Seurapuhe Lahden RY:llä 04.02.2024 17.20

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Seuroja jatkaessamme luen Jumalan sanaa, joka on kirjoitettu ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä, siitä alusta seitsemän jaetta luvusta yksi.

Mikä alusta alkaen on ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin kosketelleet, sitä me puhumme elämän sanasta. Elämä ilmestyi. Me olemme nähneet sen ja sitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on nyt yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Tämän me kirjoitamme, jotta ilomme tulisi täydelliseksi.

Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo. Hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos me sanomme elävämme hänen yhteydessään, mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme, ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.

Jeesuksen nimeen, aamen.

Sillä nöyrällä pyynnöllä, että Jumala meille edelleen sanaansa avaa uskon vahvistukseksi ja lohdutukseksi, varoitukseksi synnistä, mutta ennen kaikkea meille voimaksi ja vahvistukseksi, käymme tätä tekstiä hieman uudelleen läpi.

Tässä keskus, tässä tämän kirkkopyhän aihe ja teema tulee sanoista Kristus, Kristuksen kirkkaus, eli Kristus, Jumalan kirkkauden säteily. Siis Jumala kirkastaa Kristusta meille sanassaan seurakuntansa keskellä, pyhien yhteydessä. Kolmiyhteinen Jumala siis haluaa, että jokainen sielu löytäisi Jumalan valtakunnan ja että me jokainen köyhä Jumalan lapsi pysyisimme tässä Jumalan valtakunnan yhteydessä perille asti.

Tuossa kuulitte äsken kalliisti kaiken lohdullisen saarnan siitä, miten Herra laskee viimein palvelijansa rauhassa menemään sopivaksi katsomallaan ajalla. Me jokainen olemme täällä ajassa sen pienen hetken, sen hetken, minkä Jumala meille on etukäteen päättänyt. Emme yhtään pidempään. Se on jotenkin äärimmäisen myös lohdullista.

Tässä puhutaan siis siitä, miten valo on todella merkittävä asia. Niin kuin kuulitte äsken, pimeässä eteneminen on aina sellaista, että siihen liittyy myös riskejä. Kuulitte tuossa, että siihen kyllä silmä tottuu, mutta siihen liittyy riskejä. Ja silloin kun tulee oikein pussipimeää eikä enää näe, niin on hyvä pysähtyä ja kuunnella, mistä kuuluu ääniä, mihin edetä, ettei eksy... mistä kuuluu hyvän paimenen ääni? Sitä kannattaa jäädä pimeässä kuuntelemaan.

Kristus, valo, valkeus. Me uskolla omistamme Kristuksen. Me uskolla saamme sitä iloiten armon valtakunnassa nauttia tuota valoa.

En voi olla yhtä esimerkkiä kertomatta. Se tapahtui tuolla leirikeskus Maitoisiin. Tiedätte, sieltä kodalta lähdettiin kulkemaan ja ajatus oli sellainen, että mennään kynttiläkulkueessa niin, että ryhmittäin mennään, ja jos jonkun kynttilä sammuu, niin sitten muu ryhmä pysähtyy ja laittaa tulen, pysähtyy ja suojaa ensin, että tuo tuulenvire ja ilmavirran vire ei pääse sitä kynttilää sammuttamaan. Ja jos käy niin, että kynttilä sammuu, niin sitten annetaan tulta kenties niistä kynttilöistä, mitä ryhmässä on jäljellä vielä palamassa.

Niin tultiin leirikeskus Maitoiseen ja joku nuorista totesi, että tämähän kuvaa ihan meidän uskonmatkaamme. Ei sitä ollut sen enempää hengellistetty sitä asiaa, mutta nuoripa sen otti oivallisesti. Eikö niin? Se kuvaa meidän uskonmatkaamme.

Me tarvitsemme Jumalan lasten yhteydestä sitä evankeliumin valoa ja voimaa, niin kuin äskenkin kuulitte. Me tarvitsemme sitä pientäkin kipinää, että se kynttilän liekki voi uudestaan syttyä tuohon omalta puolelta mustaan sydämeen. Siihen tarvitaan toinen elävä kristitty. Miten kaunis huomio!

