Pyhäinpäiväseurat/Alustus Rovaniemen RY:llä 05.11.2022 17.30

Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret! Tänä iltana pysähdymme alustuksessa Jumalan huolenpidon äärelle.

Johdannoksi tälle alustukselle olen valinnut Filippiläiskirjeen neljännestä luvusta jakeen kuusi: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi."

Päivän uutiset pysäyttävät meidät kerta toisensa jälkeen maailmaa ahdistavien ongelmien keskelle. Ne ovat olleet muutaman kuukauden lähellä meitä Euroopassa. Ukrainan sota on päivittäistä uutisaineistoa, ja me olemme lähes turtuneet, mutta samalla yhä uudelleen kauhistelleet, mitä ihmismieli toista kohtaan voi saada aikaan. Sen lisäksi, ja sen johdollakin, on keskusteltu energian riittävyydestä. On varauduttu siihen, että ehkä sähköä ei olekaan joka hetki tarjolla. Taloudelliset huolet ahdistavat ja mietityttävät laajasti ihmisiä ja kansakunnan päättäjiä. Myöskin perheinä saatamme miettiä, miten tästä mennään eteenpäin.

Ajattelen vain niitä koteja ja perheitä, jotka hiljattain ovat ehkä muuttaneet uusiin koteihin ja ajatelleet, että onnen päivä, saatiin oma koti. Mutta monet asiat vyöryvät päälle ja tuovat epävarmuutta. Oletteko kuunnelleet Suviseurojen esirukouspyyntöjä? Minua ne koskettavat. Ne tuovat nimittäin eteemme sisariemme ja veljiemme hädän ja tuskan aiheet. Ne ovat moninaiset. Ne koskettavat omaa elämää, lasten elämää, ystävien, aviopuolisoiden ja niin edelleen. Yleensä niissä on takana hätä ja pyyntö, että Jumalan lapset muistaisivat meitä näitten ahdinkojen keskellä. Ehkä myöskin moni meistä on saanut kokea tällaisten ahdinkojen aikana, että meidän puolestamme on rukoiltu. Jumalan kansa elää yhdessä kaikissa vaiheissaan.

Jumalan armosta me olemme osallisia uskon lahjasta. Kuten Aabraham, me saamme vaikeinakin aikoina turvautua Jumalan lupauksiin, kuten Aabraham teki. Heprealaiskirjeen mukaan usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Muistatteko, lapset, jotka olette tulleet tänne seuroihin, mitä meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus rukoili ristillä? Mitkä olivat hänen viimeisiä rukouksiaan? Jos oikein muistan, niitä Jeesuksen rukouksia oli seitsemän, ja yksi niistä oli: Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastit minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.

Meidän Vapahtajamme siellä ristin tuskien keskellä lauloi psalmista tuon vanhan liiton matkamiesten laulun: Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Emmekö mekin aivan samalla tavoin saa ja eikö meidän tulekin turvautua siihen, että Jumala on meidän kanssamme kaikissa vaiheissamme?

Tätä alustusta pyrin katsomaan näkökulmasta, kuinka kolmiyhteinen Jumala on huolehtinut ja yhä huolehtii luomastaan ihmisestä. Olen Raamatun ja katekismuksen mukaan tähän lainannut Raamattua ja siis lainannut myöskin kristillisyyden kirjoituksia. Ja näistä julkaisuista, joita meille on myyty ja jotka ovat ostettavissa ja luettavissa. Myöskin kertomuksia siitä, mitenkä Jumala on auttanut meitä hädän keskellä. Ne usein tuovat tuon asian lähemmäksi ja koetuksi elämäksi.

Siis tämä alustus painottuu kolmeen osioon. Pyrin jo nyt teitä helpottamaan, että kolme osiota: Isä Luojana, Poika Lunastajana ja Pyhä Henki Pyhittäjänä. Tässä on pääpainotukset. Mietin kovasti itsekin, että siis onko näin? Te saatte siihen vastata, että juu, koko kolmiyhteinen Jumala on huolehtimassa ja huolehtinut luomastaan ihmisestä, meidän parhaastamme.

