Seurapuhe Kajaanin RY:llä 07.07.2024 17.59

Kolmihteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen seuroihin kokoontuneina hiljennymme rukoukseen.

Vanhurskas ja pyhä Jumala, sinä olet antanut meille kauniin kesän. Me elämme syvän suven aikaa, keskikesän aikaa, jolloin pimeyttä ei ole, päivät ovat pitkiä, kesän lämpö hellii meitä. Me olemme saaneet olla koolla monet meistä vastasuvisauroissa ja lukemattomat ihmiset, jotka eivät päässeet, saivat kuunnella pyhää sanaasi netin välityksellä. Me olemme jälleen tulleet yhdelle koolle. Tule isä siunaamaan kokoontumisemme niin, että se ruokkisi ja virvoittaisi, lohduttaisi ja neuvoisi meitä. Se rakentaisi sinun seurakuntaasi ja kirkastaisi vain ja ainoastaan sinun suurta kunniaasi. Ruoki, isä, niin kuin sinä hyväksi näet, palveliasi sinun kautta. Aamen.

Luen ensimmäisen Mooseksen kirjan luvusta 32 puheenjohdannoksi yhden jakeen. Jaakob sanoi hänelle, sano sinäkin nimesi, mutta mies vastasi, miksi sinun pitää tietää minun nimeni? Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi, minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja olen silti elossa. Aamen.

Tässä tuli muuten kaksi jaetta eikä yksi. Vuosia sitten, tai vuosikymmeniä sitten, SRK:lta julkaistiin kirja, jonka nimi oli Näetkö? Hänen kasvoistaan. Raamattu puhuu paljon kasvoista. Niin kuin virretkin. Tuossa äsken lauloimme kasvoista kasvoihin. Raamatussa kerrotaan näin, että vain Mooses on nähnyt Jumalan kasvot kasvoihin. Tässä tekstissä kuitenkin mainitaan, Jaakob sanoi näin, että minä olen nähnyt Jumalan kasvot kasvoihin. Missä Jaakob näki Jumalan kasvot? Hän oli taistellut yön. Ja tuo hänen painikumppaninsa, kumppaninsa toteaa Jaakobille, sinä olet paininut ihmisten ja Jumalan edessä ja sinä olet voittanut. Tuossa lauseessa sisältyy se ajatus, että Jaakobin piti kyetä näkemään siinä painikumppanissaan, keskustelukumppanissaan Jumalan lähettiläs ja Jumalan kasvot. Kun hän yön jälkeen lopulta toteaa, että minä en päästä sinua ennen kuin sinä siunaat minua. Ja tuon siunauksen jälkeen Jaakob antaa tämän tunnustuksen: Olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin. Jaakob siis näki tuossa ystävässään armastavan Jumalan. Ihmisen, joka oli tuonut hänelle evankeliumin sanan siitä syystä, että Jaakobilla oli ollut paljon matkalla kertynyt korjattavia asioita.

Mutta Raamattu puhuu näin, että Mooseksesta, että hänelle minä puhun suoraan kasvosta kasvoihin. En arvoituksellisesti, vaan avoimesti. Hän saa katsoa Herran kirkkautta suoraan. Ja myöhemmin todetaan uudelleen, että Herra puhui Moosekselle kasvoista kasvoihin niin kuin ihminen puhuu ihmiselle. Mutta sitten myöhemmin tarkennetaan tätä, kun Mooses oli siellä vuorella. Niin se sanotaan näin, että Herra kulki hänen eritseen. Herra laskeutui alas verhoutuneena pilveen. Siis tässä oli se kuvaus Mooseksesta, kuinka hän näki Jumalan verhoutuneena pilveen. Mutta Mooses kuitenkin on lähempää saanut katsella kuin kukaan muu ihminen Jumalan kasvoja.

Katseesta ja ilmeistä toinen toisistamme me luemme hyvin paljon asioita. Täällä on varmaan teitä, jotka olette jossakin elämänne vaiheessa lukeneet paljon psykologiaa. Sitähän on tutkittu ja sanotaan, että kun ihminen kohtaa toisen tuntemattoman ihmisen, hän muodostaa, tai molemmat muodostavat tuossa tapaamisessa muutamien sekuntien kuluessa käsityksen tuosta ihmisestä. Ja se ensimmäinen käsitys on niin vahva, että vaikka se käsitys muuttuukin, se vaatii paljon sen jälkeen työtä, että se muuttuu. Yleensä se kuva vahvistuu, mikä muodostuu siinä ensimmäisten sekuntien ja sanojen aikana. Ja ihmisellä alkaa olemaan luontainen taipumus pyrkiä siihen, että se ensimmäistä kuvaansa pyrkii vahvistamaan.

