Kodinilta/Alustus Tyrnävän RY:llä 21.01.2024 16.01

Rakkaat veljet ja sisaret. Tuntuupa mukavalta olla taas täällä teidän keskellänne, aivan kuin hetki sitten olimme täällä, ja tuntuu kaikki niin tutulta ja yhtä kodikkaalta kuin viisi vuotta sitten. Tämä alustus on alun perin pidetty vähän eri tilaisuuteen. Sitä olen hiukan sitten muokannut teidän pyyntönne mukaiseksi. Minulle meinasin käydä suuri säikähdys ja kävikin, kun huomasin, että mulla pitäisi olla tänne alustus enkä ollut sitä tehnyt, ja niinpä sitten kaivoin jotakin aikaisemmin pidettyä, ja tässä sitten ollaan sen äärellä.

Toivotaan, että se palvelee tätä teidän pyyntöänne. Katson vanhaa valokuvaa. Vaatilantoman talon portailla istuu mies. Sylissä on pieni lapsi, muutaman kuukauden ikäinen, kolmen kuukauden ikäinen lapsi, poika, on juhannus.

Portaiden molemmille puolille on laitettu koivut. Mies on nostanut käden silmilleen, koska aurinko paistaa kirkkaasti, ja vieressä istuu koira. Pystykorva, sellainen isälläni aina oli. Tuo kuva on ensimmäinen kuva minusta, neljäkymmentäyhdeksän syntyneestä vanhempieni ensimmäisestä lapsesta.

Samalla tuo kuva on kuva ensimmäisestä kodistani. Isästä, joka pitää huolena. Tuo kuva ei muuttunut vuosien varrella. Huoltapitävä isä ja äiti olivat elämässäni tärkeitä niin kauan kuin he elivät. Koti on paikka, joka jättää, niin kuin sanotaan, lähtemättömät muistot. Vielä vanha ja harhaapsanen ihminen saattaa siellä hoitopaikassa kaivata.

Missä minun äiti on, missä minun isä on? Me emme osaa ehkä arvata, kuinka merkittävällä paikalla me olemme perheessämme. Koti perustetaan avioliiton kautta. Kirkkokirjan monista rukouksista valitsin tämän: Sinä Herra, luotuasi kaikki, yhdisit miehen ja naisen ja siunasit heitä. Sinulta me pyydämme näille puolisoille hyviä lahjojasi, terveyttä ja keskinäistä kiintymystä, toimeentuloa ja yksimielisyyttä.

Kiitämme sinua heidän vanhemmistaan ja kodeistaan, joissa he ovat kasvaneet. Auta heitä luomaan ystävällisillä sanoilla ja hyvillä tavoilla omaan perheeseensä ilmapiiri, joka tekee kodin virkistyksen ja levon paikaksi. Anna heidän löytää seurakunnan jumalanpalvelus, ehtoollispöytä ja kristittyjen yhteinen toivo Kristuksessa elämänsä sisällöksi. Tule Taivaallinen Isä kotiemme voimanlähteeksi ja Baltian. Jeesuksen Kristuksen rakkaan poikasi tähden, joka sinun ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee iankaikkisesti.

Aamen. Herra ja Jumalan siunausta. Olemmehan saaneet näitä toivotuksia. Te pienet pojat ja tytöt olette varmaan isovanhemmilta saaneet onnentoivotuksia. Onnea ja Taivaan Isän siunausta sinulle, kasvanut lastenlapsi tai oma lapsi, ja niin kuin meille eri tilanteissa toivotetaan.

Koteja on hyvin monenlaisia. Usein ajattelemme kotisanalla, että siihen sisältyy perhe, mutta on olemassa myöskin koteja, joissa asuu vain yksi ihminen, joissa on ehkä vain kaksi ihmistä. Ei ole enempää ollutkaan, koska lapsia ei ole suotu. Tai sitten koteja, joista lapset ovat muuttaneet, koteja, joissa toinen puolisoista on päässyt pois. Taipaan kotiin.

