Seurapuhe Oulun RY:llä 15.10.2023 16.56

Kiitos, että isän, pojan ja pyhän hengen nimeen aloitamme seurat yhteisellä kiitoksella ja rukouksella ja laitamme kädet ristiin yhteisesti rukoillen.

Ja rakas taivaallinen isä, me olemme tulleet sinun istuimesi äärelle ja sinun sanasi äärelle siinä uskorukouksessa, että sinun evankeliumisi saisi meitä virvoittaa, opettaa ja muistuttaa siitä, mikä on elämäntä. Ja rakas taivaallinen isä, me olemme tulleet sinun kalleesi asiaa. Mutta ennen kaikkea haluamme kiittää sinua siitä kaikista suurimmasta lahjastasi, pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta, jonka olet uhrannut meidän ja kaikkien ihmisten syntien edestä. Tällä uhrilla on tosiaan avattu tie iankaikkiseen elämään. Sinä olet viisaudessasi laskenut tänne maan päälle armohuoneen, Jumalan valtakunnan kodin, jonka kautta sinä edelleen hoidat, opetat. Mutta myös kutsut sisälle sellaisia ihmisiä, jotka ovat uskosta osattomia, jotka ovat lapsuuden uskon menettäneet. Sellainen rukouksen aihe on edelleen, että sinä olisit kutsumassa sisälle sellaisia ihmisiä, jotka ovat kalleimpansa menettäneet.

Haluamme vielä sanoa poikasi Jeesuksen Kristuksen opettamin sanoin: Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Tämän päivän kirkollisena sanomana ja aiheena on usko ja epäusko. Valitsemani teksti ei ole tämän sunnuntain teksti, mutta kyllä tässäkin tämä sama teema toistuu. Niin kuin voi sanoa, että lähes kaikissa Raamatun sanomassa. Luen täältä Johanneksen evankeliumikirjan 14. luvun alusta seitsemän ensimmäistä jaetta. Ja nämä sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen seuraavasti:

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta. Ennen minä muuten sanoisin, että menen valmistamaan teille asuinsijaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.

Tuomas sanoi hänelle: Herra, emme tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?

Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse isäni luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun isäni. Te tunnette hänet jo nyt. Olettehan nähneet hänet.

Jeesuksen nimeen, aamen.

Viime pääsiäisenä oli semmoinen tilanne, että vaimoni kanssa hiihdimme. Hiihdimme tuolla pohjoisessa jokijäällä. Ja kummallakin oli napit korvissa. Ja saimme kuulla muistaakseni, se oli joko Jumalanpalvelus tai seurapuhe. Ja se voi olla, että kun minä kerron siitä sen asian, mitä se seurapuhe kosketti, niin te muistatte, kuka oli puhuja. Hän saattaa istua täällä. Mutta jos sallitte, niin lainaan siitä puheesta semmoisen yhden asian, joka jäi mieleen.

Oletteko te huomanneet, että seurapuheesta saattaa jäädä vain yksi, niin kuin puhutaan, murene mieleen? Ja siis minä en muista tekstiä, oliko se tämä lukemani teksti, tämä on pääsiäisen ajan teksti, vaan oliko se joku muu teksti. Mutta se minusta liittyy tähän tekstiin, niin minä muistelen. Se on minusta ydin oli siinä hänen puheessaan.

Tuo veli kertoi siinä puheen aluksi heti, että hän on ollut elämänsä aikana monissa erityisnuorten rippikouluissa opettajana. Ja yhdellä tällaisella rippikoulutapahtumassa oppitunnilla oli käyty näitä pääsiäisen asioita lävitse. Ja hän oli oppilailta kysynyt ydinkysymyksen, joka varmasti meitäkin monesti mietityttää: Miksi Jeesuksen tarvitsi kuolla ristillä?

