Maakunnalliset kesäseurat/Seurapuhe Alajärven kirkossa 29.07.2023 11.29

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Pyydän lukea yhteisen tutkiskelun aiheeksi täältä Vanhan liiton puolelta ensimmäisestä Mooseksen kirjasta kolmannesta kymmenestä seitsemännestä luvusta jakeet 25 ja 28 asti. Sanat kuuluvat Jeesuksen nimeen luettuina.

Veljekset istuivat syömään, mutta kun he kohottivat katseensa, he näkivät ismailaiskaravaanin, joka oli matkalla Kileaadista Egyptiin, kamelit suitsukkeilla, balsamilla ja mirhalla kuormattuina. Silloin Juuda sanoi veljilleen: "Mitä hyötyä meille on siitä, että tapamme veljemme ja joudumme kätkemään verityömme jäljet? Myydään poika noille ismaililaisille, niin meidän ei tarvitse itse käydä häneen käsiksi. Onhan hän sentään meidän veljemme." Hänen ja veljensä olivat samaa mieltä. Kun midianilaiset kauppiaat kulkivat paikan ohi, veljet vetivät Joosefin kaivosta ja myivät hänet heille kahdestakymmenestä hopeasekelistä. Ja kauppiaat veivät Joosefin Egyptiin. Aamen.

17-vuotias ja kaivon pohjalla. Tällä seurassakin on varmasti paljon teitä nuoria. Ehkä juuri 17-vuotiaitakin. Ehkä te nuoret ja lapsetkin osaatte asettua tuohon Joosef Nuorukaisen asemaan. En tiedä, onko täällä sanan kuulossa ihmisiä, jotka kokevat olevansa kaivon pohjalla. On noussut, että seinät pystyvät. Ehkä nuorella peruskoulun päättäjällä, joka on opistoon hakenut. Sinne on sankoin joukoin tänäkin vuonna haettu. Kaikki eivät heille voitu sinne opiskelemaan ottaa. Voi olla myös joku toinen koulupaikka, mihin kävellä päässyt. Suuri pettymys. Miksi minulle käy näin? Miksi ystävät siitä läheltä näyttävät saavan sellaisen paikan, kun kulloinkin haluavat? Ehkä voi olla terveydellistä haastetta. Murhetta jaksamisen kanssa. Miten jaksaa työelämässä. Taloudellista murhetta. Elatuksen murhetta. Murhetta ihmissuhteessa. Murhetta ihmissuhteessa läheisten, naapureiden, työtovereiden kanssa. Voi olla olotila siellä kaivon pohjalla. Miten tästä pääsee eteenpäin? Haemmekö me usein syytä sille, että jos näin tulee vastoinkäymisiä? Mieleni tulee vuosien takaa iltapäivälehtien lööppi, jossa julkisuuden henkilö, jolle oli tullut terveydellisiä vaivoja, kohtuu vakaviakin, kohtuu nuoresta iästä huolimatta, sanoi: "Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Tarkoittaako se sitä, kun meille tulee vaivaa ja vastusta, että me jotenkin olemme syypäitä tai ansaitsemisen? Tänä aikana tuntuu kovasti haettavan selitystä, että kyllä täytyy olla syy ja seuraus. Aika usein Suomessakin kuulee, kun katselee ihmisten haastatteluja ja kuulee päästä joskus kielen käytössäkin, ei uskovaisten keskuudessa, mutta tuolta itämaista rantautunut ajattelu jollain tavalla karmallisuudesta, että karma kiertää. Täytyy olla jotain tässä takana, jos ihminen kohtaa menetyksiä tai vastoinkäymisiä.

