ollut. Että se ilmestyskirja kiehtoo tavattoman paljon myöskin tämän ajan populaarikulttuuria, eli sitä rock-kulttuuria ja heavy metal -musiikkia.

Ja nyt tulee sellaisia nykyajan sanoja, mutta he ovat kiinnostuneita tästä ilmestyskirjasta. He kaivavat sieltä esille monenlaisia mystisiä asioita ja lukuja. Ja sitten käyttävät niitä musiikissaan, voi sanoa näin, että väärällä ja petollisella tavalla.

Siksi tuo ilmestyskirja on sellainen, että se ei ehkä ole ensimmäinen Raamatun kirja, mistä kannattaa aloittaa lukemista. Se vaatii ehkä sellaista varovaista mieltä. Kyllä sen voi lukea. Ja kyllä minäkin olen sen lukenut monenkin kerran.

Mutta jos sinä katsoit sitä, niin ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Että pitää olla Jumalan viisautta ja ymmärrystä, että pystyy sitä lukemaan ja tulkitsemaan.

Mutta sitten sattuu maailmassa aikoja, jolloin sieltä ikään kuin avautuu ilmestyskirjasta kohtia, jotka tuntuu, että tämähän kertoo nyt tästä maailmanajasta.

No, tämä ilmestyskirja-alku, josta jo mainitsin, ne on siis kuvausta siitä, kun tälle Johannekselle, joka on tämän kirjoittanut, ilmestyy Kristus saarella, jonka nimi on Patmos.

Tämä Johannes, siitä ei oikein tiedetä, kuka tämä Johannes on. Mutta hänestä sanotaan, tai hän itse taitaa kutsua itseään, että hän on vanhus Johannes. Presbyteri Johannes. Hyvin iäkäs.

Ja tämä on todennäköisesti kirjoitettu Raamatun Uuden testamentin kirjoista viimeisenä, ehkä 90-luvulla. Eli 90 vuotta Kristuksen syntymästä. Viimeinen Uuden testamentin kirja.

Ja tämä Johannes siis vanhus on joutunut vangiksi saarelle, jossa hän voi nykyäänkin käydä. Sen nimi on Patmos-saari. Ja hän kertoo täällä ilmestyskirjan alussa, että hän on joutunut sinne uskonsa ja omaan tunnustuksensa takia. Eli hän on uskonsa takia vankina siellä saarella.

Ja siellä saarella hän alkaa nähdä ilmestyksiä. Näkyjä. Ja hän kertoo täällä, että miten Herran päivänä, tämä ilmeisesti on sunnuntain päivä, henki valtasi hänet. Ja hän kuuli takanaan kovaan äänen, niin kuin torveen olisi puhallettu.

Johannes kääntyi katsomaan. Ja sieltä kuului julistus: Kirjoita mitä näet. Ja Johannes kääntyi katsomaan, että mitä ihmettä sieltä näkyy.

Hän näkee jotakin hahmoa. Ja hän näkee ensin seitsemän kultajalkaista lamppua. Seitsemän kultaista kynttiläjalkaa. Ja näiden seitsemän lampun keskellä on hahmo, joka on ihmisen pojan kaltainen.

Tällä hahmolla on pitkä viitta. Ja sen ympärillä, viitan ympärillä ja rinnan ympärillä on kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa ovat kuin valkoinen villa. Ja hänen silmänsä ovat kuin tuleen liekki.

Aika pelottava se näky on ollut. Ja hänen jalkansa välkehtivät kuin sulatusuunissa hehkuva pronssi. Ja hänen äänensä on kuin suuren vesien pauhu.

Mutta sitten hän näkee, että tuolla ilmestyksellä on kädessään jotakin. Hänen oikeassa kädessään on seitsemän tähteä. Ja sitten hänen suustaan pistää esiin terävä miekka. Ja hänen kasvonsa on kuin loistava keskipäiväaurinko.

Ja varmasti kaikki ymmärtävät, että tuossa näyssä säikähtää valtavasti. Ja Johannes kertoo, että hän vaipuu tuon hahmon jalkoihin kuin kuollut. Mutta hahmo laskee lempeästi oikean kätensä hänen päällensä ja sanoo: Älä pelkää.

Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Elän ainaisesti ja ikuisesti. Ja ymmärrät, että tämä oli Kristus tällaisessa näynomaisessa muodossa.

Ja sitten Kristus sanoo Johannekselle: Kirjoita siis mitä näet. Ja huomatkaa mitä hän sanoo: Se mikä on nyt ja se mikä on myöhemmin tapahtuva.

Ja tämähän tarkoittaa sitä, että ilmestyskirjassa on asioita, jotka ovat tapahtuneet silloin. Mutta sitten siellä on asioita, jotka tulevat tapahtumaan myöhemmin. Eli ne on niitä profeetallisia asioita, jotka liittyvät tulevaisuuteen.