Koti on paikka, jota on vaikeaa kuvata muutamilla sanoilla. Niin sisältörikas ja moninainen on kuva kodista. Koti on kuitenkin paikka, olipa siellä yksi tai enemmän, jonka tulisi olla turvallinen asuinpaikka. Paikka, jossa on hyvä olla, jonne voi tulla niin kuin kotiin. Kaikki, mikä kotiin tuo jännitteitä tai sellaista huolta, joka vaikuttaa kodin asukkaiden elämään, tuo jonkinlaista varjoa. Ja kukapa meistä on kyennyt välttämään kodeissa esimerkiksi toimeentulon huolia, huolia terveydestä, huolia mitä moninaisimmista asioista. Koti on kuitenkin paikka, josta lähdetään ja jonne palataan ja jonne tulisi olla hyvä palata. Kun lapsemme muuttavat kodeista omaan kotiinsa ja saavat omia lapsiaan, oletteko jo kokeilleet mummulapäivää? Meillä on yksi tuttavapariskunta, joka vuorotellen niistä lastensa perheistä ottaa niitä lastenlapsia kotiin mummulanpäivän viettoon.

Tuo mummulanpäivä on lapsille ihan erityinen päivä. He tulevat huomioiduksi, saavat huomiota, ja mummu ja pappakin saavat huomiota. He ovat jälleen tarpeellisia. He palaavat jälleen niihin aikoihin, kun oltiin perheen keskellä, kasvatettiin lapsia. Kun ajattelemme kotien ja perheiden jaksamista, voisiko olla niin, että me voisimme jakaa näitä kuormia vähän enemmänkin kuin hoksaamme tehdä?

Olisiko niin, että se juuri yksin elävä ihminen, jolla ei ole omaa perhettä, ilahtuisi erittäin paljon, kun saisi pieniä poikia ja tyttöjä hoivattavakseen? Meillähän on, näin ajattelen, sekä ominaisuus jakaa hellyyttä että ottaa sitä vastaan. Saattaisi olla monelle yksin elävälle ilon pilkku viikon varrelle, kun sinne tulisi sopiva määrä. Mikä se sitten onkin, niitä lapsia, kummilapsia tai sisarusten lapsia, vieraaksi. Ja sitten tehtäisiin erilaisia asioita.

Yleensä me kummeina, ainakin minä, joudumme tunnustamaan, että se kummin tehtävä tulee hoidettua aika heikosti. Tässä olisi yksi mahdollisuus kummin tehtävän hoitoon. Kristinoppi sanoo: Hyvä koti on Jumalan suuri lahja. Se liittää yhteen vanhemmat, lapset ja muut perheenjäsenet. Perheen perustana on avioliitto.

Avioliitossa mies ja nainen yhdistyvät koko eliniän kestävään liittoon. Heidän tehtävänään on Jumalan pelossa hoitaa ja kasvattaa sekä toisiaan että lapsiaan. Avioliitto pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, heprealaisille 13:4 ja mikä, siis Jumala, on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako Matteus 19:6? Kuten tunnistimme, tämä on Kristinopista otettu lainaus: katekismus 1948. Edelleen aviopuolisoiden tulee osoittaa toisilleen rakkautta ja uskollisuutta.

Lasten tulee rakastaa, kunnioittaa ja totella vanhempiaan. Kaikkien tulee yhdessä vaalia kodin henkeä, sen myötä hyviä tapoja ja siinä säilyttää arvokasta isien perintöä. Joko olet ajatellut, minkälaisen perinnön jätät lapsillesi? Onko se ehkä pankkitilillä kasvavassa korossa? Onko se joku aineellinen asia, tavara, arvokas sinulle?

Minä luulen, että ei se ole perintö parhaasta päästä. Ainakin itse tunnistan, että nämä ovat varsin vähäarvoisia, vaikka ne olisivat rahalla mitattuina arvokkaitakin. Niillä on nimittäin sellainen taipumus, että ne katoavat, niiden arvo häviää. Sen sijaan arvokkaampaa perintöä me haluamme lapsillemme. Siitä on aikaa. Poika, silloin kolmivuotias, katsoi pitkään keittiön kelloa ja tuumi.