Ja kerran keskustelimme nuorten kanssa, niin minua sitten puhutti ja puhutteli ja lämmitteli sekin asia, että nuoret olivat koolla ja yksi sanoi vertauksen, että jos on useampi kynttilä mustana, niin eiväthän he voi toisilleen valoa antaa.

Miten tuollainen pimeys voi ihmisten välille tulla? Se voi tulla uskon kieltämisen kautta, eikö niin? Sillä tavalla, että joudutaan syntiin tai omavanhurskauden tielle.

Eilen muuten meillä oli täällä puhujain kokous ja jotakin terveisiä. Petrin kanssa tuossa juteltiin, että voisi kertoa. Ei ollut mikään salaseura. Se oli puhujan ja johtokunnan kokous ja kaikille avoin tilaisuus siinä mielessä.

Ja siinä tuli juuri tämä esille, että mikä sen valon ja sen uskon vie, niin se vie juuri kaksi asiaa: joko synti tai omavanhurskaus. Ne molemmat ovat vaarallisia asioita.

Ja näissä eri seuroissa näkyy sellainen, kirkassilmäisyydestä puhuttiin. Se kirkassilmäisyys, että se on kuin tarkkanäköisyyttä: näkee muiden virheet, mutta ei omia virheitään, ja saattaa tulla uskossaan hyvinkin varmaksi. Kyllä minä tiedän ja osaan. Kyllä minä pärjään omalla uskollani.

Se itsevarmuus voi olla jo vieras ja sellainen vaarallinen tila, koska uskovaisen tila on sellainen, että: Herra, armahda minua, minä tarvitsen sinua.

Me tulemme yhä uudestaan tänne seuroihin, että saisimme uskollemme vahvistusta, että saisimme virkistystä ja voimaa siitä evankeliumin valosta, siitä kirkkaasta valosta, joka paistaa Jumalan valtakunnasta, Kristuksen evankeliumista. Sitä me tarvitsemme.

Ja tuo valo on sellainen ihmeellinen valo, että se saa aikaan sen elämän. Se saa aikaan luonnossakin elämän.

Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, joka uskoo minuun." Ajatelkaa!

Ja sitten tuo valo, valossa puhdistaudutaan. Se tekee puhtaaksi, tuo kirkkaus ja valo. Ja sitten siinä lämmössä kristityt tuntevat sen rakkauden.

Eilen kuulimme rakkaasti siitä, miten me olemme todellakin liitetyt rakkauden muurilaastilla kristityt toisiimme, kuten Raamattu sanoo. Ja se sielun vihollinen pyrkii sitä muurilaastia irrottelemaan.

Yksi veli kertoi porsaista, jotka nuolevat mielellään sitä laastia, ja sitten pikkuhiljaa ne voivat murtaa sitä seinää. Ja samalla tavalla kun siinä Kristuksen valtakunnassa on erilaisia kiviä, erilaisia, toiset särmikkäitä ja toiset pyöreitä, niin toinen veli jatkoi mukavasti, että niinhän se on, että sitä rakkauden laastiakin tarvitaan toisten välille enemmän kuin sitten toisten. Toiset menevät vähän helpommin yhteen.

Näin me puhuimme armollisessa ilmapiirissä siitä, miten tärkeää on säilyttää Jumalan lasten yhtenäinen ja keskinäinen rakkaus. Siinä ilmapiirissä säilyy myös se valo ja kirkkaus.

Mutta kaikki lähtee siitä, että Jumala on rakastanut ensin meitä. Jumala on lähettänyt tänne Poikansa meidän puolestamme kärsimään ja sovittamaan kaikki meidän syntimme ja ylösnousemuksella voittamaan kuoleman vallan. Siinä on suurin rakkaus, siinä on suurin armo ja siinä on suurin valo.

Se loistaa sieltä Golgatan ristiltä, sieltä, missä meidän puolestamme Kristus suorastaan laupeudesta ja rakkaudesta halkesi meidän edestämme.

