Kevätjuhla/Seurapuhe Kajaanin RY:llä 12.05.2024 16.14

Salomon saarnaajan ensimmäisestä luvusta luen sanat. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään ja samalle kierrolle tuuli palaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty. Ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat.

Kaikki sanat huipuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kyllästystä, eikä korva täyttää kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina. Mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen. Ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin, katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.

Menneistä ei jää muistoa, eikä tulevistakaan. Mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran. Aamen. Kylläpä aika on mennyt nopeasti. Tämän lauseen kuulin muutama aamu sitten radiosta erään henkilön haastattelusta, joka oli ollut muutamassa saman vuoden työstä eläkkeellä, aivan niin kuin minäkin.

Nuo sanat jäivät niin paljon mieleen, että vähän aikaa muisteltuani huomasin, että Raamatusta löytyy tuo ajatus. Ja senkin muistin, että saarnaaja puhuu ajan nopeasta kulumisesta. Ja niin kävin katselemaan ja etsimään tätä tekstiä. Sukupolvi menee ja sukupolvi tulee.

Kun minä olin lapsi, sen ikäinen kuin täällä monet teistä, jotka kävivät esiintymässä, muistan, kun keväällä lumi alkoi sulaa, tekin mainitsitte tuossa kevään tulosta ja lumen sulamisesta. Kun pieneen mäen syrjään ilmestyi huhtikuussa, muutaman neljän alkuun, alalta sulaa maata. Aurinko paistoi. Me sanoimme, että siellä on nyt näkyvissä kesä. Se pieni sula oli kesä.

Niinpä me otimme voileivät ja ehkä jotain juotavaa ja tuohon sulan mäen syrjään kävelimme lumessa kahlaten. Istuimme siinä auringon paisteessa tällaisena keväisenä päivänä niin kuin nytkin. Syöimme. Pidimme eväämme ja palasimme takaisin. Siitä lienee aikaa noin 60 vuotta.

Me olimme, minun ikäluokka oli sukupolvi, jota meidän vanhempamme silloin kasvattivat. Minun vanhempani olivat silloin noin 40 vuoden iässä. Täällä on teitä noin 40-vuotiaita, isiä ja äitejä. Mutta sukupolvet tulevat ja menevät. Aurinko on noussut ja mennyt sijoillensa lukemattomia kertoja.

Me kasvoimme. Vanhempamme vanhenivat, jäivät eläkkeelle ja kuolivat vuorollaan pois. Me varttuimme, menimme naimisiin ja meillä oli pieniä lapsia. Hekin varttuivat. Kävivät koulunsa, menivät naimisiin. Heille on nyt monenikäisiä lapsia. Pieniä ja jo suuria, vanhimmat lähellä 20 ikävuotta. Sukupolvet tulevat ja menevät.

Mä ajattelen teitä äidit ja isät, jotka joskus mietitte arjen keskellä. Siellä on luvattomia ja hankalia kokemuksia. Ne ovat niinkuin raskasta arkea. On monenlaisia elämän huolia. Usein eri yhteyksissä eri ihmiset sanovat, että aika menee niin nopeasti.

Mutta siinä vaiheessa, kun se elämä on kiireisimmillään ja pyykkivuori korkeimmillaan, se ei ehkä kovin paljon lohduta. Mutta niin se kuitenkin tekee. Teillä on nyt jaloissanne, mukananne, vieressänne, sylissänne lapsia täällä. Ja teitä nuoria istuu siellä. Kaikki nuoret eivät ole täällä, eivätkä vanhatkaan. Jotkut saattavat olla siellä kotona tai jossain muussa matkalla johonkin kuuntelemassa.

Kaikki me vanhenemme päivä päivältä. Ja te pienten lasten vanhemmat huomaatte. Teillä tulee eteenpäivä, jolloin ensimmäinen lapsi muuttaa kotoa pois. Se on mieleenpainuva hetki. Olen huomannut, että teissä täällä olevissakin on joitakin, jotka joskus ovat someen laittaneet kuvan. Ja huomioon siitä, että kun ensimmäinen lapsi muuttaa kotoa pois. Ja te olette siinä tukena ja turvana yhdessä muuttamassa heidän kanssaan.

Siinä hetkessä toteutuu tuo Niilo Rauhalan runon sanat. Lapseni. Minun on vietävä sinut polulle. Ja jätettävä. Mutta katselen silmiisi ja kuiskaan. Polulla kulkevat saattajat. Ja saattajien voima on hänessä, joka on kulkenut vetten yli vajoamatta.

Vanhempien toivomus on, että siellä omassa elämässä saisi säilyä. Ja usko sydämellä. Että toteutuisi virrentekijän sanaa. Meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntävät kerran peltomme ja uskovat kuin me uskomme.