"Jumala ei noita viisareitakaan liikuttele."

"Ei! Kun kellossa on paristot, joissa on energiaa. Se saa viisarit liikkumaan," oli kerkeä vastaukseni, jota kaduin saman tien. Pitikö olla niin järkevä?

Lapsihan oli liki totuutta. Poika jatkoi kellon katsomista ja pohdintaansa: "Ja sen energian sinne paristoihin on laittanut Jumala."

Onko niin, että me joskus olemme liian monimutkaisia puhuessamme hyvästä Jumalasta? Lähdemmekö me liian kaukaa jotakin teologista tavoitellen, kun puhumme Jumalasta, jolla on kaikki voima, jolla on kaikki valta, joka on luonut koko maailman, ihmisen ja kaikki, mitä täällä on? Olemmeko me helposti liian kaukaa aloittavia?

Tosiaan siitä on hyvä lähteä, mutta lapsi ymmärtää yksinkertaisesti. Jumala se noita viisareitakin liikuttelee. On varmaan oikein hyvä aloituskeskustelulle. Olisiko niin, että meillä kodin piirissä on enemmänkin tilanteita, joista keskustelun alottaja on ja voi olla lapsi? Tämä kertomus on SRT:n kirjasta.

Hyvä, että kerroit blogitekstejä elämästä, uskosta ja toivosta. Mitä te lapset kaipaatte kodissa kaikkein eniten? Mitä te kaikkein eniten kaipaatte kodissa? Arvainko oikein? Että äiti ja isä tykkäävät toisistaan.

Nostakaa käsi, lapset, jotka olette sitä mieltä, että tämä on kodissa tärkeä asia, että äiti ja isä tykkäävät toisistaan. Aivan niin. Minä arvasin, että te olette sitä mieltä. Minä luulen, että tekin vanhemmat olette juuri samaa mieltä. Että kodissa olisi rakkaus, välitettäisiin, rakastettaisiin toisiaan siitä huolimatta, että kaksi epätäydellistä ihmistä on liittynyt avioliitossa yhdeksi kaikkine ominaisuuksineen.

Muistammehan, kuinka paljon merkitsee kodissa, että siellä on armollinen ilmapiiri. Meillä on runsaasti huomautettavia erilaisista asioista. Niin. Sattuuko siellä kotona kaatumaan koskaan maitopöydälle ja lattialle? Sattuuko meillä isillä ja äideillä jäämään joku asia vähän puolitiehen tai edes, ei edes puolitiehen?

Ja toinen sanoo, että tuokin olisi mukava aloittaa edes. Kunpa meillä olisi sellainen ilmapiiri kodissa, että ei se ole niin mahdottoman tärkeää, että kaikki on niin pilkun tarkasti joka kerta kohdallaan. Mutta se on tärkeää, että siellä epätäydelliset ihmiset voivat elää sovussa ja rakkaudessa keskenään. Ja että ne voivat tehdä senkin, minä otan oikein arkisen esimerkin, oikein arkisen, että sillä toisella on jäänyt se tiski tekemättä. Ei minäpä tekaisen, kun minulla on kerran siihen aikaa.

Tai se vaippa odottaa vaihtamistaan. Eihän tällaista tietenkään todellisuudessa tapahdu, mutta otetaan teoria, että mies ja vaimo tuijottavat vähän toisiaan ja ajattelevat, että kummankohan vuoro tuo olisi nyt tehdä. Minä ainakin tein äsken. Olkaamme armollisia! Olkaamme sellaisia helliä toinen toisiamme kohtaan niin, että meillä ei ole pitkää vaatimuslistaa toisillemme.