No ensimmäisen kysymyksen jälkeen ei ollut tapahtunut mitään, eikä vielä toisellakaan kerralla. Mutta kolmannella kerralla hän kertoi siinä puheensa aluksi, että kun hän kysyi tämän, miksi Jeesuksen tarvitsi kuolla ristillä, niin yksi niistä nuorista, hänellä oli semmoinen sairaus tai syntymästä asti ollut vamma, että hän ei pystynyt ilmaisemaan itseään muuta kuin tällaisen näytön kautta. Niin hän oli levottomasti liikkunut ja yhtäkkiä, kun tämä opettaja oli mennyt katsomaan, niin siihen taululle oli tullut sanat "anteeksi".

Eli miksi Kristuksen, Jumalan pojan, tarvitsi uhrata oma vanhin poikansa esikoisena, niin vastaus oli "anteeksi". Tämä minulla on soinut päässäni ja mikä oli erikoista, että me hiihdimme tuolla pohjoisen kaupungin jäällä. Meillä oli koettelemuksen aika. Meidän elämässä oli semmoinen aika, että meidän lapsistamme yksi oli joutunut sairaalaan. Nyt on kaikki hyvin, mutta oli lyhyt koettelemuksen aika, jossa oli vaarana, että hän kuolee. Niin vakava tauti. Me olemme siellä lapsen apuna ja turvana. Ja voi sanoa, että se sanoma, anteeksiantamuksen sanoma, tuli kyllä todella lähellä.

Mutta jos menemme lyhyeksi hetkeksi tähän tekstiin. Tässähän puhuttiin, tässä on ensinnäkin otsikkona on tie, totuus ja elämä. Sitten tässä tekstissä puhuttiin huoneista. Jeesus kertoi, niin kuin me kuulimme opetuslapsille, että hän poistuu teidän luotanne ja hän menee valmistamaan teille asuinsijaa. Ja että Jumalalla on niitä huoneita, niitä on riittävästi. Mutta sitten hän puhuu myös tiestä ja sanoo, että te kyllä tunnette tien.

Ymmärtääkseni tämä teksti, kun puhutaan, että on monia huoneita, niin kuin tässä sanottiin: Isäni kodissa on monta huonetta. Niin meidän luterilaisessa kirkossamme tämä on monesti semmoinen mieliasia ja mieliteksti papeillemme. Ja siinä on taustalla sellainen ekumeeninen ajatus. Eli, että aivanko kaikenlaisista uskoista ja kaikenlaisista opeista riippumatta on aivanko mahdollista päästä ihan kaikkiseen elämään.

Ja en voinut sille mitään, että piti ihan katsoa tuossa, että miten tällainen pyrkimys tällaiseen yhtenäisyyteen ja tähän ekumeniaan, niin se on ollut ihan Raamatun lähes alusta asti. Täällä on paljon minua viisaampia veljiä ja sisaria, mutta yhden aivanko viitteeksi vaan kerron, miten aikanaan Nooan ajan jälkeen rakennettiin taas aivanko uutta elämää. Jumala antoi sen tapahtua. Ja siellä rakennettiin Baabelin tornia. Ja siinä oli ajatuksena aivanko päästä yhdessä ja erilaisista taustoista ja uskoista riippumatta aivanko omilla töillä iankaikkiseen elämään taivaaseen.

Mutta Jumala sekoitti tuon kansan ja tuon joukon ja aivanko he eivät enää tunnistaneet toistensa kieltä ja muodostui kielet, erilaiset kielet. Näin olen ihan sieltä kansakoulun aivan uskontotunnilta muistelisin.

Mutta mitä sanoo Raamattu, mitä sanoo Luther? Onko monta tietä? Ja mitä tämä tarkoittaa, tämä monta huonetta? Mä voin jo etukäteen sanoa näin puheeni aluksi, että minulle tässä on paljon semmoisia asioita, jotka joudun aivanko hattua nostamaan ja en voi tietenkään ymmärtää kaikkea. Ja minua saa tulla neuvomaan, jos kokee, että olen väärin puhunut.