Me saamme iloiten kiittää Isää, sanoo Kolossalaiskirje ensimmäisessä luvussa: Hän on tehnyt teidät kelvolliseksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnassa.

Siis tämä valo on niin tärkeä asia. Sitä psalmin kirjoittaja sanoo: "Hänen valostansa me saamme valon", eli viittaa Kristukseen. Hänen luonaan on elämän lähde.

Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntien anteeksianto.

Tämä valo, mistä tässä rakkaasti kuulitte jo äsken, niin se on sitä, mistä Luther kirjoittaa näin: "Mooseksen teksti on selvä ja se osoittaa, miten asia on. Jumala sanoi: 'Tulkoon valo', ja valo tuli. Sana oli siis ennen valoa, koska valo tuli sanan kautta." No, kukapa on tuo sana? Eikö se ole Kristus?

Samoin sana oli ennen kaikkia muita luotuja, jotka, kuten Mooses kirjoittaa, ovat tulleet sanan kautta. Siis Kristuksessa luotiin kaikki kerran.

Mutta ajatelkaa, kun me saamme kuulla tuon ihmeellisen asian, tuon evankeliumin, niin se on niin voimakas. Siitä sanotaan, että se on dynamiitti. Voima. Siis kreikassa dynamiitti. Voima, joka räjäyttää lian pois.

Mutta sitten siinä on myös ylösnousemuksen voittovoima. Siis niin valtavasta asiasta on kyse, ja tässä Kristuksessa on koko meidän elämämme.

"Minä elän, Kristus elää minussa", totesi Lutherkin aikoinaan, yksi veljemme, yksi vähäinen veljemme näin.

Ja siksi on niin tärkeää, että sinä, joka koet, että sinä olet omalta puoleltasi heikko ja vähävoimainen, niin se on juuri lohdullista, että ne ovat Jumalan lapsen tuntomerkkejä. Juuri Jumalan voima tulee heikkoudessa väkeväksi. Se on Jumala ihmeellisellä tavalla näin säätänyt.

Ja meille on siis elintärkeää se, että me tulemme aina uudelleen tänne Jumalan lasten yhteyteen, pyhien yhteyteen.

Tämä kristillisyytemme on myös kolmannen uskonkappaleen kristillisyyttä. Me uskomme Pyhään Henkeen. Me uskomme pyhien yhteyden ja siellä syntien anteeksiantamisen. Ja ajatelkaa, siellä on iankaikkinen elämä.

Siksi, rakas seuravieras, rakas kuulijani, ylennä iloiten uskomaan tälläkin hetkellä kaikki epäilykset ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kaikki synnit anteeksi.

Ole turvallisella, vapaalla ja iloisella mielellä, tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti. Sillä ei ole niin väliä, miltä tuntuu. Kristus ei sanonut, että tunteesi on sinut pelastanut, vaan: uskosi on sinut pelastanut.

Tuo evankeliumi on ihmeellinen asia. Se on niin ihmeellinen asia. Siitä eräs nuori kirjoitti juuri näin, että hän on hämmästellyt sitä, että se on ihmeellisin asia, mitä hän eläessään on kuullut ja kokenut. No onhan se, kun sen kuuleminen Raamatun sanan mukaan ja Kristuksen sanan mukaan aiheuttaa sen, että usko muuttuu eläväksi ja sen, että rakkaus herää meitä kohtaan.

Ajatelkaa tätäkin, että tuo Kristuksen kirkkaus tulee esiin monella tavalla meidän rukouksissamme. Siinäkin, että kun me rukoilemme: Herra, kirkasta meille kasvosi ja ole meille armollinen. Missäs muualla Herra kirkastaa kasvonsa kuin Kristuksessa?

Ja tässä koko Herran siunauksessa tulee tuo pelastava kolmiyhteinen Jumala esiin. Jumalaa me rukoilemme: Herra, siunaa meitä ja varjele meitä. Jumala, Isä. Herra, kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen, Kristus Jeesus. Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi.