Erityisesti kodissa. Sen minä nyt hyvin vahvoin kirjaimin kirjoittaisin, että erityisesti kodissa on tärkeää, että siellä on evankeliumia. Siellä on uskovainen aviopuoliso, joka antaa oikeasti anteeksi. Ja joka anteeksi annettuaan ei seuraavalla kerralla sano, että vastahan tästä puhuttiin ja vastahan tässä käytiin keskustelua. Jos meillä loppuu evankeliumi,

niin meillä loppuu onnellinen uskovaisen kodin elämä. Kyllä se jonkinlaista kodin elämää on, mutta se ei ole sellaista, johon me Jumalan kasvojen edessä olemme sitoutuneet rakastamaan toisiamme, olemaan armollisia toisillemme ja anteeksi antamaan toisillemme. Kuinka tärkeää on sekin, että meillä kynnys asioiden keskustelemiseen on matala tai mielellään ei ollenkaan. Ettei tarvitse jännittää, että tohdinko minä tämän, mitä tämän asian nyt ottaa esille, joka mua jotenkin tässä puristaa eikä meinaa saada sanottua? Eikä ole tärkeää, että meillä on niin tasavertainen suhde, että me uskallamme ja me voimme lähestyä toinen toisiamme pelkäämättä, että minä tulen peilatuksi.

Näin sanallisesti. Sanon tämän siitä kokemuksesta, joka minulla on TAKKasta puolisostani, joka on tavattoman ymmärtäväinen. Voi olla niinkin, että mielipiteet ja ajatukset menevät niin ristiin, että niitä ei oikein saa sovitettua yhteen. Olemmehan ihmisiä. Ne voivat mennä ristiin vanhempien keskinäisessä suhteessa. Tai lasten ja vanhempien suhteissa tai lasten keskinäisissä suhteissa.

Olipa se rikki mennyt kohta missä tahansa. Se tuo surua ja varjostaa kodin elämää. Siksi apostolin Paavalin, tuttu roomalaiskirjeen kohta on äärettömän tärkeä. Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille ja sitten myös kreikkalaisille. Meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme.

Jonkin koti saattaa olla toisen silmiin todella viihtyisä, puhdas. Kaikki on tiptop. Kärsii vaikka minkä kaapin oven avata, niin näkee vaan tiukasti viikattuja lakanapinkkoja. Jollakin on vähän sinnepäin, tai ei oikein sinnepäinkään. Ja se tuo paljon sitten paineita.

Ahdistusta, että jotenkin tuohon tyyliinhän sen pitäisi olla. Ei ole pakko. Sillä toisella, se lakanan viikkausaika, otetaan nyt vaikka tällainen karkea esimerkki, onkin kulunut siihen, että se on pitänyt lasta sylissä. Eikä sekin ole tärkeä, eikä se on vieläkin tärkeämpi. Älkäämme tehkö sellaisia etukäteisajatuksia, että kun näin se meidän kodin elämä menee, näin ulkonaisesti ja sitte Justiiin.

Meidän kotimme ovat erilaisia. Olemmehan me itsekin. Voi olla niin, että nämä avioituneet lapset huomaavat jossakin vaiheessa, että hups kuinka tämä elämä on täyttä. Eihän se lapsuudenkodista siltä tuntunut. Miten tätä työtä on näin paljon?

Miten kaikki maksaa näin paljon? Ennen hän avattiin vaan jääkaappia siellä oli kaikkea. Miten tämä on näin kallista? Olisiko hyvä, että meillä isovanhemmilla olisi siinä vaiheessa mahdollisuutta, ymmärrystä ja taitoa mennä käymään siellä lastenlasten kodeissa, hipaistan vähän siellä, hipaistan vähän täällä, tehdä kastiketta siellä ja keittää pottuja täällä. Viedä pullapitko sinne ja torttuja tänne, poimia puolukoita tänne ja viedä porkkanoita sinne.

Ne ovat yksinkertaisia, eivät maksa paljon, mutta voivat tuoda sellaisen sisällön ja ajatuksen, että mehän selvitään. Aivan varmasti me selvitään, kun me emme ole yksin, kun meillä on vielä vanhempainmme. Ja ne haluavat tulla käymään. Ja niillä näyttää olevan vielä voimia. Ja kun ne vähän aikaa puuhastelevat, niin ne menevät taas latautumaan.