Sen sanan tarkassa merkityksessä niitä pellonkyntäjiä on vähän. Mutta niitä samoja töitä, mitä me olemme tehneet. Niitä tekevät vielä seuraavatkin sukupolvet. Tulee uusia erilaisia töitä. Mutta on paljon sellaisia entisiä, jotka myös säilyvät.

Jos me peilaamme tuota raamatun tekstiä, että mikään ei muuttunut. Me saatamme ajatella, että niin monet asiat muuttuvat. Kyllä ne muuttuvatkin. Mutta perusasiat kuitenkin säilyvät. Säilyy. Sukupolvet tulevat ja menevät. Ja nämä asiat, mistä saarnaaja puhuu. Auringon noususta ja laskusta. Ne toteutuvat päivä toisensa jälkeen.

Saarnaaja ihmetteli, mietti ja kirjoitti ylös itsestään ja joku muu hänen ajatuksiaan. Kaikki Raamatun kirjoitukset eivät ole sen henkilön kirjoitusta, että ne toimivat kirjoittamia, jonka nimissä ne ovat. On saattanut olla niin sanottuja kirjureita, jotka ovat kirjoittaneet, mutta yhtä kaikki ne ovat kuitenkin raamattuun jääneet muistoksi ja tärkeiksi neuvoiksi ja ohjeiksi elämäntielle meidän aikoihimme saakka ja vielä seuraavillekin sukupolville.

Mutta ennen kaikkea näiden sanojen merkitys on siinä tärkeä muuttumattomuudessa, että ei muutu Jumala. Jumala on antanut tehtävän isille ja äideille kasvattaa uusi sukupolvi.

On mukavaa, että kun lapsena huomaa, miten lapset paljon kyselevät vanhemmiltaan, isä ja äiti. Isäkin on autoriteetti, joka tietää ja osaa niin paljon. Minäkin muistelen lapsuudesta, että minä ihmettelin, että miten isä on niin taitava monissa asioissa. Että on kirvesmies ja hevosmies, rakenteita ja vaikka mitä muuta.

Myöhemmin sitten huomaa, että on paljon sellaisia taitoja, joita isä ei osannut, mutta jotka joku muut osaavat. Nuorena silloin ihaillaan ja tarvitaan isän ja äidin, vanhempien neuvoja, isovanhempienkin.

Ajan myötä, kun lapset lähtevät kotoa, se avuntarve ja kysely voi vähetä ja lapset huomaavat, että isä ja äiti saattavat olla kuitenkin niin, ettei he kovin paljon tienneetkään ja osanneet. On paljon asioita, joista eivät tienneet mitään.

Kyselyt ja soitot harvenevat, mutta ei ne kaikilta osin lopu. Minä olen huomannut, että sitä ammattitaitoa, mitä on itsellä, sitä aikuistuneet lapset vieläkin hyödyntävät.

On tullut monta, monta soittoa, kun lapsemme kyselevät lapsenlapsensa pienistä tapauksista. Mitä luulet, kannattaako minun lähteä päivystykseen, kun on tällaista ja tällaista sattunut? Siinä yhdessä sitten mietimme ja keskustelemme, mitä tapahtui.

Joskus on päätetty, että kannattaa mennä, mutta huomattavasti useammin olen sanonut, että ei kannata olla huolissaan. Seuratkaa, kyllä se asia siitä suttaantuu. Ja näin on käynyt, että ei ole tarvinnut mennä sitten.

Vielä on vanhempien elämän kokemuksesta ja työssä hankitusta osaamisesta hyötyä. Näin varmaan on monella muullakin teillä ja monella monella erilaisella alalla. Vaikka ne vähenevät, ne soitot eivät välttämättä koskaan lopu.

Mutta tärkein asia, mitä uskovaisessa kodissa tehdään, on kuitenkin se, että saisi juurruttaa Jumalan evankeliumin armosanoman niin, että se juurtuisi sydämeen ja säilyisi uskosydämellä.

Monella meillä on ollut niin ja on, että eivät kaikki lapset tällä tiellä pysyneet. Mutta on myös niin, että saa todeta niin kuin Rauhala eräässä runossaan sanoo, että kylväjät iloitsevat. He puhuvat ihmeistä peltojen liepeillä.

Isät ja äidit näkevät lapsensa juurtuneena hyvään multaan. He uskovat yhdessä, toisten kylväjien kanssa, että aurinko laskee tästä päivästä tulevaisuuteen. Ja toivoo. Lapsissa, varttuvissa nuorissa, heissä on tulevaisuus ja toivo.

Sukupolvi toisensa jälkeen. Vanhat väistyvät ja uusi sukupolvi nousee, ottaa vastuun isoissa ja pienissä asioissa. Ja kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Ja sille työlle Jumala on luvannut tulevaisuuden ja toivon.