Herra, sinä olet minut tutkinut. Sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät. Jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut perinpohjin. Sinä tunnet minun tekemiseni. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten. Äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla. Mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala! Kuinka valtava onkaan niiden määrä.

Kristityille, meille uskovaisille, elämä on Jumalan lahjaa... ja jokainen elämä on Jumalan lahjaa. Jokainen, joka on saanut olla todistamassa syntymää, voi liittyä varmasti tähän toteamukseen, että olemme silloin ihmeen äärellä, suuren luomisihmeen äärellä. Se ei ole tässä ajassa mitenkään itsestäänselvää. Juuri eduskunnassa käydyssä aborttikeskustelussa joutuu toteamaan, että tällä pienellä ihmisen taimella, sikiöllä, ei ajatella, että se tarvitsisi lain suojaa. Meille tämä syntymätön lapsi on Jumalan luomistyö ehdottomasti sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Ja meidän tehtävämme on niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka Jumala on tälle ihmiskunnalle antanut, kaikin tavoin suojella ihmiselämää. Ja se suoja totta kai ulottuu äidin kohtuun saakka. Senhän on Jumala tarkoittanut tälle ihmiselle kaikista turvallisimmaksi paikaksi. Sen turvaa ihminen ei saa rikkoa.

Usein olemme kuitenkin hämmentyneitä. Saatamme kysellä Jumalan tarkoitusta. Ehkä juuri sairauden, onnettomuuksien ja kuoleman kohdalla olemme suurten kysymysten äärellä. Silloinkin saamme luottaa Jumalan apuun. Ahdistavat kysymykset saavat vastauksia ehkä vähän kerrallaan, ehkä vasta vuosien kuluttua, ehkä jäävät vastausta vaille. Meidän pienten ihmisten on tuossa kuitenkin turvauduttava suuren Luojamme viisauteen ja ajatella, että tulee kerran aika, jolloinka ei ole yhtään kysymystä, eikä tarvitse yhtään vastausta. Näinä pimeinä hetkinä, joita meidän ihmisten elämään tulee, meitä lohduttakoon psalmin sanat: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi."

Eloton lapsi. Nolla pistettä. Täytyy elvyttää. Varovainen elinarvio, tunti, sitten päivä, kuukausia, lopulta vuosia. Neljätoista vuotta myöhemmin perheeseen lahjoitetaan toinenkin CP-vammainen poika, joka saa synnyttyään yhden pisteen. Elintoiminnot heikot, kooma, kouristuksia. Äidin sydän täyttyy huolesta. Rukous on väsynyt huokaus. Miten tästä selvitään? Pojat varttuvat kahdeksantoistalapsisessa perheessä. Meille sisaruksille pojat eivät ole erityislapsia, vaan velipoikia, joita autetaan jokapäiväisissä tilanteissa. Rakastan aivan erityisesti vammaisia veljiäni. En tunne häpeää. Ehkä vähän ylpeyttä, että meille annettiin sellaiset. Jumala luotti äitiin, isään, meihin, minunkin. Istumme seurapenkissä. Veli itkee liikutuksesta seurapuhetta kuunnellessa. Tekstissä puhutaan luomistyöstä. Jumalan kunniaksi Hän hänet loi. Niin todella, poikien silmissä loistaa jo täällä taivas. SRK:n kirjasta Rakastatko minua? Terttu Tiirolan kirjoituksesta lyhennelmä Kymmenen pisteen pojat.

Tien ohessa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: 'Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?' Jeesus vastasi: 'Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat julki.'