Itse ajattelisin, että monta huonetta, aivan kuin vastaan heti, miten ymmärrän, monta huonetta tarvitaan, koska Jumalan lupauksen kansa on niin suuri. Pitää kertoa ajallisesta elämästä, että meilläkin on kohtuullisen iso koti ja perhe ja talo sen mukainen. Nyt se on kylläkin lähes tyhjä, vaan meitä kaksi vanhaa varista siinä asustelee. Mutta joskus vielä tulee tilanteita, että lapset ilmoittavat, että nyt tullaan isolla joukolla.

Niin mä olen monesti sanonut vaimolleni, joka on semmoinen hyvin, mikähän se olisi oikea sana, mutta hän on semmoinen matemaattinen ja järjestelmällinen. Hän saattaa miettiä, että hetkenne sovitaanko ne? Sovimmeko me? Niin mä olen sanonut, että älä koskaan sano, että ei sovi. Että varmasti sovi. Ja miten sinne sovitaan, niin pannaan kaikki kammarit täyteen ja mennään siskonpetille, jos ei muuten.

Mutta olen ajatellut, että jo Abrahamille tuo lupaus, jota on vaikea uskoa, että sinun siemenesi on kuin meren hiekka. Tai se on kuin tähdet taivaalla. On tuossakin muuten uskominen, että no onko se paljon. Täällä on teitä pikkusia poikia ja tyttöjä. Ja ajatelkaa, miten minä lapsena ajattelin lapsen lailla tämän aivan kuin asian kohdalla. Mä katsoin taivaalla ja räknäsin niitä tähtiä, että eihän noita ole paljon. Mitähän. Eihän niitä ole paljon. Ei lapsi. Enkä minä vieläkään ymmärrä tähtitieteestä.

Tässä on mies, joka olen monessa asiassa vajavainen. Mutta minulle selittää paremmin se hiekan jyvät. Varmaan viime kesänäkin käytiin jossakin rannalla. Ja sitä, kun rupia miettimään, että yksitellen käy nyppimässä hiekan jyvät, niin on se iso määrä.

Mutta se ydin. Ajattelin, että se kansan paljon, se valkopukuisten joukko, joka aikojen alusta on kerran iankaikkisuudessa. Niin tämä pieni joukko onkin sitten. Se on valtava kansojen paljous. Sillä on kaikki ne lapset, jotka Jumala oli suunnitellut syntyväksi, jotka eivät saaneet syntyä. Läpi maailman historian. Kaikki ne lapset.

Ja sellaisiakin, Lutherhan sanoo siitä, että taivaassa on semmoisiakin, joita en olisi itse osannut ajatella. Sitten sieltä puuttuu semmoisia, joiden luulisin ne pääsevän. Mutta suurin ihme Lutherille, että hänkin sinne kerran pääsee. Siinä toivossa me elämme.

Apostolisen uskon tunnustuksen selityksessä Luther opettaa: Minä uskon, että maan päällä on pelkkien pyhien pyhä pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan pään, Kristuksen alaisena. Pyhän hengen koko on kutsuma. Se on samassa uskossa, mielessä ja käsityksessä. Sillä on monenlaisia lahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa vailla ryhmittymisiä ja jakautumisia. Minäkin olen sen osa ja jäsen. Sen omistamista rikkauksista osallinen. Siihen pyhä henki on minut saattanut ja siihen liittänyt siten, että olen kuullut ja yhä edelleen kuulen Jumalan sanaa.

Tämä lainaus oli isosta katekismuksesta.

Jumalan seurakunta ei siis ole puu eikä kivi, vaan joukko uskovaisia ihmisiä. Heihin tulee pitäytyä ja katsoa, miten he uskovat, elävät ja opettavat. Heillä on varmasti Kristus keskuudessaan. Sillä kristillisen kirkon ulkopuolella ei ole totuutta, ei Kristusta eikä pelastusta.

Tämä oli kirkkopostilasta joulupäivän saarnasta, edelleen Lutheria.

Jumalan seurakunta ei ole mikä tahansa yhteisö. Se on pääasiallisesti sydämissä oleva uskon ja pyhän hengen synnyttämä yhteisö. Sillä on ulkoisena merkkinä puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoito.