Vielä tänäkin päivänä. Kylväjät iloitsevat. Me tiedämme, että yksi tämän päivän polttavimmista ongelmista tässä rakkaassa maassa on se lasten väkivaltaisuus. Mutta me saamme Jumalan sanaan turvaten ottaa lapsemme vastaan ja luottaa, että taivaan Isä antaa niin heille, kuin antoi meillekin tulevaisuuden ja toivon, ja niin kuin antoi meitä edellisille sukupolville.

Eräässä runossa on vielä Rauhalaa toteaa, että onnittelen teitä, äidit ja isät, joiden sylissä sinä olet. Tässä soi kevätmetsä, lapsen silmien laulu, toivoniloinen kevätpuro, Jumalan rakkauden pilveten aamu.

Onnittelen teitä, äidit ja isät, kun lapsenne saavat lukea kasvoiltamme rakkauden kirjoitusta. Tässä sinä olet, jonka Jumala on meille antanut.

Noita ajatuksia, kun me olemme, kuulimme tuosta lasten kertomuksista äsken, kun ne kertoivat, mitä äiti merkitsee. Lapset saavat lukea vanhempien kasvoilta Jumalan rakkauden kirjoitusta.

Vaikka välillä väsyimme, uuvumme ja olemme turmeltuneita, kuitenkin siinä, että me evankeliumilla saamme hoitaa, lohduttaa ja virvoittaa toinen toistamme ja lapsiamme, siinä kuitenkin paistaa Jumalan rakkauden kirjoitus.

Siinä evankeliumissa me saamme tänäänkin iloita sen osallisuudessa. Nytkin on lupaa täällä ja siellä jossakin, jonkun muun yhteyden kuin tällaisen suoran kasvokkaisen yhteyden päästä, voi olla teitä kuulijoita.

On turvallista uskoa edelleen. Synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Vaikka tapahtuu niin kuin tämmöistä saarnaaja toteaa, että menneistä ei jää muistoja, eikä tulevistakaan. Mennyt on unohdettu, ja tulevakin on.

Niin paljon unohtuu. Kyllä me sen näemme, kun kävelemme hautausmaalla, jossa voi olla vuosisatoja vanhoja kiviä. Tuskin nimi enää erottuu. Mutta Jumala muistaa ja tietää, kuka sinne on käsketty.

Eräässä runossa todetaankin viimeisenä lauseena, mitäpä siitä, jos unohdunkin täällä. Jumala muistaa. Näin me, vaikka täällä meidät unohdetaan, työmme ja tekomme, kun sukupolvet tulevat ja menevät, aurinko nousee ja aurinko laskee, niin Jumala kuitenkin muistaa luodun ihmisen, Jumala muistaa uskossa matkan tehneen ja uskossa nukkuneen, ja matkan pää on hyvää kunnian ja kirkkauden taivas.

Näin me saamme nytkin turvallisesti tässä juhlassa, jossa olemme saaneet iloita, aivan erityisesti iloita teidän lasten esiintymisistä. On niin mukava katsoa, että on runsaasti lapsia, jotka ovat aloittamassa koulun, jotka ovat jo koulutiellä, ja teitä varttuneempia, joilla koulutie saattaa ja opintie olla jo lopuillaan.

Pitäkää se usko, johon vanhempanne ovat teitä kasvattaneet, niin että kylväjät saisivat iloita, ja isät ja äidit nähdä teidät lapsenne juurtuneena hyvään multaan. Jumala antaa uskovaisilleen tulevaisuuden ja toivon.

Näin on nytkin lupa turvallisesti jäädä uskomaan Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Synnit, kiusaukset, epäilykset ja kaikki elämän murheet anteeksi. Rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Näin saamme jäädä Jumalan ja hänen armosanansa siunattuun suojaan. Ja näin tahdon uskoa itsekin, saanko uskoa syntini anteeksi. Näin haluan yhdessä teidän kanssanne uskoa.

Hiljennymme virrentekijän sanoen, ja lukemaan rukoukseen.

Sukupolvet ennen meitä vaivanteita ovat täällä kulkeneet, valossa ja pimennossa, ahdingossa uskoneet ja toivoneet. Sukupolvet ennen meitä, taivasteita, sanaan turvin kulkivat. Lampun viimein sammuessa Jeesuksessa, silmät uneen suukivat.

Nyt on päästy luokse Herran joka kerran, kaikki osti verellään. Hän on vienyt seuraajansa, armostansa, iloon, rauhaan, elämään.

Täällä nyt me vuorostamme, vaellamme tietä sukupolvien, niin kuin lapset aikanansa taivaltansa käyvät meitä seuraten.

Johda Herra uskollinen, armollinen, kotiin kaikki kulkijat, matkan jälkeen taivaassasi, kiitostasi, sukupolvet laulavat. Aamen. Kiitos.