Minusta välitetään, on ihmiselämän tärkeimpiä tuntemuksia. Joissakin elämäntilanteissa voimme kokea syrjäytymistä. Yksin elävä, erittäin todennäköisesti kokee syrjäytymistä, kun hän menee sisarpiirin keskelle, jossa keskustellaan lapsista ja hampaiden syntymisestä, korvatulehduksista ja ym. ajankohtaisista asioista. Saattaa olla, että tahattomasti tulee ajatelleeksi, että minä päin oikeastaan näistä asioista taida ymmärtää yhtään mitään ja olen siksi turhaan täällä.

Älkäämme luovu sellaista ilmapiiriä, ettei jokainen ymmärrä jostakin ja jokaisesta asiasta jotakin. Yksinäinenkin on perheen keskellä kasvanut. Hänelläkin on lapsuuskoti, josta hän ammentaa muistonsa, tietonsa ja taitonsa. Erityisesti kotiin astuu uusi tilanne, jos käy niin kuin usein on käynyt, että joku perheenjäsenistä luopuu uskosta. Silloin kotiin tulee varjo.

Silloin vanhemmat kamppailevat syytösten kanssa. Eipä ihmekään, olen ollut heikko kasvattaja. Eipä ihmekään, olen ollut kärsimätön. Eipä ihmekään, kun en ole osannut puhua niin paljon hyvästä Jumalasta kuin olisin halunnut. Myöskin tämä uskosta luopunut on suurten kysymysten äärellä.

Olenko minä enää tärkeä? Voinko minä edes tulla käymään kotona? Olenko minä kakkosluokan kansalainen tässä kodissani? Vähempiarvoinen. Uskon ratkaisuun ei aina liity edes virallista ilmoitusta.

Jonkin aikaa sitten keskustelessani yhden läheiseni kanssa ymmärsin siinä hetkessä, ettemme enää ja yhteistä uskoa. Huokaisin mielessäni, että olisinpa huomannut ottaa asiat puheeksi jo aiemmin. Toisaalta olen lohduttanut itseäni sillä ajatuksella, että koskaan ei ole liian myöhäistä puhua elämän arvokkaimmista, arvokkaimmasta asiasta. Saihan kaikkensa menettänyt tuhla ja poikakin palata kylmästä maailmasta takaisin isän kotiin.

Päivämies kaksimiljoonaa kaksisataakaksikymmentätuhatta kaksikymmentäkolme numero kahdeksan Joonas Majurin kirjoitus.

Elikkä noin vuoden takainen, mutta tavattoman ajankohtainen yhä, monissa kodeissa. Sama päivämies numero kahdeksan kysyy: Miten uskon kieltänyt läheinen tulisi kohdata vastauksia rakkaudella. Tärkeintä, että kohtaa hymyilee, kyselee kuulumiset niin kuin ennenkin. Avoin keskustelu auttaa yhtä rakkaan ja tärkeänä kuin aina ennenkin. Näyttää, että välit eivät muutu uskon menetyksen takia.

Armollisesti, vaikeaa sille ihmiselle, joka haluaa tulla kohdatuksi samalla tavalla kuin ennenkin. Siis päivämies numero kahdeksan viime vuonna noin vuosi sitten. Ihmisvirta tihenee, levenee molempiin suuntiin kulkevia ihmisiä. Ihmisiä on paljon. En tunne ketään.

Olimme tulleet kaukaa. Kuuntelen! Katson haketta. Ihminen on kuitua, hakkeen palanen keskellä suurta peltoa, ihmisten paljoutta. Aurinko paistaa siihen, se vain on.

Mikä minä olen ihminen, et sinä Jumala muista minua. Näen ihmisiä, tunnistan ihmisiä, tapaan ihmisiä, ajattelen, että Taivaan Isä antaa otteita Kais Tuomaalan lokitekstistä välähdyksiä. SRK:n kirjasta hyvä, että kerroit. Saimme viestin. Tervetuloa syntymäpäiville!

Meidän isovanhemmat oli kutsuttu kahdeksan-vuotiaan lastenlapsille syntymäpäiville. Onkos täällä ketään kahdeksanvuotiasta? Nostakaapa kättä. Onko yhtään kahdeksanvuotiasta? Sieltä nousee.