Pojat ja tytöt, miten alkaa uskontunnustus? Miten se alkaa, kun se alkaa Minä uskon. Minä uskon Jumalaan, eikö vaan? Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan. Ei liene ollenkaan paha asia, että palautamme mieleen Martti Lutherin selityksen. Kuunnellaanpas tarkasti. Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että Hän nämä pitää vielä voimassa. Antaa myös vaatteet ja kengät, ruuan ja juoman, kodin ja kolon, puolison ja lapset. Pellon, karjan, kaiken omaisuuden. Lahjoittaa runsaasti ja joka päivä ravinnon ja kaikki elämän tarpeet. Suojelee kaikissa vaaroissa, varjelee ja pelastaa kaikesta pahasta.... ja että hän tekee tämän kaiken sulasta isällisestä, jumalallisesta hyvyydestä ja laupeudesta ilman mitään minun ansiotani ja mahdollisuuttani, mistä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen. Tämä on varmasti totta.

Nyt minä kysyn teiltä lapsilta, että mihinkä tämä päättyy tämä Lutherin selitys? Tämä on varmasti totta. Luther sanoo näin. No, tuntuuko joskus, että onkohan se totta? Tuntuu ehkä epätodelliselta. Mehän näemme niin paljon epäoikeudenmukaisuutta maailmassa. Miksi Jumala sallii, kysytään. Syy ei ole Jumalan, vaan Jumalan vastustajan. Hänen, joka alusta alkaen nousi tekemään Jumalan sanan turhaksi ja eksyttämään Jumalan luoman ihmisen. Sillä on kuitenkin rajallinen aika tehdä tuhoavaa työtään.

Sitten kristinopista kohdasta 'Jumala johtaa kaikki'. Jumala johtaa vanhurskaudessaan ja rakkaudessaan maailman ja kansojen kohtaloita, samoin kuin yksityisten ihmisten vaiheita. Maailmassa on paljon kärsimystä ja tuskaa. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Usein kärsimys on synnin seurausta, mutta silloinkaan se ei voi tehdä tyhjäksi Jumalan johdatusta.

Job, Vanhan testamentin Job on meille kuva kärsivästä ihmisestä ylivoimaisen kärsimyksen keskellä. Job sanoo: "Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin. En pääse siitä yli. Kaikki polkuni hän on peittänyt pimeänä." Olisikohan täällä tänä iltana Rovaniemen Rauhanyhdistyksellä yhtäkään sellaista, joka ajattelee jostakin elämänvaiheesta, että kivivalli on pystytetty eteeni? Me ei päästä tästä ylitse. Me ei selvitä tästä. Luulenpa, että moni ihminen jossain elämänvaiheessaan joutuu toteamaan, että nyt minun voimani loppuvat kesken. Ja ne ovat loppuneet jo ehkä jo kauankin aikaa sitten, mutta on vielä raahauduttu Jumalan lupauksissa.

Kohottakaamme silloin katseemme. Job nimittäin sanoo hiukan myöhemmin: "Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun lihani on riekaleina, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin ja silmäni näkevät. Hän ei ole minulle outo. Tätä minun sydämeni kaipaa." Jumala varjelee ja pelastaa.

Vihdoin maisemat alkoivat näyttää tutuilta. Nyt ei ole enää pitkälti kotiin, lohduttelin lapsia, jotka olivat käyneet kärsimättömiksi, kinastelivat ja itkeskelivät. Kaikki valpaistuivat. Vielä kolme kilometriä. Siskoni Annikki retuutti Maire Kyllikkiä ja toisella kädellä talutti pikku-Liisaa. Minä kannoin vauvankoria. Äiti asteli kuin joukon turvana. Tulimme ojalle, jossa oli melkoisesti vettä, sillä viime aikoina oli satanut. Kannoimme lapset yksitellen yli mättäältä mättäälle hypäten. Pian sydämemme taas sykähti. Kuusikon keskellä vilahteli tuttu pärekatto. Se oli koti. Siinä se oli, rakas oma koti. Tuolla oli talli, riihi ja sauna, tuolla navetta ja kaivo. Juoksin perunakuopalle. Sen ovi oli visusti kiinni. Aukaisin sen ja mitä riemua! Perunakuoppa oli kukkuroillaan perunoita. Juoksin kertomaan uutisen äidille. "Mutta kuka hyvä ihminen on kaivanut perunat ja pannut ne perunakuoppaan?", ihmetteli äiti. Pian kiehuivat perunat padassa ja pirtin uuni lämpeni. Hartaana söimme vaatimattoman ensimmäisen ateriamme evakosta paluumme jälkeen....Tässä auttoi Herra. Otteita kirjoituksesta K.K., Kajaani.