Mutta ei kaikki ilmestyskirjassa ole sellaista, mistä me voimme katsoa tulevaisuuteen, vaan ne kertovat siitä hetkestä, mikä oli vallalla.

Mutta kuitenkin me voimme ajatella niin, että jos täällä on joku asia, mikä on tapahtunut silloin, eli tapahtunut nyt, niin se on kirjoitettu sinne jostakin syystä. Myöskin meille tuleville Jumalan lapsille.

Ja ennen kuin hän alkaa luettelemaan näitä kirjeitä seitsemälle seurakunnalle, niin hän kertoo, mitä tarkoittaa se seitsemän tähteä. Ja hän sanoo, että se salaisuus on tämä: Seitsemän tähteä ovat seitsemän seurakunnan enkelit. Ja seitsemän lamppua ovat ne seitsemän seurakuntaa.

Mitä nämä enkelit ovat? Ne eivät ole kirkkauden enkeleitä. Raamatussa sanalla enkeli tarkoitetaan monia asioita. On pimeyden enkeleitä ja kirkkauden enkeleitä, mutta enkeleillä tarkoitetaan myöskin maan päällä olevia uskovaisia.

Ja tässä enkeleillä tarkoitetaan sen seurakunnan sananpalvelijaa. Seurakunnan ehkä johtajaa. Ne olivat vastamuodostuneita seurakuntia. Niistä ehkä oli yksi johtaja, sananpalvelija. Niin ne enkelit olivat näitä puhujia.

Ja nyt tämä teksti, minkä minä luin, ja kaikki nämä tekstit, jotka ovat näille seurakunnille, niin ne tulevat lähelle tämänkin ajan sananpalvelijoita.

Nimittäin se, mikä tässä pysäyttää, on se, että kun pyydetään kirjoittamaan kirje seitsemän seurakunnan johtajalle, sananpalvelijalle, niin vain kahdelle näistä seitsemästä sananpalvelijasta annetaan vilpitön tunnustus uskosta, ja viidelle annetaan kehotus parannukseen.

Ja näistä viidestä, joille annetaan kehotus parannukseen, niin selkeästi tulee esille, että he ovat uskossaan jo kuolleet.

Nyt tämä pysäyttää sananpalvelijaa, koska tosiasia on se, että sananpalvelijalla minullakin on samat kiusaukset kuin kelle muulle tahansa, ja lisäksi ne puhujan kiusaukset.

Kun minä tämän puheen valmistelin, niin minä löysin itseni syntiseksi. Oli tullut lähimmäiseni kanssa riitaa. Minun piti asioita sopia.

Täällä Raamatussa tuli vastaan sanat, että jokainen, joka vihoittaa veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.

Ja sitten Jeesus jatkaa vuorisaarnassa, että jos sinä olet viemässä uhrilahjaasi alttarille, eli jos sinä olet vaikka menossa Jumalan palvelukseen tai seuroihin, ja muistat, että sinulla on tai veljellä on jotakin sinua vastaan, niin käänny takaisin.

Käy ensin sopimassa. Käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Ja mene vasta sitten antamaan lahjasi. Näin tärkeä on keskeinen rakkaus.

Me emme tässä onnistu. Minä tiedän sen omalta kohdalta, ja varmaan kaikki muutkin tietävät, että emme onnistu tässä, mutta erityisesti tämä kosketti minua. Jouduin asioita korjaamaan.

Kun nämä asiat on saanut vapauden siitä, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että kun on tällaista tekstiä käsittelemässä, niin kysyy, että saanko minä uskoa omat epäonnistumiset, synnit anteeksi.

Minä haluan uskoa. Ja jos täällä seurassa on nyt joku paikan päällä, tai siellä radion ääressä, tai netin ääressä, joka kokee itsensä syntiseksi, niin sinä saat nyt seuraajan aluksi uskoa tämän saman evankeliumin, ilosanoman, syntisiä epäilyksiä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

No niin, jos mennään tähän Sardeksen seurakunnan kirjeeseen, niin se alkaa, minä arvaan, että ei varmaan ollut helppo seurata, kun minä sen luin.

Monesti ajatus lähtee heti ensimmäisenä karkuun, kun luetaan Raamatun teksti. Niin ainakin itsellekään yleensä, tai aika usein.

Ja tässä kuitenkin se viesti Sardeksen seurakunnan enkelille oli semmoinen. Kuvitelkaapa, miten se oli suora.

Siinä sanotaan näin, eli Kristus sanoi Johanneksen kautta näin: Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Tai niin kuin Biblia sanoo, että sinulla on nimi, että elät ja olet kuollut.

Onko tällainen seurakunnan enkeli, sananpalvelija, uskossa? Ei se ole. Se on kyllä elävien kirjossa. Se elää täällä maan päällä.

