Kirkko- ja radioseurat/Seurapuhe Kajaanin kirkossa 09.10.2022 18.00

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen hiljennämme rukoukseen. Jeesus, Sana elämän, tule meidän keskellemme. Soisit tulen syttyvän, sytytä siis sydämemme. Anna voimaa sanastasi, siunaa läsnäolollasi.

Pyhä Jumala, sinä annoit Poikasi tänne, vierellemme, elämän ja kuoleman varjojen maahan. Hän voitti kuoleman. Ylösnousemuksellaan hän teki maailman paikaksi, jossa me lapsinasi, seurakunnassasi, saamme elää ja kiittää sinua.

Armonlinen Isä, kaiken lohdutuksen Jumala, olemme hiljentymässä kuuntelemaan sanasi. Anna sen ruokkia, lohduttaa ja virvoittaa meitä. Kuule rukouksemme, Poikasi Jeesuksen nimeen. Aamen.

Luen puheenjohdannon Johanneksen evankeliumin luvusta kahdeksan, sieltä jakeen viisikymmentäkuusi, joka kuuluu Herran nimeen: "Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi." Aamen.

Varmaan olette itse kukin täällä kirkossa käydessänne lukemattomia kertoja ihastelleet tuota alttaritaulua, maalausta. Jumala on antanut lasin taitteilla kauniin maalauksen. Tästä luetusta tekstistä on vanha taulu, joita 60-luvulla kouluissa, pahvisia tauluja uskontotunnilla, oli esillä. Siinä on taulu, jossa on kuvattu Abraham syleilemässä poikaansa. Taampana on se alttari, jonka hän oli rakentanut sen tähden, että hän siinä uhraisi poikansa Jumalalle, niin kuin hänelle oli sanottu.

Siihen kuvaan taiteilija on saanut selvästi sellaisen ilmeen Abrahamille, että hän ikään kuin katsoo johonkin kauemmaksi kuin mitä siinä kuvassa voisi päätellä. Tuossa äskeisessä virressä viimeinen lause, jonka lauloimme, kuvasi hyvin sitä taulua: "Katson maasta turvuuden, päivään uuteen Kristuksen." Tämän tekstin mukaan Abraham katsoi Kristuksen päivää.

Kun me olemme tällaista aikaa elämme niin kuin elämme ja uutiset ovat sellaisia, että tunnustaa välillä, ettei uskalla huomisiltaan asti ajatella, mitä mahtaa tapahtua. Ja emmehän me tiedäkään. Toinen virrentekijä sanoi, että huomispäivää tunne en sinä tiedät myöskin sen.

Mutta vaikka elämä näyttää välillä itse kullekin meistä siltä, että niin vähän näkee eteenpäin, tie on kadoksissa, niin silti on mahdollisuus katsella kauaksi. Mikä on tuo Kristuksen päivä, josta Jeesus puhui? Siitä Paavali ja hebrealaiskirjain kirjoittaja puhuvat paljonkin.

Abrahamista sanotaan näin, että hän silloinkin, kun hän oli poikaansa uhraamassa, hän näki johonkin kauaksi. Hän päätteli näin, että Jumala kykenee herättämään kuolleen. Ja niin hän sai poikansa takaisin ylösnousemuksen ennusmerkkinä.

Abraham katsoi Kristuksen päivää, ylösnousemuksen päivää. Sitä päivää, jolloin Jumalan Poika on sovittanut hänenkin syntinsä ja noussut kuoleman haudasta ylös.

Hebrealaiskirjoittaja on kirjoittanut pitkän luettelon Vanhan testamentin henkilöistä, joista sanotaan, että he ovat uskon esikuvia. Se luettelo alkaa aivan Raamatun alkulehdiltä Aabelista, kun hän uhraa paremman uhrin Jumalalle kuin hänen veljensä Kain.

Sitten myöhemmin siellä mainitaan muun muassa näin, että usko sai Nooan taipumaan Jumalan tahtoon. Hän sai ilmoituksen sellaisista, mitä ei ollut nähtävissä. Hän rakensi arkin, niin kuin oli sanottu, ja näin hän ja hänen koko perheensä pelastui.

Abrahamista sanotaan lähes samalla tavalla. Hän lähti Jumalan kutsusta määränpäätä kohti, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta hän oli uskollinen kutsujalleen ja hän luotti siihen kutsuun, minkä hän oli saanut.

Kun Nooasta sanotaan, että usko sai Nooan taipumaan, siellä myöhemmin Jeremia sanoo näin, että "sinä olet taivutellut minua ja minä olen taipunut." Taipuminen ei siis aina ole ollut helppoa. Uskon näkymäkin on voinut olla epäselvä. Ja suuret epäilykset ovat valmuneet mieleen, että toteutuukohan se.