Riittääkö tänä päivänä, että löytää pottuja? Syntyykö kotiin suuri riemu, kun pottuja on, perunoita on eikä muuta? Saadaan keittää ihan oikeaa ruokaa, lämmintä ruokaa. Onko se riittävän paljon? Onko meistä kasvanut sellaisia, että me emme oikein osaa tyytyä tavalliseen, vaatimattomaan? Olisiko meillä syytä palauttaa mieleen, kuinka vähälläkin voi pärjätä? Kuinka vähä voi tuntua paljolta. Tässä se tuntui. Tämä oli sodanjälkeinen muistelmus, mutta selviytymiskertomukset kuuluvat myöskin tähän aikaan. Niiden keskellä on kuuntelussa Jumalan lupaus, jonka hän antoi Joosualle: "Minä en jätä enkä hylkää sinua."

"Mieheni ei ollut vielä avioliittomme alussa yrittäjä, mutta myyntityö ja kaupallinen ala olivat hänen työtään jo tuolloin. Perheemme alkoi kasvaa. Minulla aika kului kotielämää pyörittäessä ja lapsia hoitaessa. Välillä on ollut aikoja, jolloin olemme olleet taloudellisesti tosi tiukoilla. On ollut pakko siirtää laskuissa eräpäiviä, venyttää, vanuttaa niin yrityksessä kuin kotonakin. Olen monesti tuntenut itseni yksinäiseksi, koska olemme lasten kanssa paljon keskenämme. Meillä on perheellisiä lapsia, juuri naimisiin menneitä ja kihloissa olevia. Kotona on myös murrosikäisiä ja sen kynnyksellä olevia sekä kouluikäisiä. Jonkin aikaa sitten yksi tyttäristämme kysyikin: 'Isi, onko se yrittäminen sitä, että aina vain yrittää?' Tärkein voimavara meillä on ollut, että olemme jaksaneet puhua asioista, pyytää ja antaa anteeksi. Mieheni on vaikeissakin tilanteissa jaksanut ajatella, että kyllä tämä tästä onnistuu. Rakas puolisoni on sinnikäs, oikeudenmukainen, suora ja rehellinen. Hän on paras puoliso minulle."

Pyydän yhden puheenvuoron, jossa ei tarvitse puhua yhtään sanaa. Ne, joilla nämä kokemukset ovat vaikka häivähtäneet ja olleet, ovat jollakin tavalla tuttuja, voivat nyt nostaa kätensä. Yksikö vain? Onpa hyvä, että on sentään yksi. Minä luulen, että te ujostelette. Eihän se voi olla, ettäkö tämä olisi niin outo teille... Jos ei mikään muu, niin tuo viimeinen. Hän on paras puoliso minulle. No vieläkö, jokos sopii nousemaan? No johan niitä rupesi nousemaan. Minä jo ajattelin, että onhan aivan ihmeellistä.

Niin. Tavallista elämää. Tavallisia kiusauksia. Tavallista apua. Tämä oli kirjasta, SRK:n kirjasta Mitä jää viivan alle? Ja kun tämä Elli Niskanen on tohtinut panna nimensä tuohon kirjoitukseen, niin ei se haittaa, että minä luen. Elli Niskanen on tämän kirjoittanut. "Kristityn elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Jumala kuljettaa omiaan ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella heidän uskoaan, pitää heitä nöyryydessä ja vetää heitä yhä läheisempään yhteyteen kanssaan. Usein Jumala myös katsoo lapsensa arvolliseksi kärsimyksillään todistamaan uskostaan. Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kantaa syvenevä luottamus siihen, että Herra johdattaa kaiken hänen parhaakseen. Yhä elävämmäksi hänelle käy myös tulevan kirkkauden toivo. Valvoen ja rukoillen hän odottaa pelastuksen lopullista täyttymystä."