Meillä itse kullakin on paljon kokemuksia, joissa me olemme tavanneet jonkun ihmisen. Me olemme saattaneet hyvin pian todeta, että tämän ihmisen kanssa on helppo keskustella, tämän ihmisen kanssa on helppo tulla toimeen. Ja se voi olla molemminpuolista. Sitten joskus voi käydä niin, että huomaa itsestään, että uuden ihmisen tavatessaan aloittaa keskustelun huonosti. Ja toisesta voi lukea, että minä onnistuin nyt huonosti tämän keskustelun avauksessa. Tuo keskustelukumppani on epäilevä, epäluuloinen ja niin kuin se ei ihan kaikkiaan uskoisi, mitä minä puhun. Kyllä minä olen muistanut itsekin työtehtävien yhteydessä tällaisia tilanteita, että joskus jälkeenpäin harmittaa, että näin käy. Ja hyvätkin sanat saattavat sitten kääntyä niin, että kun me emme tunne toista ihmistä, emmekä toisen ajatusmaailmaa, emmekä tilannetta, mistä siihen keskustelutilaisuuteen tultiin, niin se voi harmittaa, että onnistuin huonosti ja selvästi näkyy, että keskustelun avaus ei ollut onnistunut. Ja näin varmaan molemminpuolisesti. Itse kukin meistä on tehnyt itsestään, mutta myös toisesta tällaisia havaintoja.

Raamattu puhuu paljon tällaisista kohtaamistilanteista. Tilanteista, joissa ollaan kasvokkain ja tilanteista, joissa ihmisistä voi lukea, millä mielellä hän keskustelee toisen kanssa. Siellä ensimmäisen Mooseksen kirjan alkupuolella puhutaan Kainista ja Aapelista. Kun Kain on suuttunut Aapelille, hän rupeaa hautomaan kostoa. Ja siitä sanotaan, että Kainin hahmo muuttui. Hän suuttui niin voimakkaasti ja vihastui veljeensä, että se näkyi hänestä päälle päin. Hänen hahmonsa suorastaan muuttui. Ja Jumala henkensä kautta varoitti Kainia. Kain, Kain, miksi sinun hahmosi muuttui? Mutta Kain ei halunnut kuunnella tuota Jumalan puhetta, eikä lauhduttaa vihansa millään tavalla, vaan surmasi veljensä. Ja sen jälkeen Kain toteaa näin: Nyt minun pitää lähteä pois sinun kasvojesi edestä.

Myös tuo Jaakob, joka tässä lyhyessä tekstissä esiintyi. Kun hän oli ollut kaksikymmentä vuotta enonsa Laabanin luona, kun Jaakob sinne meni, ensimmäisenä Jaakob kohtasi Laabanin palvelijat. Ja ensimmäinen kysymys oli, onko hän rauhassa? Hän siis kysyi noilta Laabanin palvelijoilta, mitä Laabanille kuuluu, onko hän rauhassa? Ja palvelijat vakuuttivat, että kyllä hän on. Näin tuossa tekstissä tulee kuvaa, että Jaakob oli kiinnostunut, onko Laaban Jumalan rauhassa? Ja palvelijat totesivat, että on. Mutta kaksikymmentä vuotta Laabania palvellessaan Jaakob huomaa muutoksia tapahtuvan Laabanissa. Ja sen jälkeen, kun hän on paennut, ja siellä Kileadin vuoristossa, Jaakobin sitten Laaban tavoittaa, he keskustelevat ja riitelevät ja tekevät sovinnon. Mutta sen keskustelun alussa Jaakob toteaa, tai hän sanoi palvelijoille näin, että Jaakob näkee Laabanin kasvoista, ettei tämä enää ollut yhtä suopea kuin ennen. Hän sanoi, minä huomaan isänne kasvoista, ettei hän ole minulle suopea. Näin hän puhuisisi puolisoilleen Laabanin tyttärille. Kun Laabanilta oli usko kuollut, niin keskusteluyhteydessäkin, kun he olivat kasvotkain, se näkyi tuo Laabanissa, että se suopeus, mitä hän oli tuntenut pävyään kohtaan, oli hävinnyt pois. Heidän välilleen oli tullut kireyttä. Ja monta muutakin asiaa varmaan.