Ja näyttäisi siltä, että se päällepäin täyttää kaikki seurakunnan johtajan ominaisuudet. On varmasti fiksu ja asiallinen ja tekee tehtävät niin kuin pitääkin, mutta usko on häneltä kuollut.

Ja kun sananpalvelijalta, tai varsinkin tässä, kun kyse olisi ehkä ainoasta seurakunnan sananpalvelijasta, kun usko on mennyt, niin kyllä se seurakunta muuttuu levottomasti.

Ja on myöskin se vaara, se on nähty kautta ajan, että myöskin seurakunta saattaa jakautua ja lähteä tällaisen harhautuneen puhujan mukaan.

Sekin minua puhutteli, kun minä luin noita vanhoja Sionin julkaisuja tätä puhetta valmistellessa, niin kyllä se vaan, en tiedä, sanonko nyt liian rohkeasti, mutta kyllä se vaan pysäyttää, kun sieltä näkee paljon, paljon puhujien nimiä, jotka ovat langenneita.

Että kyllä tarvitsee Sionin ja oman seurakunnan rukousta, että puhujat säilyisivät uskossa. Ne vaarat ovat niin monenlaisia.

Ei ne ole pelkästään siinä, että puhuja luopuu uskostaan ja lähtee elämään maailmallisesti, mutta puhuja voi johtaa myöskin harhaan lakihenkisellä julistuksellaan tai sitten jollain muulla.

No nyt sitten tässä kuitenkin, niin toisissa jakeissa sanottiin sillä tavalla, että herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan.

Ja tätä moni on ihmetellyt, että jos se kerran uskostaan menettänyt, niin miksi häntä kehotetaan vahvistamaan sitä, mikä vielä on jäljellä, mikä oli jo kuolemaisillaan.

Mutta huomasitteko, mikä oli ensimmäinen sana? Se oli herää. Eli Jeesus kehoittaa heräämään synnin unesta, vaatimuksen unesta tuon seurakunnan enkelin.

Ja vahvistamaan, niin kuin hän on varmaan, kun hän on siinä tehtävässä ollut aiemmin, hän on varmaan ihan oikealla tavalla uskonut ja hän on saattanut Jumalan sanaa.

Ja nyt hän on nukahtanut. Hän nukkuu synnin unessa. Niin Kristus kehottaa sitä heräämään ja vahvistamaan.

Sitten, jos te aluksi huomasitte, kun minä sitä ilmestyskirjan alkua lähensin, niin siellähän puhuttiin, että Kristuksen kädessä oli, oikeassa kädessä oli seitsemän seurakunnan tähteä, eli ne enkelit.

Ja siitä voisi ajatella, että miksi se Kristus piti niitä kädessään, niitä kaikkia enkeleitä, vaikka osa niistä oli jo selkeästi epäuskossa.

Niin minä ymmärrän sen niin, että ne olivat Jumalan rakkauden piirissä, nämä seurakunnasta niiden enkelit. Jumala halusi puhua niille ja kutsua laupiasti.

Ja esittää sen etsikon, kutsuu myöskin niille, jotka olivat uskossaan harhautumassa tai harhautuneet. Jumala ei ollut luopunut niistä, vaan rakasti edelleen niitä sananpalvelijoita.

Siitä on joskus sanottu hirveän puhuttelevasti, ne, jotka ovat olleet ulkomailla, niin ovat kuulleet sen lentoasemalla sen kuulutuksen, että viimeinen kuulutus lennolle.

Ja ehkä tämä oli viimeinen kuulutus näille langenneille sananpalvelijoille. Tämän jälkeen Jumala ei enää anna kutsuansa kuulua. Se oli viimeinen puhuttelu.

Mutta sitten tässä raamatussa myöskin tulee voimakkaasti esille se Jumalan rakkaus, Kristuksen rakkaus.

Muistatte varmaan, miten siellä Vuorisaarnaassa Jeesus sanoi, että sillä tavalla, minä nyt omin sanoin muistelen, että se etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.

Eli ihminen, joka etsii Jumalan valtakuntaa, niin se löytää ja kolkuttavalle avataan Jumalan valtakunnan ovi.

Niin se on. Mutta mikä tässä ilmestyskirjassa on sellaista äärimmäistä Jumalan rakkautta, on se, että tässä seuraavassa kohdassa, eli Laodikian seurakunnan kohdalla, niin Kristus sanoo sillä tavalla, että jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan.

Ja minä olen itse ajatellut niin, ja niin kuin ne vanhat puhujat sanoivat, että kun uskovainen on Jumalan ankaran kurituksen alla, niin ihan se monesti tuntuu, kun on raskaita vastoinkäymisiä.

Niin eräs vanha puhuja sanoi, että kuule, sinä olet silloin Jumalan lähellä, Jumalan käsi varrella, hän riittää sinua, koska hän rakastaa.

Näin se Jumala armollisesti kutsuu, monesti myöskin vastoinkäymisten kautta, ja johtaa ja ohjaa oikealle tielle.