Mutta niin kuin Abrahamin esimerkissäkin on, että vaikka hän oli surmaamaisillaan oman poikansa, hän kuitenkin uskoi, että Jumala pystyy herättämään hänet vaikka kuolleista. Hänellä oli niin suuri luottamus Jumalaan. Ja tässä hän näki ylösnousemuksen ennusmerkin.

Tämä on merkille pantavaa, että tämän yhden jakeen tekstissä, kun Jeesus puhuttelee aikalaisiaan, hän sanoo siitä, että sanalla, että Abrahamista hän halusi nähdä Herran päivän, minun päiväni. Kristus, kun puhui, niin tuosta Abrahamin elämästäkin oli jo vuosituhansia aikaa. Ja hän sanoo näin, että Abraham tahtoi nähdä minun päiväni. Hän näki ja iloitsi. Hän siis katsoi sieltä jostain kaukaa Herran päivään.

Me voimme kysyä ja miettiä sellaista, että kun me katsomme sitä Herran päivää, mitä Abraham katsoi, me katsomme sitä taaksepäin toteutuneena tapahtumana noin 2000 vuotta sitten. Mutta tuohon lauseeseen sisältyy jotain muutakin kuin se, että Herra nousi kuoleman haudastaan.

Siihen sisältyy toinen Herran päivä, kun Herra ilmestyy uudelleen maan päälle, Raamatun sanoman mukaan noutamaan omiaan. Ja siitä Paavali kirjoittaa, että Paavalikin sitä päivää odotti: "Silloin minä, minäkin saan kunnian kruunun." Ja hän sanoo siihen jatkaen, että enkä ainoastaan minä, vaan kaikki, jotka hänen ilmestystään rakastavat.

Kun näistä Vanhan testamentin uskon esi-isistä ja esimerkeistä kirjoitetaan ja puhutaan, niistä voi herkästi tulla uskon esikuvista ajatus, että ne olivat jotain enemmän kuin me olemme. Mutta jos me tarkemmin katselemme, niin niihin sisältyy se ajatus ja sanoma, että uskon vuoksi he tekivät kaiken sen.

Uskon tähden he olivat valmiita luopumaan monista ajallisista asioista. Ja sitten tämän pitkän luettelon perässä sanotaan, että uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen.

Siellä kyllä mainitaan näinkin, että heillä kyllä olisi ollut mahdollisuus kääntyä takaisin, mutta he eivät tahtoneet. Heillä niin kuin meilläkin tänäkin aikana on mahdollisuus kääntyä katselemaan muualle kuin uskon päämäärään, luopua siitä päämäärästä.

Mutta noista uskon esikuvista sanotaan, että he tiesivät ja näkivät sen, että sellainen mahdollisuus on olemassa. Mutta sitten he miettivät sitä uskon päämäärää. Ja he eivät luopuneet, he olivat valmiita vastaanottamaan elämässään monenlaisia vastuksia. Ainoastaan sen vuoksi, että pääsisivät perille. Uskon voimalla he tekivät matkaa.

Tähän samaan historialliseen kertomukseen liittyy maininta: uskon voimalla israelilaiset kulkivat Punaisen meren yli kuin kuivaa maata pitkin, mutta egyptiläiset samaa yrittäessään hukkuivat. Heillä ei ollut uskoa eikä ollut uskon voimaa.

Hebrealaiskirjoittaja täällä välissä aina kertoo muutakin kuin näistä uskon esikuvista. Hän muun muassa mainitsee, että ilman uskoa ei ole kukaan Jumalan mielen mukainen. Ilman uskoa ei ole mitään mahdollisuutta päästä Jumalan eteen. Täytyy uskoa. Ja hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.

Ja sitten taas kirjoittaja palaa näihin kauan sitten eläneisiin uskovaisiin ihmisiin, jotka uskon voimalla tekivät matkaa.

Abrahamista sanotaan, että hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä. Maahan, josta sanottiin, että "lähde maaltasi ja suvustasi" siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Tuntematonta päämäärää kohden. Näin Abraham teki.

Jumalan kutsu on samanlainen vieläkin: lähde, lähde matkaan. Ja lähtijälle hän antaa uskon voimaksi, jonka varassa matkaa tehdään.

Meillä on paljon, paljon tuttuja virsiä ja lauluja, joissa tämän uskon merkitys korostuu. "Uskon silmä kantaa yli matkan myrskyisen, katsellessa rauhan rantaa kaipuu täyttää sydämen."

Uskon silmän näkökulma on kiinnitetty, niin kuin Abrahamkin katsoi, Kristuksen päivään. Meilläkin Kristuksen päivään. Siihen päivään, josta tuo äsken laulettu virsikin kertoi: "Katson päivään Kristuksen."