Missäs muualla meille käännetään kasvot kuin Kristuksen valtakunnassa, Jumalan valtakunnassa?

Niin turvallista on tuo valossa eläminen. Valossa elävät haluavat taistella syntiä vastaan.

Haluan kertoa yhden konkreettisen esimerkin, jonka tekin olette varmaan jossakin yhteydessä kuulleet. Jos ajamme liukkaalla tiellä, niin tiedämme, että silloin pitää mennä hiljaa. Ei passaa kaasutella eikä mennä kovaa, koska silloin on vaarat vasemmalla ja vaarat oikealla.

Se on vähän sama tilanne, jos me elämme tätä elämää oman tahdon mukaisesti lujaa, Jumalan sanasta piittaamatta tai ikään kuin se Jumala olisi siellä taustalla rekvisiittana. Me elämme tässä ajassa kiinni, niin meidän on muistettava, että miten herkästi se pikku fariseus istuu, se oman vanhurskauden selittäjä siellä olkapäällämme. Toisella olkapäällä se oja on vasemmalla ja se oja on myös oikealla synnin luvallisuuden tiellä.

Johannes, joka kirjoittaa tässä kirjeessään, sama Johannes, joka oli katsellut Kristusta ja sanoi, että hän oli täynnä armoa ja totuutta ja niin edelleen, sama Johannes, joka kirjoitti Johanneksen evankeliumin, kirjoittaa tämän kirjeen, joka on täynnä rakkautta. Hän ylistää Jumalan lasten rakkautta ja puhuu sen puolesta, mutta varoittaa juuri tästä liukkaasta tiestä.

Hän sanoo, että älkää maailmaa rakastako, sillä maailmassa ovat, mitä siellä ovat? Siellä ovat lihain himo, siellä ovat silmäin pyyntö, siellä ovat mahtaileva elämä.

Siellä ovat siis, eikö vain, kaikki ne vaarat, jotka ovat tänäkin päivänä meitä jokaista lähellä. Silmän synnit todellakin ja lihain himot. Kukapa niitä voisi väittää, ettei niitä erilaisia olisi, kellä mitäkin? Ja miten helposti tulee tuo kunnia, mahtaileva elämä, ikään kuin meidän tarvitsisi elää muita varten. Niin lähellä se on ihmistä.

Älkää maailmaa rakastako! Se on juuri tuon liukkaan tien se toinen vaara. Tämä juuri.

Ja tuo Johannes tarkoittaa tuolla rakkaudella juuri sitä pyhää rakkautta, joka vihaa kaikkea syntiä. Ja me saarnaamme tuosta armosta, joka meitä opettaa. Se opettaa meitä paljon tarkemmin kuin mikään laki. Se opettaa meitä hylkäämään kaiken syntielämän ja elämään iloisesti tässä armon valtapiirissä, valon valtakunnassa.

Uskon valossa me saamme katsella tämän ajan yli, kuten lauloimme muuten äsken, että mites me laulettiin? Minulla oli tuo laulu mielessä: "Sä meihin taivaan tiellä henkesi valon luo ja kerran luonas siellä iäinen autuus suo." Siis me uskon silmin katselemme.

Ajatelkaa, ristisi Golgatalla, se voiton lippu on. Vain siihen katsomalla, siis siihen uskomalla, siihen evankeliumiin uskomalla, siihen saa voittopalkinnon. Miten turvallinen on tämä laulukin ja tukee tässä valon tiellä pysymistä.

Ja vain Jeesus meitä estää lankeamasta, lauloimme. Vain Jeesus.

Jos emme matkallamme saa olla Kristuksen ohjattavana emmekä Jumalan valtakunnan neuvojen ääressä, niin heti vaara meitä kohtaa ja voimme tieltä horjahtaa.

Siksi tämä pitää meidät, tämä Jumalan valtakunta, paitsi riemullisina ja iloisina, myös nöyrinä ja valppaina kuulemaan aina Jumalan valtakunnan ääntä. Ei sillä ole niin mitään merkitystä, mikä minun mielipiteeni on, vaan sillä, että mitä Pyhä Henki Jumalan valtakunnassa kulloinkin kuhunkin asiaan avaa ja kertoo.