Mutta sitten, mikä tässä vielä pysäyttää, tässä seuraavassa jakeessa Laodikian seurakunnan, niin Kristus sanoo näin: Minä seison ovella ja kolkutan.

Ajatkaa, ei niin, että ihminen kolkuttaa, vaan Kristus seisoo ovella ja kolkuttaa. Eikö se ole äänenhoitajan rakkaus?

Ja sitten jatkaa, että jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.

Eli Kristus kolkuttaa itse, ja se tarkoittaa, että se tarkoittaa sitä etsikon aikaa, ja sitä kun ääni sanoo sydämessä, että tee parannus, tee parannus.

Voi olla, että joku seuraavassa puheessa kuuntelee ja kokee etäisesti, tai sitten voimakkaasti sydämessään Jumalan kutsuvan äänen, niin sinulle kuuluu armo, armo ja evankeliumi.

Tee parannus jo tänä päivänä, ja sinä saat uskoa syntisi anteeksi, niin ehkä Jumala puhuu nyt sinun sydämestäsi ja haluaa vetää sinua rakkautensa pariin ja Jumalan valtakuntaan. Tee siis parannus.

No sitten tässä Sardeksen seurakunnan kohdalla puhuttiin näin, että sinun tekosi eivät täytä minun Jumalani vaatimusta.

Ja tässä voisi tulla sellainen ajatus, että pitääkö sitten olla ihan täydelliset, pyhät teot. Eihän se ole mitenkään mahdollista, että me pystyisimme Jumalaa miellyttämään omilla teoillamme.

Mutta tämän kohdan voi ymmärtää sillä tavalla, että seurakunnan enkelin teot eivät olleet Jumalalle soveliaita. Ne saattavat olla ulkoisesti hyviä, mutta ne eivät ole Jumalan rakkaudesta lähtevien tekoja, vaan ihmisestä lähtevien tekoja.

Vaikka ne olisivat muodosti täydellisiä, pyhiä, kunniallisia tekoja, mutta jos niistä puuttuu se Jumalan lapsen rakkaus, ne eivät täytä Jumalan rakkauden vaatimusta.

Ja sitten jatkaa: Muista, kun kuulit sanan ja otit sen vastaan. Tarkkaat sitä ja tee parannus.

Eli tämä sananpalvelija oli ottanut evankeliumin vastaan sanan kuulon kautta ja tehnyt parannuksen, mutta oli siitä myöhemmin luopunut.

Ja Kristus jakaa: Ellet ole hereillä. Minä tulen kuin varas. Yllätän sinut hetkellä, jota et aavista.

Nyt tässä haluan pysähtyä edelleen tähän sananpalvelijan osaan ja kerron vähän sellaisia asioita, joita minä aikoinaan mietin.

Minä olen ollut vähän semmoinen, että minä olen hirveästi miettinyt ja vähän kipuillutkin monenlaisia asioita.

Ja yksi asia oli se, että miksi puhujat aina valittavat sitä omaa surkeutta ja kurjuutta. Että miksi ne menevät vain ja puhuvat? Onko se joku semmoinen tapa tai joku semmoinen hurskastelu?

Näin minä oma itseni puolesta saatoin ajatella. Mutta kun tälle paikalle tulee, niin kokee sen, että kyllä sitä yleensä on tosi heikkoa.

Vaikka voisi pitää puheen jollekin jossakin ajallisessa tilaisuudessa, niin se saattaa mennä niin kuin sen suunnittelee.

Mutta kun seurapuhetta pitää, niin ei koskaan voi tietää, että mihin suuntaan se menee. Ja antaako Jumala puhua? Onko Jumala puhuttavaa?

Päijänteenkin on eräs poisnukkunut veli, joka kerran kertoi siitä, että kun hän oli mennyt puhua puhujan paikalle, niin ei ollut yhtään sanaa tullut suusta.

Hän oli joutunut tulemaan takaisin penkkiin istumaan. Näin saattaa Jumala joskus sulkea sanansa.

Ja sitten saattaa myöskin sulkea, kun Jumala näkee tarpeelliseksi seurakunnan takia sulkea puhujan sanan.

Tuolla historiassa, SRK-historiassa, on kerrottu se tilanne, kun oli tällainen...

No minä sanon nimeen, minä rukaan sanon, että oikein näitä vanhoja nimiä, ettei tule semmoista, että jotenkin nostaa jotakin.

Mutta Väinö Havas oli semmoinen tunnettu ja kuuluisa pappi. Ja häntä tultiin kuulemaan pitkienkin matkojen takaa.

Ennen sotia hän eli. Ja sieltä tuli, muistaakseni ihan linja-autolla lasteittain ihmisiä kuuntelemaan Väinö Havaksen saarnaa kirkkoon.

Ja kun Havas meni saarnaamaan, niin sanat otettiin pois. Hän sulki Raamatun ja käveli puhujan paikalta pois.