Mutta sitten on myös toisenlaisia kuvauksia. Siellä apostolien tekojen luvussa kerrotaan, kun Stefanus oli tuon suuren neuvoston edessä. Hänhän siellä pitää pitkän puheen, jossa hän muistelee vanhan testamentin alkuaikoja ja Israelin kansan korpivaellusta. Hän hyvin aikajärjestyksessä selkeästi kulkee ajasta aikaan. Näkee selvästi, että hän on raamattunsa lukenut. Hän tuolle suurelle neuvostolle kertoo sen vaelluksen vaiheista ja miten Jumala siellä auttoi sitä Israelin kansaa. Niin mistä sanotaan, että siitä neuvostosta, että kaikki, jotka siellä istuivat, kiinnittivät hänen kasvonsa. Hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot. Mutta sitten kun puheen lopussa Stefanus toteaa siitä, että te niskuritte. Ja hän itse asiassa voimakkain sanoin moittii tuota suuren neuvoston jäseniä. Te olette olleet aina pyhää henkeä vastaan. Niin te kuin teidän isännekin. Niin sitten kerrotaankin, että tuon saman neuvoston jäsenen kasvot olivat pakahtua raivosta. He kiristelivät hampaitaan. Stefanuksesta taas sanotaan, että siinäkin tilanteessa hän nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden. Ja hän toteaa, että taivaat ovat minun silmieni edessä avoinna.

Näin ihmiset puhuivat kasvoista kasvoihin. Ja Jumala puhuu ihmisille kasvosta kasvoihin. Jaakob toteaa epistolassaan, että ihmiset ovat Jumalan sanan ääressä niin kuin kuvastimen peilin edessä. Jumala puhuu ihmisille, joka kuulee sen sanan, mutta ei tee sen mukaan. On kuin mies, joka katselee kuvastimesta omien kasvojensa piirteitä. Hän tarkastelee itseään, mutta unohtaa millainen hän on. Vähän myöhemmin hän toteaa, että toteuttakaa sanat tekoina.

Paavali puhuu useammassakin kohdin katselusta. Hän toteaa, että me katselemme kuin kuvastimesta, mutta silloin kerran kasvoista kasvoihin. Tuo Paavalin ajan kuvastin ei todellakaan ollut peili, jollaisesta me katselemme. Mutta kirkkaita metallilevyjä osattiin jo silloin tehdä. Ja siinä kuvassa oli huomattavasti epäselvempi kuva, hahmo, kuin mitä me katselemme, kun näemme itsemme. Näin ollen tuo Paavalin ajatus, että se kuva on epäselvä, mutta kerran se on selvä. Tätä kautta avautuu, että kyllä hänkin sai katsella kuvansa, mutta se oli epäselvä ja epämääräinen. Mutta kerran se on selkeä silloin, kun katselemme kasvosta kasvoihin.

Paavali myös toteaa, että me katselemme hänen kirkkauttaan. Näin hänen sanoistaan useamman kerran esiintyy tuo Jumalan kirkkaus. Mutta sitten löytyy myös raamatusta paikkoja, joissa ahdistuksissa, elämän kovissa koettelemuksissa ollut ihminen katselee Jumalaa, mutta toteaa, että sinä seisot edessäni. Sinä vain tuijutat minua, sinä et vastaa minulle. Näin koki Job aikoinaan.

Mutta sitten millaisena me, tämän ajan ihmiset, millaisena sinä näet omat kasvosi, oman kuvasi. Kuvan toisista ihmisistä, kuvan Jumalasta, kuvan Jeesuksesta. Ja millaisen kuvan välität itsestäsi läheisillesi, tutuille ja tuntemattomille. Tästä kuvasta avautuu monenlaisia näkökulmia.