Niin kuin tunnistitte, tämä on kristinopista kohta kahdeksankymmentäneljä, kilvoitus. Ja niin kuin senkin tunnistitte, tämä oli lyhennelmä. Katekismusta voi tutkia sitten illalla nukkumaan mennessä vähän lisää.... Miksi murehdit, minun sieluni? Kirkkoraamattu yhdeksänkymmentäkaksi käyttää sanaa: miksi olet masentunut, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa, sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.

Jeesus, Lunastajamme. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Mitä se on? Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudesta syntynyt, on myös totinen ihminen. Syntynyt Neitsyt Mariasta, on minun Herrani, joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään. Viattomalla kuolemallaan, että minä olisin hänen omansa ja eläisin hänen valtakunnassaan, hänen alamaisenaan ja palvelisin häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta, sanoo Luther.

Mitä tämä aikamme kaipaa? Mitä sinä olet odottanut uutisista? Oletko odottanut hyviä uutisia? Milloin nämä huonot uutiset loppuvat? Milloin saamme hyviä uutisia? Itse asiassa meillä on keskuudessamme koko ajan hyvä uutinen, evankeliumi. Se on hyvä sanoma Jeesuksesta, Kristuksesta. Kiireisen ajan keskellä ihminen voi huolehtiessaan itsestään unohtaa kuitenkin kuolemattoman sielunsa. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omaksensa koko maailman, mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?

Maailman ihmisten elämä näyttää välillä helpommalta, jopa ihailtavalta. Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidät menestyvän, toteaa Aasaf psalmissaan. Viimein hän menee Jumalan pyhään ja ymmärtää, kuinka heidän lopulta käy. Sanan kuulossa Aasaf virvoittuu. Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa. Minä turvaan Herraan ja kerron kaikista hänen teoistaan.

Jos en minä ois viipynyt näin kauan, niin minä olisin laulattanut teillä virrestä kaksisataaseitsemänkymmentä kolme säkeistöä. Mutta minä luen nyt ne. Oishan se kyllä aika hieno laulaa nämä kolme säkeistöä. Lauletaan! Lauletaan, hyvä. Virrestä kaksisataaseitsemänkymmentä säkeistöt yksi, kolme ja neljä. Olipa hyvä, että te ette oo vielä ihan väsyneitä. Pahoittelen, jos ääneni kuului, vaikka menin kauemmas tuosta mikrofonista. Se saattoi mennä vähän sinne päin, mutta minä en malttanut olla laulamatta. Tämä on niin hyvä virsi.

Yleensäkin virret ja laulut puhuttelevat, lohduttavat. Niissä on ajatonta sanomaa. Monien muistossa saattaa olla laulava isä taikka äiti. Oma isäni muisteli isäänsä, kun tuli uusi vuosi. Hänen isänsä istui pirtissä olevaan keinutuoliin. Jos minulla olisi vielä nuori ääni, niin minä laulaisin sen, mutta minä vaan muistelen. Se menee jotenkin näin: Vuosi vanha vaipuu hautaan riemuineen ja murheineen. Ihmissydän... liittyy nöyrään rukoukseen, kiitokseen. Oi, jos vuosi alkava oisi Luojan siunaava. Siitähän kaikki on kiinni, Luojan siunauksesta, hänen armostaan.

Kun me muistelemme vanhempiamme, meillä on varmaan kiitollinen mieli ja tämä pyhäinpäivä liittää meitä muistossa heihin, heidän työhönsä, mitä he ovat meille antaneet. Mutta muutenkin voimme liittyä tutun psalmin sanoihin: Ylistä Herraa, minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on. Ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni. Älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntisi ja parantaa kaikki sairautesi.