Siksi se on niin tärkeää, että me välillä keskustelemme asioista, että onko tämä sopivaa? Onko tämä uskon elämää rakentavaa? Lähentääkö tämä asia, tämä musiikki tai tämä harrastus tai tämä TikTok tai mikä tahansa ajan ilmiö, onko se minua lähentämässä Jumalaa vai loitontaako se minua Jumalasta? Onko se minua viemässä pois Jumalan yhteydestä?

Silmäin pyyntö. Miten lähellä se meitä kaikkia on? Miten paljon me saamme keskustella ja kysellä, ja miten tärkeää on, että me voisimme avoimesti puhua asioista, kysellä, mikä on Jumalan tahto.

Mikä on Jumalan tahto niin, että me pysyisimme tällä valon tiellä, valkeuden tiellä, niin että me emme lähtisi oman tahdon tielle, koska se oman tahdon tie on monesti vaivaan vievä.

Mutta rakkaat kuulijat, eikö se ole niin, että kun Jumalan tahto saa toteutua elämässämme kaikissa asioissa, niin silloin me ennen pitkää pääsemme perille. Pääsemme taivaaseen. Pääsemme näkemään Kristuksen kasvoja kirkkaudesta kirkkauteen, kuten korinttolaiskirje sanoo.

On siksi niin tärkeää, että me haluamme säilyttää tuon uskon lahjan, jota emme ole mitenkään ansainneet. Siinä ei ole mitään meistä omaa, että me pitäisimme siitä kiinni. Uskon ja hyvän omantunnon, ja tulla aina uudestaan tänne valon valtakunnan, Kristuksen valtakunnan, äärelle kuulemaan Jumalan sanaa.

Jotenkin minua on puhutellut viime aikoina, kun tiedän, että sairaalassa makaa eräs nuori ja hän on hyvin vakavasti sairas. Hänellä on kasvain ja tilanne on sellainen, että on aivan pienestä kiinni, että miten tässä käy. Onko mahdollisesti saattohoito lähellä vai mikä on tilanne?

Mutta näin inhimillisesti katsottuna tilanne on hyvin kriittinen ja vakava. Kipujen keskeltä tuo nuori mies saa välillä voimia. Kristus kirkastaa hänelle kasvojaan.

Hän kirjoitti vasta taannoin – voin sen sanoa, kun hän sen antoi jakaa – hän kirjoitti niin, että kyllä Jumala tietää, mitä hän tekee. Kyllä Jumala tietää, mitä hän tekee. Minulla ei ole hätää. Minulla on synnit anteeksi.

Ajatelkaa, miten tärkeää, että meillä kaikilla olisi synnit anteeksi, että me olisimme joka hetki valmiita lähtemään, että me olisimme aina valmiita lähtemään.

Siitä syntien anteeksiantamuksesta seuraa paitsi autuus ja onni tähän aikaan, niin siitä seuraa turva ja levollisuus. Minulla ei ole mitään hätää.

Psalmissa viisikymmentäneljä on sanat: "Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut minun jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä, missä on elämän valo."

"Minä olen valo", sanoo Jeesus. "Minä olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka uskoo minuun, jäisi pimeyteen." Näin turvallista on lukea Raamatun valosta.

Me haluamme tähän aina palata yhä uudelleen.

Ja miten lohdullista se on, kun katsomme omaa pimeää sydäntä, kun katsomme tuota kynttilää. Jos sen sammuttaa, niin tuo kynttilän sydän on musta.

Me olemme omalta puoleltamme syntisiä. Me emme ole päässeet perisynnistä eroon. Meissä ei omalta puoleltamme ole mitään hyvää. Me olemme pahaan taipuvaisia. Me olemme syntiin lankeavaisia ja syntiin joutuvia niin ajatuksin, niin sanoin kuin teoin.