Tällaista seurakuntaa sanotaan Kristuksen ruumiiksi ja sitä Kristus hengellensä uudistaa, pyhittää ja hallitsee, lainaus Augsburgin tunnustuksesta.

Tekstimme kertoo siitä, että monessa Raamatun kohdassa se sanoo, että älkää peljätkö. Jeesus siis opetuslapsia rohkaisee, että ei tarvitse pelätä. Voi kuvitella, miten paljon opetuslapset tarvitsivat rohkaisua maailman historian suurimman asian täyttymisen hetkessä.

Mitä tämän tekstin aiemmin on tapahtunut? Menemme vähän, aivan kun järjestys saattaa mennä vaihdella, mutta jos sallitte, niin nyt aivan kun palaamme, mitä tätä ennen on tapahtunut. Ei tässäkään ole järjestys oikea. Mutta Jeesus oli pessyt opetuslasten jalat ja kehottanut, että kuinka tätä teidän tulee keskenänne jatkaa. Juudas, tuo kavaltaja, oli poistunut paikalta ja vain hänen omaansa olivat paikalla. Ja Jeesus oli sanonut näin, antanut uuden käskyn: rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.

Myös tätä ennen oli tapahtunut, että Jeesus tuli voidelluksi. Hänet voideltiin tuolla Betanian kodissa, muistatte, ehkä lapsetkin sen asian. Sitten hän oli ratsastanut aasilla Jerusalemiin ja lapset ja aikuiset olivat huutaneet ja laulaneet hänelle hoosiannaa, aivan kuin kuninkaalle, joka saapuu kaupunkiin.

Mutta fariseukset olivat puhuneet keskenään: Näettekö, mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään. He vihaavat puhkuivat näiden Jeesuksen, aivanko tekojen takia.

Mutta sitten jos menemme vielä Raamatussa kauemmaksi ennen aikojen alkua. Aivan kuin ytimenä on se ajatus: Miksi Jeesuksen tarvitsi kuolla? Ja nämä on suuria asioita. Eikä minulle näihin ole vastauksia. Mutta olen hajanaisia Raamatun kohtia tänne kerännyt ystävälliseksi miettimisen ja ehkä keskustelun aiheeksi.

Sananlaskuissa kerrotaan: Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni. Kaiken alussa ennen kuin maata oli. Kun synnyin, ei syvyyksiä vielä ollut. Ei lähteitä tuomaan niiden vettä.

Sitten hyppään yli. Jos silloin minä esikoinen olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään. Maan kiekko oli leikkikalunani. Ilonani olivat ihmislapset.

Psalmi 2 kertoo jakeessa kahdeksan: Pyydä minulta, niin saat kansat perinnöksesi. Ja maan ääriin ulottuu sinun valtasi.

Psalmi 40 kertoo: Nyt olen tullut Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä. Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi. Sinun lakisi on minun sydämessäni.

Eli, eli, aivanko se Kristuksen kuolema ja uhri. Se oli, se on jo ennen aikojen alkua. Ennen kuin yhtään ihmistä oli syntynyt ja maailmaan tullut. Se oli sovittu ja mietitty.

Ja jo Eedenissä Raamattu kertoo: Minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukuusi ja hänen sukunsa välille. Ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi. Ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.

Sitten Jeesus sanoo. Lapsetkin muistavat pääsiäisenäkö: Rukattako te vielä kylvää rairuohua pääsiäisen aikaan semmoiseen purkkiin? Ja sinne laitetaan tosiaan siemeniä.

Niin Jeesus kertoi itse: Totisesti, totisesti, jos vehnän jyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.

Lapsetkin varmaan ehkä täällä kaupungissa eivät nyt niin tai aia olla niitä kotipuutarhoita. Mutta siis peruna on semmoinen selkeä kuva siitä. Mutta kun katsoo syksyllä niitä, nostaa perunoita, uusia pottuja tai vaikka kesälläkin, se siemen, joka sinne on istutettu, se on täysin lahonnut ja se on kuollut.