Ilon evankeliumi. Minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus Herra, Daavidin kaupungissa. Sitten SRK:n kirjasta Hengen hedelmät, Ilo. Tässä nyt näet, mitä evankeliumi on. Se on nimittäin iloinen julistus Kristuksesta, autuaaksi tekijästämme. Se, joka häntä julistaa, julistaa evankeliumia ja pelkkää iloa. Saattaako sydän enää kuulla suurempaa iloa kuin sen, että Kristus annetaan hänen omaksensa?

Enkeli ei sano ainoastaan: "Kristus on syntynyt", vaan hän omistaa Kristuksen syntymän meille sanoen: "teidän Vapahtajanne". Evankeliumi ei siis ainoastaan tuo esiin kertomuksia Kristuksesta, vaan se omistaa ja antaa ne kaikille, jotka ne uskovat. Ja se onkin, niin kuin yllä sanoimme, evankeliumin oikea luonne. Kun sen ääni kaikuu, kaikukoon se kuinka hiljaisesti ja kehnosti tahansa, kuuntele, sydämeni, sitä kuitenkin riemuiten. Se saavuttaa tarkoituksensa ja kaikuu niin pohjattoman hyvältä.

Venäjällä seuroissa 1990-luvun alkupuolella eräs rouva nousi ylös ja sanoi, että hän on niin suuri syntinen, ettei hänelle voi antaa syntejä anteeksi. Sanoimme, että kyllä se on mahdollista. Rouva sanoi, ettei se ole. Seurapuheen aikana hän nousi uudelleen ylös ja sanoi, että onko se sittenkin mahdollista, että hänkin saisi synnit anteeksi? Me saarnasimme hänelle Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Siellä oli paljon venäläisiä ja inkeriläisiä. Kymmenet nousivat ylös ja pyysivät siunausta. Rouva sanoi sitten, että tässä on yksi vika. Me, että mikä? Rouva sanoi, ettei hänen miehensä ole täällä. Hänenkin pitäisi saada synnit anteeksi. Me, ettei mitään hätää, sinä voit itse saarnata hänelle synnit anteeksi. Rouva sekä ne venäläiset ja inkeriläiset sanoivat, että eihän se ole mahdollista. Pappihan siinä pitäisi olla. Me sanoimme, että kun sinä olet nyt saanut synnit anteeksi, sinulla on Pyhän Hengen valtuudet saarnata toisille anteeksi. Hän esitti, että hänelle kirjoitettaisiin tähän paperille, että hän osaisi antaa miehelleen synnit anteeksi. Rouva pani kirjelapun laukkuunsa ja lähti ensimmäiselle lähetysmatkalleen. P.K., Rovaniemi, SRK:n kirjasta Evankeliumin ihmeitä.

Siinä oli yksi kertomus Jumalan työstä. Jeesuksen sanat ja teot osoittavat, että suurin avun tarpeemme ei ole ajallinen. Paholaisen kiusaukset korvessa liittyvät tämän ajan elämään, juuri siihen, mikä tällä hetkellä tuntuu ajankohtaiselta. Jumala katsoo kauemmaksi, iankaikkiseen elämään saakka. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu, ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta."

Niin. Leipä, leipähuolet. Äsken kyselin, että olemmeko me välttyneet niiltä? Kuka minusta huolehtii? Riittävätkö varat? Meillä on paljon kysymyksiä. Mitä jos sairastumme? Noissa suviseurojen mainituissa esirukouksissa pyydetään usein Jumalan lasten esirukousta sille, että jaksaa säilyä uskomassa.... Tai minun läheiseni jaksavat säilyttää uskonsa. Älkää murehtiko, mitä me nyt syömme tai mitä me juomme tai mistä me saamme vaatteet? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikkea tätä.