Kun Jeesus aikoinaan opetuslasten kanssa keskusteli, hänkin kysyi opetuslapsiltaan. Hänhän käyttää sanoja, että kuka minä ihmisten mielestä olen. Sen voisi myös sen kysymyksen ajatella näin, että tiedättekö te, millainen kuva ihmisillä minusta on. Ja nuo opetuslapsethan kertoivat, mitä he ovat kuulleet ihmisten kuvaavan Jeesusta. Jotkut sanovat, että sinä olet Johannes, Johannes Kastaja, joka oli surmattu. Jotkut taas olivat kuulleet, että hän on Elia tai joku muu vanhan testamentin profeetta kuolleesta noussut. Tällaisia kuvia oli ihmisillä Kristuksesta.

Mutta sitten se kysymys jatkui. Kuka minä teidän mielestänne olen? No taaskin me voitaisiin ajatella, että tämä kysymys olisi voinut olla sanoen: Millaisen kuvan te olette minusta saaneet? Ja tähän Pietari kiirehtii vastaamaan: Sinä olet Kristus, Jumalan voideltu. Ja tässä tulee nyt merkittävä ero. Tässä tulee hirveän suuri ero. Kun Pietari näin vastaa, Jeesus sanoo hänelle, että sinulle ei sitä lihaa eikä verta ilmoittanut. Uskon kautta Pietari sai katsella Kristuksessa Jumalan Poikaa.

Ympärillä oli ollut paljon ihmisiä useita vuosia. He olivat kuunnelleet samaa Kristusta ja todenneet, että hän puhuu voimakkaasti. Hänellä on väkevä sanoma. Mutta sen jälkeen he kävivät miettimään, millainen kuva Kristuksesta muotoutuu heille. Ja he toteavat, mehän tunnemme hänet. Hän on puusepän poika ja hänen äitinsä on Maria. Se kuva olikin tällainen. Se oli niin järjensänelemää kuvaa, että siihen ei mahtunut, eikä heillä ollut mitään Jumalan ilmoitusta, että he olisivat saaneet katsella Kristuksessa Jumalan Poikaa, Jumalan voideltua, niin kuin Pietari sanoo, omaa Vapahtajaansa.

Vielä ristillä riippuvaa Jeesusta katsellessakaan ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä he katselevat. Siellä oli hyvin vähän niitä, jotka tiesivät, mistä on kysymys. Suurin osa katseli lain rikkojaa, joka on ansainnut kuolemansa. Ja varmaan monet heistä olivat olleet siinä porukassa huutamassa ristiinnaulitse hänet. Eli tällainen kuva oli heille tullut Kristuksesta.

Paavali siitä toteaakin, että epäuskossaan he eivät näe Kristuksen evankeliumista säteilevää valoa. Eikä Kristuksesta itsestään säteilevää valoa. Eivät näe valoa, joka on elävän Jumalan näkymätön kuva.

Tällaisia kuvia avautuu meille raamatun teksteistä. Kuvia Jumalasta ja kuvia Kristuksesta. Mutta meidän on hyvää ja tärkeää muistaa, että me myös olemme sen lukemattomia kertoja kuulleet ja oppineet, että Jumala loi ihmisen kuvakseen. Toinen toisessamme me siis katselemme myös kuvaa Jumalasta.

Mutta se on mielenkiintoista, että kun niitä vanhoja raamatun tekstejä katselee, niin sekin Israelin kansa siellä Siinain vuorella pelkäsi. Kun on kuljettu kauaksi Jumalasta, millaisena Jumala näkyy. Kyllä me tämän ajan keskusteluistakin tiedämme, että toisille Jumala on ankara tuomari, tulisilmäinen tuomari. Ja eivät näe niin kuin Jumalan armollisuudessa yhtään mitään hyvää.

Mutta sitten niille, jotka ymmärtävät uskon kautta, mitä tarkoittaa Jumalan armo, Jumala näkyykin rakkaana isänä. Näin erilainen kuva muodostuu ihmisille samasta Jumalasta. Kun ei ole saanut Jumalan hyvyyttä kohdata, ei ole saanut tuntoa armon syvyyttä, Jumalan pitkämielisyyttä ja rakkautta, niin ei voi nähdä Jumalan kasvoja niin kuin Jaakob, että siihen liittyy sielun vapaus. Minun sieluni on vapahdettu.