Ja sitten sielläkin saarnan piti vähäinen kansanihminen, seurakunnan suntio muistaakseni.

Ja hänen sanansa kaikui kirkossa voimakkaasti ja siinä oli Jumalan voima.

Ja moni, joka oli kauempaa tullut kuuntelemaan kuuluisaa puhujaa, koki, että tämä oli Jumala.

Ja se on väkevä viesti heille, että emme tule kuuntelemaan ihmistä, vaan Jumalaa.

Ja sitten, niin kuin monesti sanottu, että seurakunta kutsuu sananpalvelijan ja hoitaa sananpalvelijaa. Ja se on juuri niin.

Ja minä nyt sanon tämän ja uskon, että muutkin sananpalvelijat ajattelevat samalla tavalla, että hoitakaa meitä.

Se ei tarkoita sitä, että pitäisi järjestää jotakin kokouksia. Ja jos on tarpeen, niin niitäkin.

Mutta se voi olla esimerkiksi, että sinä tulet seurapuheen jälkeen, laitat vaikka viestiä tai kyselet, että miten se tuo kohta oikein oli. Että se häntä jäi vähän vaivaamaan se.

Ja se lähestyminen voi olla myöskin toisenlaista. Että voi olla, että kerätään joku oma salmi tai kokemus, mikä on seurapuheen aikana tullut mieleen.

Tällaiset keskustelut, joita minä joskus olen saanut käydä, niin ne ovat minusta kyllä rakentavia. Ja tulee tosi iloinen, iloinen mieli, että joku ottaa yhteyttä ja haluaa keskustella.

Ja sitten jos haittaa, tai haitta-sana on vähän huono sana, mutta jos jotenkin tulee sellainen tuntu, että siinä puheessa on sellainen ruostunut ääni. Se torvi ei sovi puhtaasti.

Niinhän varsinkin silloin on tärkeää, että siitä tullaan keskustelemaan.

Mutta sen ei siis tarvitse aina olla niin vakavaa. Se voi olla ihan kiinnostustakin, että häntä kiinnostaa tuo, minua kiinnostaa tuo kohta. Että mistä Raamatun kohdasta se oli.

Tällaisia viestejä ja keskusteluja voidaan käydä.

Niin se tulee sellainen olo, että se on jotenkin turvallinen olo, että seurakunta on mukana ja auttaa ja hoitaa puhujaa.

Sitten jos käy niin, että puhujan ääni muuttuu, niin on tärkeää se, että seurakunta myöskin tarpeen tullen sitten...

Miten se nyt sen sanoisi, että joskus on niitäkin tilanteita, että ei sitten puhuta. Lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa sitten voi tällainen olla tarpeen.

Mutta on tärkeää, että seurakunta hoitaa.

Ja on se kyllä niinkin sanottava, että jos Jumalan sanan palvelijan usko heikkenee tai menee harhaan, tai hän on eksymässä tai hän on eksynyt, niin kyllä sen siitä puheesta myöskin kuulee.

Kyllä sen kuulee, että nyt se on jotenkin muuttunut ulkonaiseksi ja mekaaniseksi.

En tarkoita tätä sanoa niin, että me alkaisimme jotenkin haistelemaan ja vikoilemaan. Mutta helposti käy niin, että se sana ei ruoki. Siitä ei saa leipää.

Ja se rukous tietenkin on, että puhujan sanat, millä lahjoilla hän palveleekin, ne ruokkii.

Ja eri puhujien sanat ruokkii erilaisia ihmisiä. Voi olla, että lapsille puhuu joku ja joku nuorille. Joku aikuisille, perheellisille, joku varhoksille ja joku vaikka perheettömille.

Tai kelle vaan. Sairaalle, sidotuille. Missä vaikeissa tilanteissa olevia onkin.

Niin on ihana monesti penkissä kuunnella, että miten eri tavalla puhujakin pystyy lähestymään erilaisissa elämäntilanteissa olevia.

No niin, mennään sitten edelleen tähän tekstiin.

Tässä sanotaan sillä tavalla, että muutamia sinulla sentään on Sardeksissa, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan. He saavat käyskennellä minun seurassani valkeissa vaatteissa. He ovat sen arvoisia.

Eli vaikka se seurakunnan puhuja, se enkeli, oli mennyt harhaan epäuskoon asti, niin ei se koko Sionin ollut kuitenkaan langennut.

Siellä oli muutamia, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan.

Ja näissä muissakin seurakunnissa on sellaisia tilanteita, että siellä annetaan parannuskirjeitä, kehotus enkelille.

Ja siellä seurakunnassa on paljon ongelmia. Ja harhaoppeja, on vuorueoppeja, ja on monenlaisia eri seurahenkiä, lihanhenkiä tai vääränopihenkiä.

Mutta ei kaikki seurakunnasta ole kuitenkaan tahranneet vaatteitaan.