Onko muita? Sieltä nousee ja sieltä ja sieltä. Kahdeksanvuotias oli oikeastaan aika iso, eikö vaan? Ainakin, jos heiltä kysyy. Oli tosi hyvä, että menimme. Tuo pikku veitikka, josta minä kovasti tykkään, se on kerta kaikkiaan mainio.

Hän. Sanoin, kun lähdimme kotiin, että kiitos huomiosta. Tuliko tuo lastenlapsi sanoneeksi jotakin hyvin tärkeää? Kiitos huomiosta. Kiitos huomiosta mummu ja pappa, kun tulitte käymään.

Olihan sekin mukavaa, kun teillä oli lahja. Oli. Mutta kiitos, kun tulitte käymään. Kiitos kun kahdeksan-vuotias ei ollut vielä liian suuri, että sitä olisi voinut nostaa kahdeksan kertaa. Kiitos, että.

Hokrasitte kysyä, mitä sinulle kuuluu. Miten koulu menee? Oletko ollut reipas? Sellaisia lapsen tasolla olevia kysymyksiä. Nyt minä äsken kysyin siitä perinnöstä. Te jäätte sitä vähän miettimään ja keräämään.

Nyt minä kysyn, mikä olisi hyvä lahja lastenlapselle. Mikä olisi niin hyvä lahja, että kun mummun ja papan perävalot häipyvät, niin se lahja ei olisi vielä rikki. Joka olisi kestävämpi. Kertokaapa! Me säilytämme muistoja kauan, vuosia, vuosikymmeniä.

Järven rannassa on pieni nuotio. On lämmin kesäinen päivä. Äiti on ottanut mukaan lättytaikinaa ja paistinpannun. Varmaan mukana oli muutakin evästä, kuten kotona leivottua rieskaa, mutta lätynpaisto oli pääosassa. Tuskin meillä oli edes makkaraa.

Eihän meillä ollut jääkaappiakaan. Ei sitä silloin kaikilla vielä ollut. Myymäläauto tosin kävi kaksi kertaa viikossa, ehkä kaksikin kertaa siellä meidän naapurissa, ja saatiin ostaa tällaista, mitä tarvittiin ruoanlaittoon. Maito, johon lättytaikina tehtiin, oli sitä kotoa lypsettyä, kotona lypsettyä, täysmaitoa. Minusta tuntuu, että se elämäkin, joka silloin oli, oli täyttä elämää.

Sitten ei puuttunut oikeastaan mitään. Siinä oli kaikki se hyvä, jota tarvittiin. Sain sanottua äidille, kun hän vielä eli ja vaikeroi, että minä olen ollut huono äiti. Näin sanoi, että et ole ollut.

Sinä olet jättänyt rakkaat muistot. Et ehkä osaa edes arvata, että se yksinkertainen nuotio siellä Kivijärven rannalla oli niin mukava. Siinä oli vain me lapset ja äiti, isä oli kaukana töissä. Toinen muistikuva: Olemme isän kanssa takavainiolla raivaamassa risukkoa uuden peltoalan paikalta. On syksy.

Tuuli puhaltaa kylmästi ja meinaa jäähdyttää pellon raivaajat. Tulee tauon paikka. Isä sanoo: Iskutaan selät vastakkain, ettei tule kylmä. Vasta myöhemmin huomasin ajatelleeni, että isä antoi tuulensuojaa, vaikka kumpikaan meistä ei ehkä asiaa silloin osannut meitä ajatella. Mutta oliko niin?

Ja onko niin, että me isätkin tarvitsemme tuulensuojaa ja te lapset voitte sitä antaa. Mitenkä nyt lapsi voi antaa isälle tuulensuojaa? Isäkin nimittäin puntaroi mielessään isyyttään ja siinä olevaa heikkoutta. Lapset kertovat: Minun Iisissä on parasta se, että se on isi. Isin kanssa on mukava leikkiä autoradalla.

Se on mukavaa, koska siinä on patterit. Isi lukee minulle aina iltasadun ja rukoilee. Aamos, kolme ja puoli vuotta. Me mennään isän kanssa paikkoihin, esim. kesällä maatilalle, mutta ei ikinä talvella, ja tehdään hauskoja juttuja, lukuun aika useasti aikuisten sängyssä. Parasta isässä on, että kun se on ollut vihainen, se pyytää aina anteeksi. Kaisla, kuusi vuotta.