Jeesus osoitti, kuinka Jumala auttaa mahdottomien tilanteitten keskellä. Vapahtajamme siunaamat viisi leipää ja kaksi kalaa riittivät suurelle kansanjoukolle. Minä nyt otan aivan konkreettisen esimerkin. Onkos täällä, no se on vaikea niin kuin määritellä, mutta onko täällä sellaisia, jotka kokee itsensä suureksi perheeksi, suurperheellisiksi? Jaha, no minä tiesin, että kyllä minä ainakin saan nämä. Onkos täällä? On. Mikä on suuri perhe? Se on varmaan kokemus. Kun minä olin työelämässä ja kun ne kysyvät aina, ne kysyy, että no minkälainen perhe sinulla on? Minä sanon, että minulla on iso perhe. No kuinka suuri perhe sinulla on? No sitten minä sanoin, niin ensimmäinen kommentti oli, että voi kauhea! Mutta seuraava kommentti oli sitten mielenkiintoinen, että no kuinka iso kattila teillä on? Kyllä kai siellä menee paljon ruokaa.

Minun täytyy sanoa, että välillä on epäilty, että mites tässä kaikki riittää, mutta on se riittänyt. On se riittänyt. Täytyy ihmetellä, että Taivaan Isällä on ollut näin valtavan suuri siunaus, että tämä meidän porukka on nyt aikuinen ja me ollaan kahdestaan ja ei tahdo millään osata ostaa niin vähän ruokaa kuin kaksi ihmistä kuluttaa. On se Jumala siunannut ja siunaa kyllä ihmisten, meidän Jumalan lasten elämää. Muistammehan, että Jeesus otti omat opetuslapsensa avukseen jakamaan kansanjoukolle ruokaa.

Mitä tarjottavaa meillä heikoilla ihmisillä on tämän päivän ihmisille Suomi-nimisessä maassa? Mitä tarjottavaa meillä on? Kodin tilaisuuksissa, työyhteisön keskellä, yhteiskunnassamme. Kun keskustelut vellovat ja ihmiset, mekin usein sorrumme siihen, päivittelemme ja kauhistelemme. Niin, rakkaat matkaystävät, eikö meidän tehtävämme ole olla rauhanrakentajia? Rauhantekijöitä, liennyttää ja puhua, että koko tämä Suomi-niminen yhteiskunta on olemassa ja maa vain sen vuoksi, että Jumala on meitä varjellut, vain sen tähden. Ja että Jumala varjelee myöskin tästä eteenpäin.

Menkää ja saarnatkaa. Luen tässä SRK:n elikkä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen säännöistä otteen, en pitkästi. "Yhdistyksen tarkoituksena on herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisiä elämäntapoja, raittiutta ja isänmaallista mieltä kansan keskuudessa. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys järjestää Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskontunnustuksen ja opin mukaisesti hartausseuroja, joihin kaikilla on vapaa pääsy." Minä luulen, että Rovaniemen Rauhanyhdistyksen säännöt ovat hyvin paljon tämän tyyppiset.

Siis Jumalan lasten elämä ulottuu yhteiskunnallisiin asioihin saakka. Kristillissiveellisiä elämäntapoja, raittiutta, isänmaallista mieltä. Se on sellainen tehtävä, jossa me jokainen Jumalan lapsi saamme toimia. Vieläkö te muistatte korona-ajan seuroja? Niitä aivan kummallisia.... Me veljinä pidimme puheita tyhjille saleille ja kyllä minusta ainakin oli aivan kummallista mennä pitämään seuroja, kun ei ollut yhtään väkeä.

Soittaja oli äänitarkkailija, kuuluttaja, sananpalvelija. Siinäpä se seuraväki oli, mutta me tiesimme ja saimme ehkä viestejäkin, että seuroja kuunneltiin kaukana, lähellä. Ehkäpä joku sellainenkin kuunteli, joka muuten ei olisi seuralähetystä avannut tai tullut seuroihin, niin kuin on tapahtunut. Opistojemme ja leirikeskustemme työtä on Taivaan Isä siunannut. Me teemme Jumalan valtakunnan työtä tässäkin ajassa, ja sillä on yhteiskunnallinen merkitys.

Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa anteliaisuutta. Näin teidän työnne synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Tämän palveluksen toimittaminen ei täytä vain pyhien tarpeita, vaan lisäksi saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. Kun te työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.