Ja tuo paikka tuli niin tärkeäksi Jaakobille, että hän antoi sille nimenkin sen mukaan: Pniel, vanha käännös ja Penuel, uusi käännös, joka tarkoittaa Jumalan kasvot. Ja jossakin on se suomennettu: Täällä minä olen nähnyt Jumalan kasvot.

Sellaista sai aikaan, kun armollinen Jumala lähestyi matkaystävässä, jolle sai kertoa tuntua painavat asiat, purkaa tuntonsa kuorman ja kuulla vapauttavan evankeliumin. Mutta tällaista kuvaa, Jumalan kuvaa, me jatkuvasti välitämme. Meidän pitäisi välittää itsestämme, siis niin, että Jumalan armo välittyisi meidän sanoissamme, puheissamme ja teoissamme.

Niin, että kun joku kokee keskusteluissa, että minun Jumalani on ollut minulle niin ankara ja leppymätön, että saisi kertoa toisenlaisen kertomuksen. Jumala haluaa armastaa sinut. Jumala haluaa kutsua sinut armonsa yhteyteen valtakuntansa lapseksi. Näyttää armastavat kasvonsa sinulle. Tällaista viestiä Jumalan kansan saa ja pitää välittää.

Jumala haluaa kutsua ihmisiä, niitä, jotka kokevat Jumalan ankarana tuomarina. Jumala haluaa kutsua ihmisiä. Jumala saisi päästä tuntemaan erilaisen Jumalan. Sellaisen, joka armastaa minut. Sellaisen Jumalan, joka antoi ihmiseksi syntyneen poikansa meidän edestämme kuolemaan. Rakasti meitä niin paljon, että antoi ainokaisen poikansa kuolemaan, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi.

Näin kuva muodostuu ihmisille omista taustoista lähtevänä. Kristitylle se on kaunis, armollinen ja rakas. Epäuskoiselle se on vähän niin kuin Kainille, että kokee, että ei ole Jumalan kasvojen edessä, vaan pakenee. Minä joudun pakenemaan sinun kasvojesi edestä.

Mutta keskellämme olevalla maailmalla, ihmisten elämällä, ihmisillä, me näemme on myös kärsivät kasvot. Jumalan Poika on nähnyt ja näkee ihmisten kärsimykset. Nähnyt ennen ja näkee vieläkin.

Se Israelin kansakin kauan sitten huusi Jumalan puoleen orjuudessa ollessaan, että he nääntyvät siellä Egyptin kansan orjuudessa. Niin siitä kerrotaan, että Jumala kuuli heidän huutonsa, näki heidän tuskansa ja Jumala käänsi kasvonsa heidän puoleensa. Mutta Jumalan aika tuli silloin, kun Jumala oli sen päättänyt. Ihmiset olivat pitkään sitä jo pyytäneet ja rukoilleet.

Virrestä ehkä muistatte sanat: Kasvosi kirkkaat milloin näytät. Välillä tunnemme, että Jumala peittää meiltä kasvonsa. Emme näe tarkasti emmekä hyvin. Emmekä varsinkaan ymmärrä, miksi tällaista tapahtuu. Ne ovat meille täysin käsittämättömiä asioita ja täydellinen arvoitus. Miksi Jumala sallii tällaisia hetkiä?

Siinä Herran rukouksessakin on pyyntö: Käännä kasvosi minun puoleeni. Ja se on niin vanha rukous, että se on Moosekselle aikoinaan annettu. Kun sinä rukoilet kansasi puolesta, sano näin. Ja sitten löytyy se Herran rukouksena tunnettu rukous Mooseksen kirjasta, johon kuuluu yhtenä osana se, että Jumala valistaisi kasvonsa meidän puoleemme.

Mutta mikä tuota näköyhteyttä peittää ja hämärtää? Monet asiat. Me tiedämme, että synnin sumu sielun peittää. Elämän raskausvaikeudet. Asiat, joita emme voi ymmärtää emmekä käsittää. Kuljemme joskus niin syvällä, että psalmin kirjantekijän sanoen saatamme tuntea: Syvyydestä minä sinua huudan. Herra, kuule minun ääneni. Kallista korvasi minun puoleeni.