Ja nyt sitten minä otan sellaisen asian esille, joka ei nyt varmaan kaikki tähän ole törmännyt, mutta monesti tuolla, kun itse joskus olen jotakin etsinyt ja lukenut ja keskustelusikin törmännyt, niin otetaan sellainen syytös, että rauhanyrityksillä on sellainen väärä oppi, sellainen tahrateologia.

Että täällä koetetaan vaan yrittää hinkata niitä tahroja pois, että pyytää kaikki pienikin synnit anteeksi, että saataisiin kokea sitä pukua puhtaana valkeana.

Että sehän on Kristuksen vanhurskaus, se puku. Eihän se ole ihmisen puku, vaan se on Kristuksen valkea vaate. Eikä siihen voi tulla tahraa, eikä ryppyä.

No, he ovat siinä oikeassa, että meillä on myöskin vaarana, varsinkin sellaisella herkillä, jolla on taipumusta semmoiseen pakkoajatteluun. Minullakin oli nuoruudessa semmoista, että alkaa sitä, joutuu ripiin kierteeseen.

Eli alkaa tekemään jatkuvasti rippiä, että minä olen sitä ja tätä syntiä tehnyt, ja ne koko ajan pyörii ja vaivaa mielestäni pienikin asiat.

Ja jokainen, tai te ymmärrätte varmaan sen, että jos joutuu tällaiseen ripiin kierteeseen, niin uskomisen ilo loppuu.

Että ei se Jumalan lapsen elämä ole sellaista, että me koetamme löytää itsestämme syntejä.

Kyllähän te tiedätte sen, ja siitä Lutherkin puhui, että kun Lutherkin joutui tällaiseen ripiin kierteeseen, epäuskon ollessaan, niin se on loputon tie.

Kun ihminen alkaa omaa tuntoa rapsuttamaan ja kaivamaan, niin mitä sieltä muuta löytyy kuin pahuutta ja syntiä?

Ei, ei koskaan ihminen pääse siihen tilanteeseen, että tunto olisi puhdas ja Jumalalle kelpaava, täydellisesti kelpaava.

Ei vaan, Jumala armahtaa meitä armosta. Ei meidän oman onnistumisemme takia.

Siksi on tärkeää myöskin uskoa armosta, ja kun saadaan synnit anteeksi, kaikki synnit anteeksi, niin kaikki synnit ovat anteeksi.

Mutta sitten se, että kyllä Raamatussa, kyllä tämä on täynnä esimerkkejä siitä, miten ihminen, miten Jumalan lapsi, voi langeta, miten hän voi tämän Kristuksen vanhurskauden puvun saastuttaa omilla töillään, omilla saastaisilla töillään.

Hän ikään kuin sen Kristuksen vanhurskauden puvun päälle pukee oman likaisen, omien töittensä puvun.

Ja siksi tässäkin, tai nimenomaan tässä kohdassa, sanotaan se niin selkeästi, että on niitä muutamia, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan.

Kyllä se, että me teemme parannuksia, teemme rippiä ja hoidamme omaa tuntoa, niin kyllä se on tärkeää.

Ja se on uskomisen kannalta, se on ihan välttämätöntä.

Ei työnä, ei täydellisenä rippinä meitä autuuta, vaan Kristuksen evankeliumi.

Siitä muuten Luther sanoi sillä tavalla, että kun sitä rippiä tekee, niin se rippi ei koskaan ole täydellinen.

Ei se synnin tunnustus, jos se on koskaan täydellinen. Kyllä sieltä jää puuttumaan syntejä.

Mutta se evankeliumi on täydellinen. Ja sen evankeliumin alle voi uskoa iloisesti ja vapaasti, että kaikki synnit on anteeksi.

Mutta sitten jos on sellainen joku synti, joka vaivaa, tietää sen, että se on minulle sellainen valtava, iso asia, niin on tärkeää, että jos ei saa vapautta yleisestä saarnasta, ja se asia pyörii mielen päällä, on tärkeätä sekin, että siitä asiasta voisi rippi-isän ja äidin kanssa puhua.

Kyllä se vapauttaa.

Niin kuin minäkin, minä olen heikko puhumaan, ja ylpeä itsessäni, ja vaikeaa on minun nöyryttää, mutta kyllä minun täytyi, niiden kanssa, kenen kanssa olin riidellyt ja väliini katkaissut, niin kyllä minun täytyi heitä lähestyä ja puhua.

Ja ne molemmat keskustelut kahden ihmisen kanssa, ne olivat kyllä tosi vapauttavia. Uskovaisia lähimmäisiä olivat. Ja me saatiin sitten päästää puhelut iloisella mielellä.

No sitten tässä tämä viimeinen jae. Ja sitten jokainen menee näin, että jolla on korvat, niin kuulkoon, mitä henki sanoo seurakunnille.