Mutta sitten ajatelkaa, miten turvallisesti muun muassa Paavali selostaa siellä Roomalaiskirjeessä, oliko se seitsemännessä luvussa, että siellä, missä synti on tullut suureksi, siellä on armo ylenpalttinen.

Siksikin se on niin lohdullista, että me kaikki tarvitsemme sitä armoa yhä uudestaan.

Siis jääthän sinä, matkaystäväni, kuulijani, uskomaan kaikki Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit iloiten anteeksi. Saat uskoa iloiten ja riemuiten Jeesuksen nimessä ja veressä. Saat uskoa turvallisesti.

Evankeliumi on sellainen asia, että sitä kannattaa käyttää aina uudelleen ja uudelleen, koska se on voima. Se on ihmeeksi tekevä voima. Se on sellainen voima, että sitä sielunvihollinen vihaa ja pelkää, mutta sitten sielunvihollinen vielä yrittää, että me emme sitä käyttäisi.

Ja siksi Paavalikin joutuu sanomaan, että en minä häpeä evankeliumia, vaan se on jokaiselle sen uskovalle autuudeksi.

Se on meille onnen lähde. Se on meille riemun lähde. Se on se, mikä tuo pimeyteen valon. Se on se, mikä tuo mahdottomaan tilanteeseen mahdollisuuden. Se on se, mikä oikeasti sulkee helvetin ja avaa sen taivaan polun.

Ja siinä Kristuksen valossa sitten avautuu aina kulkukelpoinen tie. Vaikka olisi kuinka hankalaa, hämärää, sumuista, niin silti avautuu kulkukelpoinen tie.

Siksi minäkin haluan taivaaseen. Siksi minäkin haluan uskoa. Saanko minä uskoa omat syntini anteeksi? Näin on ihana kulkea tätä tietä Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi.

Ajatelkaa, miten ihana tie tämä on! Tästä Jesaja sanoo, että tällä tiellä ei tyhmäkään eksy. Ja siihen on hyvä lisätä, että varsinkaan ei tyhmä eksy. Ai miten niin? Koska lapsen, syntyneen lapsen yksinkertainen usko riittää. Ai miksi? Koska siinä ei ole vastustavaa järkeä, eikä siinä ole vastustavaa epäuskoa. Se on se usko, joka kelpaa Kristukselle.

Ottakaamme se vastaan lapsen uskolla. Jos ei joku ota Jumalan valtakuntaa vastaan kuin lapsi, ei ole sinne kelvollinen.

Siksi, sinun kuulijani, kannattaa tähän tarttua aina uudestaan. Ei kannata heittää sitä heikkoa uskoa pois. Omaltakin puoleltamme olemme heikot, mutta vaikka sitä uskoa olisi kuinka vähän, niin se itsessään ei ole heikkoa, vaan se on niin väkevää. Se pienen pienikin usko, muistakaa, se riittää viemään perille taivaaseen asti.

Siksi kannattaa sielunviholliselle sanoa, että ennemmin minä heitän synnin pois kuin sitä vähäistä uskoani pois.

Näin me jäämme turvallisesti kulkemaan tätä ihanaa, armorikasta, riemullista taivaan tietä. Meillä on hyvää edessäpäin. Jumala on luvannut, että hän vie alkamansa työn varmasti päätökseen.

Näin jäämme uskomaan Jeesuksen nimeen. Aamen.

Rukoilkaamme vielä.

Herra, meidän Jumalamme, anna meille aina taitoa erottaa oikeaa ja väärää, totuutta, valetta, pimeää, niin, että eläisimme sinun tahtosi mukaan valon valtakunnassa. Me pyydämme, että juurruta meidät sanaasi, niin että uskomme ja elämämme kantaisi hyvää hedelmää, eikä mikään veisi meitä harhaan.

Kiitos siitä, että sanasi valkeus kestää valheen, pimeyden ja sen pimeyden kaikkia hyökkäyksiä. Anna evankeliumin loistaa edelleen kirkkaana valona valtakunnassasi ja vie meidät viimein ikuiseen kirkkauteen.

Herra, siunaa sinä meitä ja varjele meitä! Herra, kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi.

Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Aamen.