Kun me olemme yhdelle koolle tulleet, niin aina meillä on se rukous, että Jumala siellä seurojen yhteydessä meille kirkastaisi sanansa, kirkastaisi kasvonsa, saisi sanassaan lähestyä meitä. Ja se rukous, että me saisimme, Jumala antaisi puhetta niin, että puhujalle puhetta niin, että kuulija ymmärtäisi, että Jumala puhuu minulle. Jumala haluaa nyt minua virvoittaa, lohduttaa, ruokkia, neuvoa ja opettaa. Jumala kirkastaisi siinä sanassa kasvonsa, niin kuin Jaakobille siellä vuoristossa, karussa vuoristossa, jossa hän toteaa, että olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvoihin.

Mutta eikö teilläkin ole samanlaisia tuntemuksia kuin tuolla Jaakobilla, että evankeliumin voima on ollut niin suuri, että siitä syntyy samanlainen näkymä kuin Jaakobilla: Minun sieluni on vapahdettu. Evankeliumin voima on edelleenkin siinä. Se ei ole siinä, että turmeltunut ihminen sitä julistaa toinen toiselleen, vaan se voima on siinä evankeliumissa, ei sen lausujassa.

Joskus kauan sitten muuan iäkäs mies tuli tässä kaupungissa minun luo ja sanoi, että minä olin sairaalassa. Ja siellä viereisellä petillä minun tuttu, vuosikymmenien ajan tuttu ihminen oli. Ja se kysyi häneltä, kun tiesi hänet uskovaiseksi, että saako hänkin uskoa. Ja tuo mies oli julistanut evankeliumin päästön tuolle tutulle ystävälleen. Hän sitten kysyi minulta, että kun minä olen niin heikko ja huono, että pitäisiköhän siellä käydä jonkun muunkin siunaamassa häntä. Ja minä sanoin, että ei ole voima sinussa, ei sinun heikkoudessasi, eikä sinun voimassasi, vaan evankeliumissa. Saat olla ihan varma, että se evankeliumi on ihan yhtä pätevä sinun sanomana kuin kenen muun tahansa sanomana. Ja pian tuon jälkeen se mies kuoli pois.

Että näin saattaa evankeliumin sanoman viedä ja kokea itsensä heikoksi, huonoksi kristityksi. Minä muistelen, että erässä kristillisyyden kirjassa eräs puhujan puoliso, rouva, kuuntelee miehensä puhetta seuroissa. Se sitä kuunnellessaan toteaa, että on se kotona tuo minun mies ängyrä, mutta on sillä ihana evankeliumi. Mä luulen, että tällaiseksi ängyräksi aika moni tuntee itsensä ja puolisot toinen toisensa. Mutta kun evankeliumia käytetään kotona tai missä tahansa, se evankeliumi ei muutu sen heikommaksi, vaikka kuinka ängyrä sitä julistaisi.

Siinä avautuu tuo sama näköala kuin Jaakobille: Minun sieluni on vapahtettu.

Rakkaat matkaystävät, siskot ja veljet täällä paikan päällä ja siellä jossain, missä sä tuutte kuuntelemaan. Tänäänkin tämä vapauttava evankeliumi on keskellämme, keskuudessamme. Nytkin saat uskoa sinä siellä jossain tai täällä. Turvallisesti synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Saat turvallisesti katsella Isän kasvoja. Todeta Jaakobin tavoin: Minä olen nähnyt ja näen Jumalan kasvosta kasvoihin. Minun sieluni on vapahdettu. Jääkää sen tähden nytkin uskomaan turvallisesti. Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Jääkää evankeliumin turvin tekemään matkaa.

Meillä on hyvä Isä taivaassa, joka katselee ja näkee meidät. Ja valistaa meidän puoleemme kasvonsa joka hetki. Onnellista kotimatkaa teille kaikille, rakkaat ystävät. Pysykää tämän siunauksen, evankeliumin siunauksen osallisuudessa aina elämänne loppuun asti. Niin kerran päättyy kuvastimeen katselu. Taivaassa on kaikki kirkasta ja tietopuutteeton. Eipä auringonkaan paiste niin ole loistava kuin taivaan kirkkaus.

Näin saamme jäädä Jumalan ja hänen armonsa ja siunauksensa suojaan. Jeesuksen nimeen, aamen.

Saanko minä jäädä uskomaan syntini anteeksi? Näin haluan uskoa. Ristimme käteemme ja hiljennymme Herran siunaukseen. Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Aamen.