Ja jokainen kirje päätyy tällä samalla tavalla, samanlaiseen lauseeseen.

Eli on tärkeää, että jokainen Jumalan lapsi kuuntelee Jumalan seurakuntaa. Mitä sieltä sanotaan?

Minä tiedän, että kun minä tämän sanon, niin siellä saattaa ajatella, että mitähän pakko-oppia sieltä sitten taas tulee.

Mutta se on seuraava. Mutta se on Raamatun sanoma se, että Jumalan seurakuntaa pitää kuunnella, mutta vain sen ja sillä ehdoilla, että Jumalan seurakunta on oikeassa.

Nimittäin tämä Sardeksen seurakuntakin, se oli harhautunut seurakunta. Siellä oli vain enää muutamia, jotka uskoivat oikealla tavalla.

Samoin Laodikian seurakunnassa oli se tilanne, Bergamon seurakunnassa, Tyateran seurakunnassa.

Efeson seurakunnassa oli tilanne, että sananpalvelijalle, johtajalle annettiin parannuksen kehotus. Seurakunta oli mennyt vikaan monelta osin.

Ja se Luther jotenkin sanoi, että se seurakunta, Jumalan seurakunta on siellä, missä evankeliumia puhtaasti saarataan ja sakramentit toimitetaan Jumalan sanan mukaisesti.

Eli seurakunta, Jumalan seurakunta on se, jossa evankeliumia puhtaasti saarataan. Siellä on oikea oppi.

Silloin pitää kuunnella seurakunnan ääntä. Ei voi sanoa, että tämä on minun käsitys ja minä sovin näistä asioista Jumalan kanssa.

Kyllä se uskomiseen kuuluu se, että me olemme Kristuksen viinipuu ja me olemme sen oksia. Ja Kristus on sen pää.

No sitten tässä sellainen mielenkiintoinen terminologinen kysymys on se, että kun puhutaan seurakunnasta tai valtakunnasta, niin oikeasti se pitäisi kääntää kuningaskunnaksi.

Se on alkukielessä kreikassa kuningaskunta ja englanniksikin se on kingdom, kuningaskunta.

Ei me sitä käännetä, että olen jo vakiintunut sanaa satoja vuosia. Ei sitä lähdetä varmaan kääntämään.

Mutta ajatakaapa, jos puhutaan Jumalan kuningaskunnasta niin kuin se pitäisi olla.

Niin siinähän tulee selkeästi esille se, että ei sana mikään tasavalta ole, vaan tässä on kuningas, joka johtaa valtakuntaa.

Ja se kuningas on Kristus. Ja tämä kuningaskunta, Kristuksen seurakunta, Jumalan valtakunta ei koskaan erehdy, kun sen päällä on Kristus.

Mutta ihmiset voivat erehtyä. Ihmisjoukot voivat erehtyä. Ja joskus koko seurakuntakin voi erehtyä.

Siksi on tärkeää kuunnella, että kuuluuko se ääni, onko siellä oikea evankeliumin ääni.

Nämä ilmestyskirjan seurakuntatilanteet osoittavat sen, että semmoista seurakuntaa, missä ei ole puhdas oppi eikä evankeliumin ääni, niin ei semmoista seurakuntaa voi kuunnella autuuden ehdolla.

No sitten tästä on myöskin tämä sana parannus. Ja se parannuskin on, niin tietysti on moni sanonut, että se on vähän huono sana oikeastaan.

Se on tuttu sana meille, mutta sehän viittaa vähän siihen, että minä pitäisin parantaa omia tekoja.

Oikeastaan se sana, mistä se on tullut, niin se tarkoittaa sellaista ihmistä, joka kävelee ihan väärään, ja se on käynyt ihan suuntaan.

Ajatakaapa ihminen, joka kävelee kohti jyrkännettä. Niin mehän juoksemme sen perään ja sanomme, että käänny pois, elä, mene sinne. Sä tiput sieltä.

Niin se parannus tarkoittaa Raamatun alkukielestä täyskäännöstä.

Eli tämmöinen, joka tekee parannuksen, niin se tarkoittaa, että se kääntyy sieltä pimeyden tieltä.

Se kääntyy takaisin kohti Jumalan kirkkaita kasvoja ja lähtee vaeltamaan sitä kaita tietä muiden Jumalan lasten kanssa.

Jumalan lapsen tiehen kuuluu arkielämässä tapahtuva parannus.

Eli me panemme synnit pois ja huolehdimme sillä tavalla, että me pysymme tässä kilpajuoksun tiellä.

Mutta se, kun me teemme epäuskosta parannuksen, niin se on täyskäännös.

Siinä ei ihminen parantele omia tekojaan, vaan Jumala armosta ihmisen. Ihmisen tie muuttuu.

Ja me olemme myöskin kokeilleet sen toisinpäin, että kun ihminen kääntyy Jumalan seurakunnan, Kristuksen tieltä, ja kavalta tieltä päivystien suuntaan, niin miten se ihminen muuttuu.