Isä on turvallinen. Isässä on parasta se, kun se huolehtii ja auttaa minua. Tuomas, yhdeksän vuotta. Isä merkitsee minulle rakkautta, ystävyyttä ja itsetuntoa. Kun isä vahvistaa minua, en pelkää mennä kouluun. Vanessa, kuusi vuotta. Isä on paras ja rakas.

Iskän kanssa voi tehdä sellaisia juttuja, joihin tarvitaan voimaa, esim. Icrun rakentamista. Iskässä on parasta se, että se näyttää hienolta. Saaga, seitsemän vuotta. Anteeksi antava ja laupias on Herra.

Hän on kärsiväinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä eikä ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksa meille syntiemme mukaan, ei rangaissut kun olimme sinne ansainneet. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Yksinäisyys.

Keskuudessamme on, kuten puhuimme, sisaria ja veljiä, jotka asuvat yksin. Kukahan meitä mahtaisi odottaa ensi viikolla vieraakseen? Miettikääpä! Entä sukulaisemme, jotka ovat luopuneet uskostaan, odottavatko hekin? Odottaisivatko hekin meitä?

Tai voisimmeko tehdä jollekin yllätyskutsun syömään kahville seurojen nettikuunteluun ilman sen suurempia valmisteluja? Voisiko seurapuhe olla myös virikekeskustelulle? Äitini kertoi lapsuudenkodistaan: Illalla sinne Pirtin sedusta penkeille kertyi kylän miehiä keskustelemaan vuodenajan kuulumisistaan. Kylvet, boudat, elonkorjuu ja muut asiat jaettiin yhteisinä kokemuksina. Koti sai olla kyläkulman yhteinen kohtaamispaikka.

Hänen mieleensä se oli jäänyt turvallisuutta tuottavana asiana, samoin kuin hänen äitivillään käyneet vieraat, jotka pyörivät juttelemaan naisten asioista. Onko meillä enää tarvetta yhteisiin hetkiin ja mikä estää niiden toteuttamista? Niin, kotiin voi sisältyä ja sisältyy! Arkisia asioita, rikkinäisyyttä, heikkoutta, syntiä. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmentuneessa luonnossani, ole mitään hyvää.

Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo. Sisimmässäni minä iloitin, hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sopii sisimpäni lakia vastaan. Näin ollen ruumiissani vaikuttavan lain vanki: Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Roomalaiskirje 7:18-19 ja 22-24.

Rakkaat lapset ja isät ja äidit, menee vielä noin kolme minuuttia, katsotaanpa pitääkö paikkaansa. Kuunnelkaapa tämä Niilo Rauhalan runo. Nyt tuli ihan hiljaista! Aivan mahtava asia! Hän ottaa käteensä särkyneen ruuan, murheitten alla murpuneen.

Hän puhaltaa siihen henkensä lämmön ja katsoo: se ehyt on uudelleen. Särkyneitä niin paljon on ja jokainen meistä on voimaton. On ontuvaa syntiin horjahtanutta, on maahan lyötyä masentunutta, vaan Karitsa Herran valittu on: Ei huuda, hän kuihuihin tappioon. Saat jäädä sinne! En sinua korjaa!

Ei! Ei ole hänellä mieltä nurjaa! Hän ottaa käsiinsä särkyneen. Hänen sielunsa isä on mielistynyt, hän antaa toivon uudelleen: Nyt iloitkaa kaikki särjetyt! Ennen kuin lähden tästä paikalta kaikille heikoille haluan julistaa evankeliumia, saat ylempää sydämesi uskomaan synnit anteeksi.

Jeesuksen nimessä ja Sovintomeressä. Meidän Vapahtajamme on kärsivällinen. Hän hoitaa, kantaa heikot helmassaan. Jätän puheenjohtajalle keskustelukysymykset, koska pyrin pitäytymään tässä kolmessa minuutissa. Kiitoksia teille!