Ja tämä Jeesuksen vertaus tuosta, että mikä hänen tehtävänsä, että ei voi tulla hedelmää, jos ei hän kuole. Näin hän yrittää selittää meille ihmislapsille sitä mysteeriä, miksi hänen tarvitsee kuolla.

Sitten tämä teksti puhuu muun muassa rakkaudesta. Ja siitähän kalatalaiskirje kertoo, että kuinka hengen hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.

Sitten näistä huoneista ja kodista, josta tuo teksti kertoo, niin semmoisia muutamia Raamatun kohtia otin muussa.

Jesajan kirja kertoo, että korkea ja ylhäinen, hän joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on pyhä, sanoo näin: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.

Ilmestyskirja sanoo: Kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: Katso Jumalan majaa ihmisten seassa. Ja hän on asuva heidän kanssansa ja he tulevat hänen kansakseen ja itse Jumala on oleva heidän kanssansa ja heidän Jumalansa.

Ajattelisin, että pyhänpäivän teksteissä me monesti saamme kuulla, että tämä Jumalan valtakunta on aivan kuin puu, jonka juuret on täällä maassa ja sen varsi nousee taivaaseen asti. Niin aivan kuin tällaisella kuvalla olisin ajattelemassa, että tänne aikaan Jumala on istuttanut tosiaankin valtakuntansa, huoneensa ja tien, jota kulkee.

Mutta se tie ja se huone, se aivan kuin jatkuu ja se kaikkein pyhin on se, mikä on meidän päämäärämme. Se on iankaikkinen elämä. Sinne me olemme matkalla.

Korintolaiskirje kertoo vielä tästä majasta ja huoneesta: Sillä me tiedämme, että jos tämä maja, meidän maallinen huone, puretaan, meillä on oleva rakennus Jumalalta, huone, ei tällä tehdy, joka on iankaikkinen taivaissa.

Tiestä Matteus kirjoittaa: Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Ja jatkaa: Kuinka ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat sen löytävät.

Lopuksi, mä en tiedä mistä minulle on tullut tämän tekstin kohdalla tällainen vähän utopistinenkin kysymys, joka on sinänsä turha kysymys. Mutta kun yritin kertoa, mitä Jeesus itse kirjoittaa ja sanoo, että tarvitsee vehnäjyvän kuolla, että voi tulla elämään.

Sitten kerroin siitä koettelemuksesta, mikä meidän perheessä oli viime pääsiäisen aikaan, joka päättyi onnellisesti ja tuli taas terveystilalle. Mutta täälläkin on semmoisia ihmisiä minun kanssani, jotka ovat, niin kuin kerroin, joutuneet kokemaan läheisen sairastumisen tai jopa kuoleman ja luopumisen.

Niin onko joskus semmoinenkin ajatus ehkä vanhemmalla käynyt mielessä, voisinko minä pelastaa vaikka lapseni? Nyt sanon semmoiset sanat, joita voi joku ihmetellä, mutta viimeksi kun minä olen tämän mikrofonin takana ollut, minulla oli tekstinä, jostain kumman syystä muistan, se kun neljältä nurkalla kannettiin paareilla vuodetta Jeesuksen eteen.

Ja se sanoma oli siinä se, että me voimme ja meidän kannattaa sananmukaisesti, miettikää, kannatella ja kantaa läheisiämme Kristuksen luo. Me voimme auttaa. Jumala on näin säätänyt. Ei se muuten itse Jeesus olisi näin antanut sen tapahtua, kun hän sanoo, että näiden kantajien usko on pelastanut sinua.

Mutta tästä minulle on tullut tällainen ajatus, että no voiko toisen puolesta uhrata itsensä? Mutta minulle maallikolle jäi yksi runo ja se oli vanha runo. Runo sodasta. Ja sen oli kirjoittanut sodan käynyt upseeri. Nyt jo vanhemmat tiedätte. Pirjo Jylhä.

