Jämsän opistoseurat/Puheenvuoro Keuruulla 22.07.2023 21.00

Tämän illan puheenvuoron otsikon me jo kuulimmekin tuossa kuulutuksessa. Se on sama, mikä on näiden opistoseurojen tunnuslause: Iloitkaa ja riemuitkaa, palkkanne on suuri taivaissa.

Tuntuuko puheenvuoron aihe sopivan vähän huonosti meidän aikaamme ja arkitodellisuuteen? Uutisvirta maailmalta tuo meille enemmän huolenaiheita kuin ilonaiheita. Euroopassa riehuva sota, kotimaan politiikassa voimistuneet ääri-ilmiöt ja hyökkäävä suhtautuminen eri mieltä olevia kohtaan tai huolestuttavat ympäristön tilaa ja tulevaisuutta koskevat uutiset ovat oikeasti pysäyttäviä. Niiden keskellä ja erityisesti juuri niiden takia meidän kannattaa rukoilla Jumalalta varjelusta koko maailmalle ja viisautta päättäjille. Sekä myös vastuullisuutta ihan meille jokaiselle itsellemme.

Tuo puheenvuoron aihehan on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta. Se on puhe, jonka Jeesus piti aloittaessaan opettajan ja julistajan tehtävää. Siinä puheessa Jeesus kertoo perusteellisesti Jumalan valtakunnan olemassaolosta ja sen olemuksesta, sen valtakunnan, jota hän on tullut julistamaan. Hän kuvaa myös Jumalan lapsen osaa laajasti.

Heti saarnatehtävänsä alussa Jeesus kertoo Jumalan lapsen osan myönteiset puolet, mutta rehellisesti myös sen osan vaivat. Myönteisiin puoliin kuuluu meille ihan tuttuja asioita: murheelliset saavat lohdutuksen, vanhurskauden nälkää kokevat ravitaan, puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan. Uskovaisen ihmisen osaan liittyvät vaivatkin ovat meille aika tuttuja. Uskovaisia vainotaan vanhurskauden takia, meitä herjataan ja meistä puhutaan pahaa uskomme takia.

Tuo otsikossa oleva kehotus iloitsemiseen ja riemuitsemiseen liittyy yllättäen juuri uskovaisen vaivan kohtaamiseen. Jeesus halusi valmistaa seuraajiaan siihen, että he saavat osakseen vainoa, herjaa ja valheellisia puheita. Vainon alle uupumisen sijaan Jeesus haluaa kääntää seuraajansa katseet uskon päämäärään, iankaikkiseen taivaan iloon.

Miten on? Koetaanko me pilkkaa uskomme takia? Tähän varmasti olisi aika monta erilaista vastausta, jos jokaisen kokemukset ihan ääneen täällä kerrottaisiin. Tämä on se, mitä me teemme. Minun oma kokemukseni on, että ehkä se pilkka on vuosikymmenten kuluessa vähän vähentynyt. Nykyään varmaan uskon asioista on tullut monen mielestä jotenkin niin yksityisiä, että ei niihin juurikaan tartuta. Johonkin elämän valintoihin tai tapoihin saatetaan kyllä suhtautua aika lailla hämmästellen ja ihmetellen.

On siihen pilkan vähenemiseen saattanut aivan varmasti vaikuttaa myös se, miten me itse toimimme epäuskoisten keskellä. Avoin suhtautuminen kaikkiin ihmisiin ja omista uskon käsityksistä kertominen lisää keskinäistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Se on kuitenkin tosiasia: säilyy Jumalan valtakunnan ja maailman välillä aina. Uskon asioita ei voi ymmärtää ihmisjärjellä, eikä Jumalan valtakuntaa näe ihmissilmin, ellei Jumala anna uskon lahjaa ja avaa silmiä näkemään.

Oman uskon tunnustaminen epäuskoisten keskellä vähentää myöskin pilkan kohteeksi joutumista, vaikka saattaisi äkkiä luulla, että se vaikuttaa juuri päinvastoin. Kun me ollaan avoimia ja suhtaudutaan epäuskoisiin tasaveroisina ja kunnioituksella, niin mekin saamme osaksemme asiallisempaa kohtelua.

