Seurapuhe Kajaanin kirkossa 11.11.2018 17.59

Kolme yhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen hiljennymme rukoukseen.

Vanhurskas Isä, lohdutuksen, laupeuden ja armon Jumala, hiljennymme edessäsi rukoukseen pyytämään sinun siunaustasi seuroihimme virren sanoihin. Jeesus, sana elämän, tule meidän keskellemme, soisit tulen syttyvän, sytytä siis sydämemme. Anna voimaa sanastasi, siunaa läsnäolollasi. Tiedät, mitä varten me taaskin tänne kokoonnuimme.

Nälkään nääntyy sielumme, jos et auta Jeesuksemme. Kun me sanaa viljelemme, sinut saamme leiväksemme. Liitä sinuun lähemmin, pysy Jeesus keskellämme. Armon tuuli suloisin, virvoettakoon mieliämme. Sido yhteen sydämemme, yhdessä sua huutaaksemme. Aamen.

Puheenjohdannon luen tämän päivän epistolatekstin. Epistolaiskirjeen 4. luvusta 6-8.

Minut itseni puhrataan jo, pian lähtöni hetki on tullut. Olen kilpailut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra oikeudenmukaisesti, ainuinen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä. Eikä vaan minulle, vaan kaikille, jotka hartasti odottavat hänen ilmestymistään. Aamen.

Muistatko, milloin viimeksi osallistuit urheilukilpailuun, juoksukilpailuun? Miten pärjäsit? Pääsitkö valkinnoille? Täällä on jo teitä ikääntyneitä, joilla lienee vuosikymmeniä siitä, kun olette viimeksi osallistuneet johonkin kilpailuun. Kouluaikaanhan me itse kukin saatoimme osallistua. Mitenkä menestyit?

Minulla on itselläni mielikuva, että joskus jostain juoksukilpailusta tai hiihtokilpailusta sain en mitalia, en koskaan ensimmäiselle sijalle. Mutta siihen aikaan jaettiin 60-luvulla hopeisia, sanottiin uusi hopeaa, lusikoita. En tiedä, onko se enää tallessa. Sen muistan, että jossakin vaiheessa, kun vielä oli, niin kovin oli jo tummunut, hapettunut. Aikalailla. Aikalailla arvottoman näköinen.

Kyllä siihen jonkun verran saattoi sisääntyä sellaista arvoa itsellä, mutta muiden silmissä varmasti hyvin arvoton. Mutta muistatteko tällaisia suuria kisoja? Muutaman vuoden välein käydään maailmanmestaruuskisoja ja neljän vuoden välein olympialaisia. Muistatteko niitä suuria nimiä, jotka ovat siellä juosseet kovaa ja voittaneet? Suuria ajallisia kilpailuja ja arvostusta ja monenlaisia palkintoja.

Vuosikymmeniä sitten käydyistä kilpailuista hyvin harva muistaa enää yhtään mitään. Vaikka ne on silloin olleet hyvin tärkeitä niille henkilöille, jotka aikoinaan juoksivat, harjoittelivat ja valmistelivat ja valmistautuivat niihin.

Paavali puhuu paljon. Useammassa kohdassa vertaa matkaa, elämänmatkaa, kilvoituksen matkaa, juoksukilpailua. Hän toteaa siitä, että minä juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen omat.

Tästä kilpailusta hän kuitenkin toteaa, että siinä ei palkita ainoastaan ensimmäistä, vaan kaikki perille päässeet. Ja kaikkien perille päässeiden voittopalkinto on sama. Kunnian kuihtumaton seppele.

Se Paavali muistuttaa siitä, kuinka se vanhurskauden seppele on katoamaton ja kuihtumaton. Ajallisten kilpailuiden seppeleet ja palkinnot, ne ajan myötä menettävät merkityksensä, saattaa olla, että muutamia vuosikymmeniä kilpailun jälkeen sen voittanut, kovinkin halvalla olisi jo valmis luopumaan siitä, myymään sen pois.

Jos me kuvitellaan, että sinne kauniista kukista voittajalle seppele tehdään, onhan se tuoreena kauniin näköinen, upea. Paljon käsityötä sisältävänä saattaa olla kovin arvokas. Mutta jo muutaman viikon päästä kuihtuu sen kauneus, häviää. Ja ei kovin. Niin pitkää aikaa menee, kun se on jo kaatopaikkatavaraa.

Paavali sanoo, että hän on kilpailut hyvään kilpailuun, juossut perille ja pitänyt uskon. Hän puhuu tässä tekstissä vaiheessa, jossa hän jo tietää, että minun pääsiäispäiväni lähestyy. Minut jo pian uhrataan.

Paavali oli vankeudessa. Tuohon aikaan noin 60-luvulla Kristuksen syntymän jälkeen vertailtavissa kristittyjen vainoissa hänet sitten uhrattiin, mestattiin marttyyrina kuoli täältä. Hän tiesi, millainen hänen loppunsa tulee olemaan. Ja hän siitä puhuu, että minun hetkeni jo lähestyy.