Job kohtasi myös menestystä, mutta kohtasi myös vastoinkäymisiä. Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi, sanoi Job. Ja kun hänen puolisonsakin kysyi vastoinkäymisistä, että jos sinne jo hylkää Herraa, niin Job rohkaisee. Kun otamme kaiken hyvän, mitä Herralta saamme, saamme ottaa myös sen kaiken koettelemuksen ja vaivan, mitä Herra meille antaa. Ja kun Job sitten menettää oman terveytensäkin, kun on ensin menettänyt omaisuutensa ja lapsensa, ja hän ryhtyy käymään. Jobin kirja on pitkä ja moninainen. Siinä käydään paljon keskustelua Jumalan kanssa. Jobin ystävät tulevat hänen luokseen, sitten pohtivat, että mikä on se syy, miksi Jumala sallii hänen hurskaalle palvelijalleen, niin kuin Jobista sanotaan, tapahtua tällaista. Job ei kiroa Jumalansa, mutta pyytää saada vastausta, miksi hänen elämänsä on tällainen. Jumala vastaa sitten lopulta Jobille. Jobillekin. Jumala vastaa meidänkin pyyntöihimme ja rukouksiimme omalla ajallaan ja omalla tavallaan. Job saa uskolleen vahvistuksen. Jot ovat silmäni nähneet. Minä mieletön. En ymmärrä Jumalan tarkoituksia. Me emme ymmärrä Jumalan aivoituksia, jotka kulkevat ylitse meidän. Mutta me saamme luottaa siihen, että Jumala aina ajattelee lapsistaan, luoduista lapsista, heidän parastaan. Hän haluaa vetää heitä puoleensa monenlaisilla erilaisilla elämän kohtaloilla. Ei koskaan viedä eroon Jumalasta.

Opetuslapsetkin kysyvät Jeesukselta: "Rabi, rabi, kenen syy on, kun tuo kerjäläinen tuossa on ollut syntymästään asti sokea? Hänenkö itsensä vai hänen vanhempiensa?" Ja Jeesus vastaa: "Ei kummankaan, vaan että hänessä Jumalan suuret teot ilmi tulisivat." Ja kun me käymme katsomaan Joosefin elämän vaiheita, niin emme me saa todeta, että kyllä Jumala siunasi hänen elämäänsä. Hänen elämänsä kautta myös koko tätä Jaakobin sukupolvea.

Jos palaamme sinne kaivon pohjalle, niin mikä Joosefin on vienyt sinne? Miten voi tulla tollainen tilanne, että veljekset ovat noin julmasti vihastuneita omaan veljeensä? Mieleni muistuu tätä tekstiä ajatellessa. Se FRK on julkaisu, jota pienenä poikana kuulin, sitten osasi itsekin lukea, joulusta jouluun, jossa oli se yksi kertomus, jossa eräs poika halusi tuskastui siskoonsa niin paljon, että halusi myydä pikku siskon. Tai taitaisi olla meilläkin, tuossa rouvan kanssa muisteltiin, niin välillä joku lapsista on saattanut laittaa ilmoitusta, että haetaan uutta äitiä tai voisi muuttaa naapuriin, kun siellä saa syödäkin kunnolla, parempaa ruokaa kuin kotona.

Lapsellakin voi olla erilaisia kiukutteluja, ja myös meillä vanhemmilla voi olla suhteessa säröjä. Ja saamme katsomaan tätä Jaakobin perhettä. Jaakobille oli siunaantunut, Jumala oli siunannut lapsia, poikia, ja Raamatussa mainitaan nimeltäkin ainakin yksi tytär. Jos miettii kuinka monta suhdenuolta on vaikkapa kahdentoista pojan perheessä ja vielä tyttäret. Ja sitten siellä oli Jaakobilla vaimoja ja orjattaria ja palvelijoita. Niin kuinka monta suhdenuolta tuossa on ihmisten välillä.

Ehkä täällä on teitäkin kuulijoita, jotka olette isostakin perheestä tai vaikka pienestäkin. Niin jokaisesta ihmisestä toiseen lähtee suhdenuoli tai on suhde. Millaisissa väleissä olemme tuon toisen ihmisen kanssa. Jumala oli antanut Jaakobille jälkeläisiä, taivaan lahjoja. Se ihminen, joka sinun vieressä tätäkin puhetta kuuntelee, ehkä se on puoliso, ehkä se on lapsi, ehkä se on ystäväsi, saattomiehesi. Se on Jumalan suurta lahjaa. Jumala on antanut meille lahjoja. Me emme voi omistaa sitä. Ja usein ehkä sen lahjan arvokkuus ymmärtää siinä vaiheessa, jos sen lahjan menettää.