Uskon kilvoitus. Uskovaisen elämää on verrattu matkaan. Matkalla on yleensä alkupiste ja loppupiste. Välille voi sitten mahtua monenlaista. Matkan teko saattaa välillä pysähtyä tai voi joutua eksyksiin alkuperäiseltä reitiltä. Eipä matkan vauhtikaan ole aina vakio, vaan välillä mennään vähän reippaammin ja välillä vauhti tuntuu hiipuvan kuorman tai vastamäen takia.

Jeesus kehoitti siis meitäkin iloitsemaan ja riemuitsemaan, vaikka meitä herjattaisiin tai jopa vainottaisiin. Ilon aiheena oli tulevaisuudessa odottava palkka taivaassa.

Uskon matkaa on sanottu myös kilvoitteluksi tai taisteluksi. Taisteluksi vihollista, maailmaa ja omaa lihaa vastaan. Jeesus ei, noin kokonaisuutenakaan, luvannut seuraajilleen helppoa osaa.

Kerran Jeesuksen luo tuli mies, joka halusi liittyä Jeesuksen seuraan. Jeesus vastasi hänelle näin: Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi. Opetuslapsilleen Jeesus sanoi vähän samassa tilanteessa: Jos joku haluaa kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.

Myöhemmin Paavali muistutti Timoteosta uskomiseen liittyvästä vaivasta: Älä siis häpeä todistaa herrastamme. Äläkä häpeä minua, joka olen hänen. Älä kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi.

Näiden raamatun kohtien jälkeen voi tuntua, että mitäs ilon aihetta tässä oikein on. Uskomisessa on kuitenkin todella ilon aihetta. Raamattu kertoo myös näistä uskon myönteisistä puolista.

Jo vanhassa testamentissa meille opetetaan näin: Iloitkaa kaikesta siltä, mitä hyvästä Herra, teidän Jumalanne, on teille ja teidän perheillenne antanut. Tai näin: Mutta minä saan riemuita Herrasta, iloita hänen avustaan. Ja vielä: Älkää siis olko murheellisia, vaan iloitkaa, sillä Herra on teidän voimanne.

Opetuslapsetkin miettivät aikanaan, mitä he hyötyvät siitä, että seuraavat Jeesusta. Tästä kerrotaan meille Markuksen evankeliumissa näin: Silloin Pietari kysyi, Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Jeesus vastasi: Totisesti. Kuka ikinä minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljestään tai sisaristaan, äidistään, isästään, tai lapsistaan, tai pelloistaan, hän saa satakertaisesti nyt tässä maailman ajassa taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja. Tosin myös vainoa. Ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän.

Ehkäpä kaikkein suurin aarre ja myönteinen asia uskomisessa on syntien anteeksi saamisen tuoma rauha, vapaus ja ilo. Ja tietysti taivaan kotiin pääseminen.

Jeesus itse sanoi: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille. En sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat. Älkää vaipuko epätoivoon.

Näitä raamatun lainauksia lukiessa ja kuunnellessa tässä näkyy jotenkin hyvin tyypillinen ominaisuus Jumalan sanalle. Uskosta kuvataan esimerkiksi näissä kohdissa hyvin vastakkaisia asioita. Joku onkin väittänyt, että eihän raamatun sanaan kannata uskoa, kun se kumoaa itsensä väittämällä ihan vastakkaisia asioita.

Ajattelen, että tuo piirre on yksi merkki siitä, että Jumalan sana on salattu ihmisymmärrykseltä. Jumala aina osoittaa ja kirkastaa. Me sanotaan usein myöskin, että avaa sen osan sanastaan, minkä juuri siinä ajassa tai tilanteessa näkee tarvittavan.

Meiltä uskovaisilta ihan tänäänkin kysytään nöyryyttä ja kuuliaisuutta totella sitä pyhän hengen avaamaa sanaa ja opetusta, jonka Jumalan valtakunnasta kuulemme.