Ja kirjoitti runon, jonka nimi taitaa olla Kaivolla tai Kaivo. Omin sanoin kuvaa, mitä siinä runossa kerrotaan. Siinä kerrotaan, että siellä, se on kuulemma Kirvesmäen lohkolla oikeasti tapahtunut. Siellä sodassa oli haavoittuneita korsu täynnä.

Ja se runo kauniisti kuvaa sitä kurjuutta. Yksi vähän päästä huokaa: Tuokaa vettä. Ja joku terveempi lopulta kyllästyy ja tekee valtavan uhrauksen. Hän syöksyy tuonne linjojen väliin, ei kenenkään maalle. Eli sinne väliin, sodan kahden viholliskentän välissä olevalle kaivolle, joka tiedettiin, että siellä on vettä.

Syöksyy läpi luotisuihkun. Ja runo päättyy siihen, että mies heittää ämpärin sinne veteen ja lähtee vinssaamaan ylös. Siihen hänet surmataan.

Viimeinen säkeistö. Luen sen, mitä Yrjö Jylhä kirjoittaa: Päivä hämärtyy ja vihdoin kuullaan kaivon partaalla. Mies on suulla. Vertavalunut on kaivoon, josta yksikään ei enää vettä nosta. Hän uhrasi haavoittuneen puolesta henkensä. Auttoiko se? Päin vastoin. Kukaan muu ei enää voinut juoda tuosta kaivosta vettä, kun siinä kävi niin huonosti.

Eli ihmisteko omaan tai toisen ihmisen puolesta on täysin turha. Siksi Lutherin päätelmä: yksin armosta, yksin uskosta on ainut tie, joka vie siihen huoneeseen, jonka Jumala on omillensa valmistanut.

Tässä lopuksi vielä, jos jaksatte hetken vielä istahtaa. Tässä puhuttiin siitä, että te olette nähneet Jumalan, sanoo Jeesus. Tässä sanottiin, että tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.

Lähteä. Hän ei enää kulje teidän edellänne. Silloin Mooses sanoo Toisen Mooseksen kirjan luvussa 33 jakeessa 18: Anna siis minun nähdä kunniasi.

Herra sanoi: Minä annan kirkkauteni kulkea sinun ohitsesi ja lausun sinun edessäsi nimen Jahve. Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armastan kenelle tahdon.

Herra sanoi vielä: Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.

Sitten Herra sanoi: Näetkö tämän paikan vieressäni? Asetu tämän kallion luo. Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallion koloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi.

Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.

Eli Mooseskin sai vain takapäin katsella Jumalaa.

Mutta tulee mieleen vasta jaoinkin sen perheelleni ja lähipiirilleni sisaruksilleni. Me saimme kuunnella etänä alustuksen lähetystyöstä. Tuolta lähetystyöstä, josta Aimo Koskeloveli kertoi semmoisen lyhyen alustuksen.

Ja se, mikä minulle siitä jäi mieleen, syntien anteeksiantamus ja evankeliumi erottaa tämän joukon kaikista muista uskoista. Eli se, että täällä saarnataan kaikkien syntien anteeksiantamus. Ja tuossa anteeksiantamuksessa me saamme, tuossa evankeliumissa me saamme nytkin katsella Kristuksen kasvoja. Me saamme ne nähdä. Hänen anteeksiantavat kasvonsa.

Rakkaat sisaret ja veljet, tälläkin hetkellä on lupa jäädä uskomaan. Kaikki synnit, kaikki epäilykset, kaikki saa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Tällä tavalla me saamme jäädä turvallisesti uskomaan.

Ja omalle kohdalle myös haluaisin kysyä, että suuresti vaivattuna ja kiusattuna olen tänne noussut, että jaksatteko minua vielä siunata? Kyllä minä haluan uskoa.

Vielä teille pojille ja tytöille ja lapsille, jotka ette ehkä uskalla nostaa, vaikka monesti näkee, miten lapsetkin saattavat nostaa kättäni. Teille kuuluu sama evankeliumi. Jeesuksen nimessä ja veressä on kaikki synnit anteeksi.

Jeesuksen nimeen, aamen.