Näin he myös rukoilevat teidän puolestanne ja ikävöivät teitä sen ylenpalttisen armon vuoksi, jonka Jumala on osoittanut teille. Ja sitten kristinopin kohta. Kun Jumala armosta antaa kaikki syntimme anteeksi, se synnyttää meissä rakkautta, kiitollisuutta ja uskon kuuliaisuutta. Nämä saattavat palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kristityn koko elämä on palvelemista. Tällaista elämää me kutsumme kristilliseksi siveellisyydeksi. Kirin vauhtia, lupaan päättää viiden minuutin sisällä.

Istun hautausmaan penkillä kännykkä korvissani. Kyyneleet valuvat pitkin poskia. Oikein, kun höristän korviani, kuulen kaukaa kantautuvan laulun. Edellisenä iltana vierailin ensimmäisen kerran opistoseuroissa. Ystävät olivat pyytäneet mukaan. Suljen silmäni ja voin edelleen päästä edelliseen iltaan, tuonne kilometrin tai kahden päähän. Se oli jotain erityistä. Koin ympärilläni rauhaa, turvaa, iloa ja vapautta. En ole vapaa niin kuin nuo toiset. Voisinko minäkin löytää saman? Hetki sitten olen lähettänyt kavereilleni viestin. Useita kertoja sain puhelun seuroista, puhelun vailla sanottuja sanoja. Ystävät jättivät linjan auki laulun tai puheen aikana. Ystävät kysyivät, haluaisinko minä uskoa ja minä vastasin myöntävästi. Polvistuin ensimmäisen kerran suviseurojen ehtoollispöytään uskovaisena. SRK:n kirjasta Takaisin Isään, kotiin, otteita Erja Koskelan kirjoituksesta, lahjaksi saatu.

Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksisaamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Mitä se on? Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa, niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa, jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskovaisille Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta.

Meillä on tuotavana rauhan sanoma. Jeesus sanoi uudelleen: 'Rauha teille! Niin kuin Isä lähetti minut, niin minä lähetän teidät.' Sanottuaan tämän hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi: 'Ottakaa Pyhä Henki, joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejä anteeksi.'

Luen tuosta Filippiläiskirjeestä, jonka aluksi otin tuon yhden jakeen hiukan pitemmästi ja päätän siihen aloitukseni. 'Älkää mistään murehtiko, vaan saattakaa kaikessa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä yllempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.' "... Jumalan rauha on siellä, missä on syntien anteeksiantamus, missä se uskotaan ja omistetaan. Se on tänä iltana, rakas matkaystävä, sinunkin sydämessäsi. Ovatpa elämänkokemuksesi millaiset tahansa, ovatpa sinun tämänhetkiset kuormasi ja huolesi ja ahdistuksesi millaisia tahansa, saamme olla vakuuttuneita siitä, että Jumala pitää meistä huolen loppuun asti.

Rakas matkaystävä! Usko siis epäilyksesi anteeksi, syntisi anteeksi. Kaikki, mikä painaa sydäntäsi. Meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä. Ja ole turvallisella mielellä.

Keskustelukysymyksiä minun oli vähän vaikea muotoilla. Minä olen niitä miettinyt. Olen niitä pannut ja pitkiä alustusta voitte sitten, mitä on jäänyt mieleen, niin nostaa uudelleen esille, mutta neljä varsinaista keskustelukysymystä. Mitä ensimmäinen uskonkohta sinulle merkitsee? Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen. Toisena, millaista rauhaa Jeesus tarjoaa? Mitä on maailman antama rauha? Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kolmantena kysymyksenä, Jumalan seurakunnan tuki vaikeina aikoina ja neljäntenä muut alustuksen herättämät ajatukset.

Rakkaat matkaystävät, kiitän suuresta kärsivällisyydestänne ja toivon, että tämä puheenvuoro olisi herättämässä joitakin ajatuksia keskusteluun. Kiitoksia teille!