Uskon kilvoitukseen kuuluu taistelu syntiä vastaan. Mutta taistelusta huolimatta synti tarttuu meihin. Emme me onnistu kilvoittelemaan virheettömästi.

Hebrealaiskirjeessä on meille tutut sanat: Pankaamme pois kaikki, mikä painaa, ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme.

Usein puhutaan oman tunnon hoitamisesta. Sillä tarkoitetaan sitä, että kun on joutunut syntiin, täytyy pyytää ja saada anteeksi. On ihan oikein menetellä juuri noin. Kannattaa kuitenkin huomata, että emme me varsinaisesti siinä hoida omaa tuntoamme. Keskeistä ei ole, mitä me teemme, vaan se, että meille annetaan kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Evankeliumi siis hoitaa silloin meidän omaa tuntoamme, ja me saamme silloin kokea rauhaa, vapautta ja aitoa iloa. Kannattaa pitää anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen ihan Jeesuksen nimessä ja veressä osana omaa jokapäiväistä elämää.

Ilon aiheita arkielämässä. Vaikka puheenvuoron otsikko näyttääkin ilon ja riemuitsemisen aiheeksi uskonelämän palkan, eli iankaikkisen elämän taivaassa, niin kyllä meillä on lupa aiheita iloon myös tässä ajassa.

Eikös siinäkin ole jo ilonaihetta, että me ollaan päästy tänne opistoseuroihin? Ja vielä enemmän, jos saa olla täällä yhdessä kavereitten ja ystävien kanssa. Läheiset ihmiset meidän elämässämme, oma puoliso, omat sisarukset, ystävät ja kaverit, ne ovat suurta Jumalan hyvyyttä meitä kohtaan.

Ootko muistanut iloita siitä, että juuri sinä osaat jonkun asian tosi hyvin? Joku muu taas osaa jonkun toisen asian. Jumala on antanut meille erilaisia lahjoja. Iloitaan niistä ja käytetään niitä taitojamme muiden iloksi ja omaksi hyödyksi.

Terveyskin on ihan aito ilon ja riemun aihe. Ei se joka päivä muistu mieleen, mutta kyllä sitä varsinkin näin iän karttuessa aina välillä havahtuu mielessään kiittämään, kun saa terveenä ja toimintakykyisenä touhuta.

Jumala on luonut maailman, ihan kaiken, mitä me näemme luonnossa ympärillämme, ja meidät itsemmekin. Ja kyllä Jumala on ollut viisas luodessaan maailman. Kolme kertaa luomistyönsä aikana Jumala itsekin katseli luomistyötään ja totesi, että näin on hyvä.

Mekin saamme iloita ja riemuita luonnosta ja sen antimista. Luonto rauhoittaa ja virkistää sekä mieltä että kehoa. Meillä on myös vastuu siitä, että luomakunta säilyy sellaisena, miksi Jumala on sen tarkoittanut. Myös siitä meillä on vastuu, että tulevatkin sukupolvet voivat iloita ja riemuita Jumalan luomasta luonnosta.

Jumala on tarkoittanut, että ihminen saa elannon luonnosta. Mutta ihminen on alkanut ahneudessaan tuhota luontoa. Tuntuu, että ihmiskunta on kokonaan unohtanut, että ihmisen tehtäväksi annettiin viljellä ja varjella maata, siis myös varjella.

Ehkä vielä pahemmin on unohdettu kohtuullisuus. Kohtuullisuuden sijaan meidän toimintaa tahtoo ohjata ahneus ja itsekkyys, joista molemmista raamattu varottaa meitä.

Eikö se ole aikamoista ahneutta, kun me käytämme jo kolmessa kuukaudessa sen verran luonnonvaroja, kun olisi varaa käyttää kokonaisen vuoden aikana, että tulevillekin sukupolville olisi luonnossa elämisen eväät?