Mutta kilpailut, jalon kilpailun. Päässyt perille ja säilyttänyt uskon. Niitä, jotka näin kilvoittelevat perille säilyttäen uskon, niitä odottaa vanhurskauden seppele, jonka Herra oikeudenmukainen tuomari on antava tulemisensa päivänä. Näin hän kirjoittaa.

Mutta jatkaa, että ei ainoastaan minulle, vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.

Paavali puhuu toisessa yhteydessä siitä, kuinka paljon vaatii itse kuria pysyä tällä juoksuradalla. Hän sanoo siitä, että hän joutuu kurittamaan itseään, toistuvasti kurittamaan itseään pysyäkseen tällä radalla ja saavuttaakseen voittajan palkinnon.

Millä tavalla, Paavali, ja millä tavalla me muut sitä kuritusta omaa kohtaa me teemme? Ajallisessakin kilpailussa hän toteaa, että juoksija noudattaa lujaa itsekuria saavuttaakseen katoavan seppeleen. Me saavuttaaksemme katoamattoman seppeleen.

Ja hän jatkaa, että minä en juokse päämäärättömästi, enkä nyrkkeillessäni huido ilmaa. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jotta itseäni lopulta hylättäisi minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.

Tästä syntyy ajatus, että hän kokee aivan kuin olevansa juoksuradalla toisten uskovaisten kristittyjen ihmisten kanssa. Mutta koko ajan hän samalla houkuttelee niitä, jotka eivät vielä ole siellä radalla mukana.

Ja hän kokee, että hän ei ole sinne. Ja hän koko ajan hän kokeaa niitä, jotka eivät vielä ole siellä radalla mukana. Ja hän kokeaa, että hän kokee, että hän ei ole sinne.

Tapaan siihen jalon kilppaan. Kilppaan, jossa ei ole tärkeää olla ensimmäinen, mutta jossa on tärkeää päästä perille.

Te varmaan tiedätte ajallisista kilpailuista, että siellä saattaa olla suuri houkutus tehdä niin, että pääsee keulille, jos välillä tankkauspaikoilla ei pysähdykään tankkaamaan, vaan jatkaa vaan matkaa. Se vähän aikaa onnistuu, mutta pitkällä matkalla tulee ennen pitkää uupumus. Ei jaksakaan.

Ne, jotka hetkeksi maltoivat pysähtyä tankaamaan välillä, pyyhältävät sitten ohitse.

Se on Paavalilla ihan hyvä vertaus, jos me ajattelemme tätä kristityn taivasmatkaa. Sehän on tämän kaltainen. Ei ole kysymys, kuka on keulilla, vaan kysymys on siitä, päästäänkö perille.

Ja päästäksemme perille me pitkällä matkalla tarvitsemme tankkauspaikkoja.

Mikä on kristityn tankkauspaikka? Missä hän saa sellaista ravintoa, että jaksaa taas juosta elämän kilparadalla?

Minä näen täällä edestäni teistä, rakkaat matkaystävät, sellaisia sisaria ja veljiä, jotka olen ensimmäisen kerran nähnyt 70-luvun alussa täällä. Lähes 50 vuotta sitten.

Mutta te itse tiedätte, että jo paljon aikaisemmin olette olleet täällä Kajanissa, tällä elämän kilparadalla. Te tiedätte varsin hyvin, millä tavalla matkalla on pitänyt pysähtyä tankkaamaan. Toistuvasti. Matkuvasti.

Usein me järjestämme seuroja ja pyydämme hiljentämään ja hiljentymään Jumalan sanan ääreen. Kuuntelemaan hyviä sanoja Jumalalta.

Kun seurat aloitamme, me aina hiljennämme rukoukseen, että Jumala itse olisi henkensä kautta läsnä, virvoittamassa, lohduttamassa, neuvomassa, opastamassa, aukaisemassa tietä taivaaseen, joka saattaa arjen kuivalla matkalla joskus tuntua, että se on mennyt tukkoiseksi. Päämarra saattaa olla kadoksissa.

Me tarvitsemme näköalaa, evankeliumin avaamaa näköalaa, rohkaisemaan väsynyttä mieltä, virvoittamaan väsynyttä mieltä, että vielä kannattaa uskoa.

Se Paavali harmitteli jossakin vaiheessa, se surulla muisteli omaa entistä elämäänsä. Millainen hän on ollut, se ei kehu sitä. Hän sanoi, että hän oli Jumalan seurakunnan vihollinen ja raatelija.

Mutta sitten hän kuitenkin toteaa, että meidän on jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet. Se on aivan niin kuin meilläkin.

Takanapäin saattaa olla matkalla. Meillä on tullut askeleita, harha-askeleita. Sellaisia reissuja, jotka ovat matkaa väsyttäneet, uuvuttaneet.

Me evankeliumin armohoidossa niitä haluamme korjata. Uskoa synteämme, heikkouksiamme, lankeemuksiamme anteeksi. Ja sen jälkeen todeta, että meidän on jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet. Tästä hetkestä eteenpäin.