Sen rinnalla saa jäädä ja jää kaikki ajallinen ja maallinen toisarvoiseksi. Se on ainut merkittävä asia, jonka varassa ja jonka avulla voi päästä perille. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa armosta ilman omia mahdollisuuksia.

Jumala tiesi, että me emme kykene täyttämään lakia. Siksi hän laittoi, antoi Poikansa meidän edestämme, että yksikään, joka häneen uskoo, ei hukkuisi.

Tämän ymmärsi Abrahamkin uhratessaan poikaansa, että minun ei tarvitse uhratakaan omaa lastani, mutta Jumala uhraa. Jumala on valitseva syntiuhrin, ja se uhri on hänenkin puolestaan. Hänen ei tarvitse muuta kuin uskoa.

Mutta näitä vanhoja, kauan sitten eläviä uskon esikuvia muistellessa huomaamme myös, että heillä oli sitä samaa murhekuormaa, mitä meilläkin. Matkanteko on välillä raskasta ja väsyttävää. Päämääräkin hämärtyy. Saattaa jopa kadota.

Silloin meidän on tärkeää palata Jumalan sanan äärelle kuulemaan ja uskomaan. Pyytää Jumalalta kuulevia korvia ja kätkevää sydäntä, että kykenisin näkemään sen, että tie on auki taivaaseen edelleenkin minunkin kohdalla.

Niin kuin nuo ennen uskoneet matkansa varrella joutuivat useinkin pohtimaan ja katselemaan sitä, että millaisia valintoja elämässään tekisi, niin joudumme mekin.

On ihan selvää, että on erilaisia valintoja tänään kuin oli silloin. Mutta on samanlaisiakin. Edelleenkin on samanlaisia. Ja edelleen on lopputulos sama, se sellainen, että vain uskomalla pääsee perille.

Se tie, mille sielunvihollinen silloin houkutteli heitä, josta nuo Vanhan liiton miehet sanoivat, että heillä olisi ollut mahdollisuus poiketa, mutta eivät tahtoneet.

Samalla tavalla se edelleen on meidänkin ajassamme. Sielunvihollinen näyttää meille erilaisia mahdollisuuksia, joista voi valita. Mutta vain samalla tavalla kuin nuo uskon esikuvat kauan sitten pääsivät perille, pääsemme mekin: uskon kautta.

Uskon vuoksi he hylkäsivät kaiken sen, mitä heillä oli ympärillään. He olivat valmiita monenlaisiin, sen ajan jopa vainoihin, sen vuoksi, että he halusivat pitää kiinni siitä uskostaan.

He näkivät sen niin kalliina ja merkittävänä ja tärkeänä. Se oli heillä sydämen aarre. Sitä aarretta Jumalan valtakunnan evankeliumissa vieläkin tarjotaan.

Se aarre on siinä pyhässä evankeliumissa, uskon saarnassa. Sinulla on lupaa uskoa synnit anteeksi vieläkin Herran Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Sellaista kaunista Herran päivää katseli Abraham. Herran päivää saamme katsella mekin.

Meidän katsettamme monin eri tavoin yritetään saada kiinnittimään ajallisiin kauheuksiin ja ajan ihanouksiin. Epätoivoa on monella tavalla jatkuvasti liikenteessä, kylvetään ja näytetään, esitetään.

Mutta kaiken tämän ylitse virrentekijän sanoen saamme katsoa: "Maasta turvuuden, päivään uuteen Kristuksen."

Sen tähden tänäkin iltana, rakkaat matkaystävät, täällä kirkossa ja siellä kodeissa vastaanottimien ääressä tai ehkä jossain tien päällä, nosta rohkeasti katseesi ajan vaivoista Kristuksen päivään.

Siihen päivään, jona kaikkia Jumalan lapsia, Jumalan siunaamia kutsutaan: "Tulkaa, te minun isäni siunatut."

Ja jos vielä on joku sellainen, joka etsii Jumalan rauhaa tunnolle, tämä evankeliumi kuuluu sinullekin. On lupa uskoa kaikki elämän erehdykset, kaikki synnit anteeksi, siirtyä rauhan tielle, elämäntielle, sellaiselle tielle, että voi kulkea niin kuin israelilaiset myrskyvän meren keskellä, kuin kuivaa maata pitkin, päämäärää taivasta kohden.

Usko sen tähden turvallisesti kaikki synnit anteeksi nytkin Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Jää rauhaan, jää vapauteen ja jää iloon.

Katsele määränpäätä, Kristuksen päivää, jossa kaikki matkan murheet ovat ohitse ja on edessä iankaikkinen ilo, lepo ja rauha.

Näin saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa sekä siunatun sanan suojaan. Jeesuksen nimeen. Aamen.