Uskovaisena eläminen on iloitsemisen arvoinen asia ihan ajallisessakin elämässä. Meillä on turvallinen ja vakaa yhteisö ympärillämme. Elämämme ja ratkaisumme ovat lujalla perustalla.

Samassa vuorisaarnassa, mistä puheenvuoron otsikkokin on otettu, Jeesus opetti Jumalan huolenpidosta ajallisessa elämässä ja sanoi: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämä ajallinenkin.

Vaikka usko ei voikkaan ratkaista kaikkia meidän elämän ongelmia, niin kyllä se on merkittävä asia, että meidän ei tarvitse kantaa synnin. Me emme saa niitä antaa, vaan me saamme pyytää niitä anteeksi, ja ne annetaan meille anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Anteeksi saaminen vapauttaa ja tuo ilon.

Jeesus huolehti siis ihan toimintansa alusta asti seuraajistaan ja valmisti heitä kohtaamaan vainojakin. Mutta samalla lailla, kun hän huolehti aivan toimintansa loppuvaiheessa, Jeesus silloin sanoi omilleen: Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen.

Ihan samalla tavalla Jeesus pitää huolta myös sinusta ja minusta, ihan meistä kaikista, tänään ja huomenna, jokaisena meidän elämänpäivänä.

Uskon päämäärä. Kun pyhäkoululaisinta kysyy, miksi me ollaan uskovaisia, heillä on heti vastaus valmiina: Siksi, että päästään taivaaseen. Toivottavasti sinäkin nuori osaat ajatella vielä ihan yhtä yksinkertaisesti, ja samoin kyllä me aikuisetkin.

Uskomisen tarkoitus on Jumalan lapsena eläminen ihan elämän loppuun asti, koska Jeesus noutaa kerran omansa luokseen taivaan iloon.

Jeesus muistutti opetuslapsiaankin tärkeimmästä asiasta, kun ne innoissaan kertoivat, että he kertoivat kokemuksiaan saarnamatkaltansa: Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.

Apostoli muistutti myös alkuseurakunnan uskovaisia uskon päämäärästä: Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita silloin, kun Hänen kirkkautensa ilmestyy.

Ja vielä Filippiläiskirjeessä: Juoksen kohti maalia, saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.

Jos tätä puheenvuoroa kuuntelee joku, joka on eksynyt matkalla tai muuten väsynyt ja jättänyt matkan kesken, älä mieti omia voimiasi. Katso Jumalan armahtavia kasvoja ja turvaa Hänen apuunsa. Sinullekin riittää evankeliumin voima. Saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Lähde seuraamaan meitä ja Herraa, sillä tiellä on onnellinen määränpää. Mekin kaikki pääsemme kerran taivaan iloon, kun turvaamme Jumalan apuun. Hän on meidän voimamme.

Uskovaisten joukko, Jumalan valtakunta, on suojapaikka, missä uupunut nostetaan syliin ja kannetaan perille, jos omat voimat eivät riitä. Langennut autetaan pystyyn ja haavoille lyöty hoidetaan terveeksi. Ihan jokainen saa jäädä armoevankeliumin turvaan.

Usko kaikki synnit ja viat anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Itse haluaisin myös tätä evankeliumia pyytää. Tätä puheenvuoroa valmistellessa erityisesti koin sen, miten harvoin muistaa katsoa sitä uskon päämäärää. Ne omat touhut ja omat virheet ja viat näkyvät niin päällimmäisenä. Saanko jäädä uskomaan omat synnit anteeksi? Näin on sydämen halu uskoa yhdessä teidän kanssanne.

Hiljennymme vielä iltarukoukseen Sionin laulun 314 sanoin:

Muista, Isä taivaassasi, minuakin lapsenasi. Auta, etten lankeaisi, tieltäsi pois poikkeaisi. Kaikkialla, missä kuljen, suojelukseesi minut sulje. Iltaisin, kun uneen vaivun, siunaukses alle taivun. Sana anteeksantamuksen, turvan tuo ja lohdutuksen. Näin suo Isä minun jatkaa aina taivaan tiellä matkaa. Aamen.