Meidän on Paavalin tavoin tehtävä niin, että meillä on päämäärätiedossa, että emme summittaisesti sinne tänne ryntäile, vaan kuljemme eteenpäin annettua päämäärää kotiin.

Sitä päämäärää tavoitellessamme me joudumme Paavalin tavoin joskus kohdistamaan iskut omaan ruumiiseen ja pakottamaan sen tottelemaan.

Sillä Paavalilla varmaan oli samanlainen tunne kuin meillä tänä päivänä tämän ajan kristityillä, että tuo ajallisuus, maallinen osa ei ole mielellään lähtenyt taivaantielle mukaan, vaan se taistelee Jumalan henkeä vastaan.

Paavali toteaakin siitä, että sitä pahaa, mitä hän ei tahdo tehdä, sitä hän kuitenkin tekee. Ja sitä hyvää, mitä tahtoisi tehdä, sitä hän ei kykene tekemään.

Siihen ei ole. Ei ole. Ihmisen tahto taistelee Jumalan henkeä vastaan.

Siksi me tarvitsemme armon sanoja, lohdutusta, neuvoa, opetusta, opastusta kilvoituksen matkalla, että me jaksamme taistella maallisen osan himoja ja haluja vastaan ja kestää vielä hetki.

Tällainen oli ajatus Paavalilla. Ja hän tätä nuorelle Timoteus-ystävälleen kirjoittaa.

Hän katselee silloin omaa matkaansa, joka on noin kolmekymmentä vuotta, ehkä vähän ylipituinen ollut hänen kilvoituksensa matka.

Me jonkun verran tiedämme siitä Paavalin matkasta, mitä siellä tapahtui. Ja me tiedämme, että hän uskoi paljon vaarallisemmassa ajassa kuin me nyt.

Hänellä eikä hänen aikalaisillaan ollut esivallan suojaa niin kuin meillä on.

Hän ei turvautunut omiin saavutuksiin sen jälkeen, kun hän oli parannuksen armon saanut.

Hän toteaa, että minun vanhurskauteni on usko, jonka perustana on Kristus. Ja jatkaa vielä näin, että Jumala antaa sen sille, joka uskoo. Sen uskon Jumala lahjoittaa.

Ja sen uskon vakaa perustus oli Paavalilla ja meillä Kristus. Tähän me saamme tänäänkin vakautta.

Me epäonnistumme, me väsymme ja lankeamme, mutta meidän puolestamme täydelliseen matkan taistelut väsymättä, horjumatta, epäilemättä ja lankeamatta Kristus. Hänen täydellinen vaellutensa on myös meidän täydellisyydemme.

Siihen me saamme. Me saamme tänäkin päivänä turvallisesti uskoa.

Onko täällä tänä iltana matkaystäviä tai siellä radioiden ääressä, joka olet tuntenut matkalla uupumusta, heikkouksia, onko tullut harha-askeleita, väsymystä?

Meillä on niin hyvä Jumala. Ja meillä on niin laupias Vapahtaja, että hän on kaiken tehnyt täydelliseksi puolestamme.

Hänen nimessään ja hänen veressään me saamme turvallisesti uskoa tänäänkin.

Synnit, epäilykset, lankeemukset, kaikki mikä on matkaa raskaaksi tehnyt anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä.

Rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Tie on auki taivaaseen, pyhäin riemuun ikuiseen.

Muista, kuka kanssas kulkee, kuka suojaasi sun sulkee.

Niin kuin Paavali kokee, että matkan päässä hän saa voittajan seppeleen, kunnian kuihtumattoman seppeleen hänen tulemisensa päivänä.

Ja kaikki ne muutkin, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään, niin kuin hän toteaa.

Eikö olekin sen tähden turvallista, rauhaa tuottavaa, sydämelle rauhaa, iloa tuottavaa jäädä näin uskomaan, että minäkin saan vielä elämän kilparadalla tehdä matkaa?

Sillä radalla, jonka päässä Paavali uskoi olevan odottavan kunnian kuihtumattoman seppeleen ja jonka hän saavutti.

Sen seppeleen voit saavuttaa sinäkin uskomalla. Sen tähden kannattaa tänäänkin jäädä turvallisesti uskomaan.

Meidän on jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet. Siis tästä illasta vieläkin eteenpäin, samalla tavalla, uskoen ja luottaen, että Jumala on hyvään työnsä loppuun saattava.

Virrentekijä kauniisti sanoo: Varjele armollasi myös lähtöhetkeni. Sielulle saattajaksi lähetä enkeli.

Kun Jeesus saapuu kerran seurassa enkelten, myös minun alla anna olla joukossa pyhien.

Näin saamme turvallisesti jäädä naisen sanojen myötä uskomaan, syntimme anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja vereessä.

Rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin päähän me painetaan kunnian kuihtumaton seppele Jeesuksen siunattuun nimeen. Aamen.