Me olemme kokeneet sen, että se ihmisen uskonelämä ja arvot ja kaikki muuttuvat voimakkaasti.

No niin, tässä näitä ajatuksia tästä tekstin johdolta.

Minä haluan vielä yhdestä asiasta sanoa. Kello on jo paljon ja varmaan te alatte jo väsymään.

Mutta kun minä viime kerralla puhuin, niin mulla jäi yksi asia pois, minkä minä olisin halunnut sanoa.

Ja se on se, että no te tuskin muistatte tämän puheen, että puhuja itse muistaa yleensä oman puheensa.

Mutta kun puhutaan siitä, että meitä maailma vainoaa ja pilkkaa, niin sehän on ihan totta ja se on uskonmukaista.

Ja siitä Jeesus puhuu monessakin kohtaa Raamatussa, että se maailma taholta tuleva pilkka ja halveksunta, niin se on elävän uskon merkki.

Ja Jeesus varoittaa, että voi teitä, jos maailma teitä kiittää.

Ja ajatelkaapa, jos mekin, me monesti koemme, että me saamme epäreilua arvostelua, joskus ihan syystäkin.

Mutta me saamme hirveän paljon arvostelua. Totta kai arvostelua on helppo saada.

Mutta kun me yleensä yritämme kaikkeen, että meidät hyväksyttäisiin.

Silti me koemme sellaista, että maailma meitä jotenkin roskittaa ja saastuttaa.

Niin se on kyllä Raamatun mukaista.

Älkää, miten Jeesus sanoi täällä Luukkaan evankeliumissa: Autuaita olette te, kun teitä ihmisen pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhaavat teidän nimeännekin.

Ja sitten...

Tätä minä olen viime aikoina paljon miettinyt. Kun Kristus jatkaa: Iloitkaa silloin. Hyppikää riemusta.

Sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Samoin tekivät heidän isänsä profeetoille.

Eli se, että maailma ei meitä hyväksy, pilkkaa ja roskittaa, on riemun asia. Se on merkki siitä, että olemme oikealla tiellä.

Iloitkaa. Hyppikää riemusta.

Sillä palkka, jonka te saatte, on suuri.

Ja sitten hän jatkaa tämän, että voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää.

Samoin tekevät heidän isänsä väärille profeetoille.

Ei se ole huono asia, että meitä pilkataan.

Nuoret saattavat ajatella, että miten minä jaksan säilyä uskomassa, jos tämä on tällainen joukko, että meitä aina roskitetaan.

Mutta mietipä, että meidän elämän päämäärä on kirkkaudessa. Se ei ole tässä ajassa.

Ja varmasti moni, joka on elämää kokenut, tietää sen, että sillä uskolla, vaikka siitä on paljon monenlaista vaikeutta sen uskomisen asian kanssa ja lankeamisia ja on surua ja murhetta.

Niin kun tulee oikean rankat ajat, niin se usko on sellainen asia, mihin tarttuu kuin ankkuriin.

Ja se tuntuu, niin kuin minä olen monesti sitä muistanut, että kun Jumala ottaa kädestä kiinni ja kuljettaa mukanaan, niin mikään muu ei ole niin suuri turva kuin se, että Jumala saattaa, Kristus ottaa kädestä kiinni ja taluttaa jonkin aikaa ja sitten taas jättää meidät vaeltamaan tänne maailmaan.

Uskossa ja toivossa monenlaisten vaikeuksien ja syntien keskelle.

Mutta sillä tavalla, että kuitenkin meillä on mahdollisuus uskoa armosta anteeksi.

No niin, nyt minä tässä opettelen, mutta haluan vielä julistaa tätä evankeliumia.

Tämä ei ole minun evankeliumini, ei tämä minun uskoani ole mitään minä julistan.

Jos olisi minun uskoani, niin ei tähän kannattaisi uskoa.

Mutta kun minä julistan pyhän Hengen kautta elävää evankeliumia, näin on.

Minä uskolla sanoen iloitan siitä uskosta, joka on minulla sydämessä.

Minä julistan Kristuksen uskoa, Jumalan pojan uskoa.

Saat jäädä uskomaan mitä sinulla onkaan mielessä.

Voi olla kuormia, voi olla syntejä, taakkoja.

Sinä saat jäädä uskomaan ilosanomaan.

Saat uskoa kaikki syntisi, epäilyksesi ja kuormasi anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Saat iloita siitä uskosta, mikä sinun sydämessäsi on.

Ja jos on joku sellainen, joka kokee, että Jumala kutsuu ja kutsuu ja on pitkäänkin voinut kutsua, niin kuule tämän Jumalan ääni ja tee parannus, tee täyskäännös.

Usko syntisi ja epäuskosi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Näin me jäämme uskomaan Jeesuksen nimeen. Aamen.

Kiitos.