Täällä on varmasti teitä sisaria ja veljiä, jotka olette saaneet saatella oman puolisonne ajanrajan tuolle puolelle. Ja teitä isiä ja äitejä, jotka olette saaneet ehkä vain hetkenkin pitää sitä pienokaista sylissä. Ja sitä pientä taivaanlahjaa. On saattanut nousta Jumalalle kysymys: miksi emme saaneet pitää tätä? Miksi niin vähän aikaa annoit meille tämän? Miksi kohdussani kannoin tätä? Nämä kuukaudet ja sitten minulta pois. Päivällinen isä lohduttaa sille jälleen näkemisen toivolla, niin kuin kuningas Daavidkin sanoi: en voi saada lastani takaisin, mutta voin päästä hänen luokseen ajanrajan tuolla puolella.

Tuo nuori herra Joosefkin oli menettänyt äitinsä, äitinsä Raakelin, joka kuoli, kun Joosef sai vielä yhden nuoremman veljen, Benjaminin. Kuinka kova paikka se on varmasti. Äiti on aina äitiä, varsinkin nyt siinä nuoruuden kovissa vaiheissa. Lähtee äitirinnalta. Voi se niin. Silloin varmasti kysyy tai vaaliselta isältä sitä, että varjata sinä minua lastani, että minä täällä maailmassa selviän ilman sitä äidin tai miksei isänkin turvaa, jos isä on otettu pois.

Jaakobin perheessä oli varmasti puhuttu hyvästä Jumalasta. Sitä Jumalasta, josta Jaakobille oli hänen isänsä Iisak ja Iisakille puolestaan Abraham kertoneet niistä lupauksista, mitä Jumala oli antanut. Siitä olivat saaneet Jaakobin pojatkin kuulla. Kun Jaakob sieltä Laapanin luota, enonsa Laapanin luota palaa takaisin Iisakin luokse, niin hän pyytää vaimojaan ja palvelusraukkiaan heittämään ne kaikki epäjumalan kuvat, mitä ehkä siellä vieraassa maassa Laapanin luona on tullut mukaan. Ei Jaakob uskoa ollut kieltänyt, mutta Jaakobkin oli varmasti kasvanut. Hän oli hoitanut Laapanin laumaa, lammaslaumaa hyvin paimentanut ja saanut sen kasvamaan.

Jaakobhan käy sitten siellä Jaakobin paininsa, kun hän on kohtaamassa Eesauta, ja hän on jakamassa oman sukukuntansa kahtia, että kaikki eivät ainakaan menehtyisi, jos tuo Eesau on vihansa päivät vielä muistava. Mutta kun Jaakob sitten sen Jaakobin painin jälkeen pyytää sitä taistelukumppaniaan: en päästä irti ennen kuin siunaat minua. Hänen sydämensä saa kuulla sitä armo evankeliumia. Hänenkin mielensä muuttuu, ja hän lähtee yhtenä joukossa ja Jumalan lapsijoukkoa jaetaan erilleen, vaan se kulkee yhtenä laumana. Se kulkee yhtenä hitaana laumana niin, että hitainkin kulkija pysyy tämän matkajoukon mukana.

Ja niinpä Jaakob asettuu sinne isiensä maille. Siitä tämä kertomus Joosevista alkaa. Joosefin kaikki veljet eivät ole uskomassa, ja Joosefin välit veljiinsä muuttuvat tai veljien välit muuttuvat Joosefiin sellaisiksi, että he eivät edes halua puhua hänelle ystävällisesti. On surullista, jos ihmisten välit menevät sellaiseksi, että me tunnemme toista kohtaan ehkä kateutta tai katkeruutta tai negatiivisia ajatuksia. Emme halua kohdata häntä, emme pysty katsomaan silmiin tai halua lausua hänelle sanokaan. Eikö silloin synti ole tehnyt meissä työtä? Kiitos.

Mutta jos ihminen jää syntiin ja katkeruuteen, niin se kuluttaa ja syö ihmisen. Nuori Joosef kantelee isälleen näistä velipuolistaan, ja eiväthän he siitä tykkää. Miksi Joosef kantelee? Hän on kertomassa, niin kuin Biblia käynnössä sanoo, ilmoitti isällensä, mikä paha sanoma heistä kuuluu. He eivät halunneet elää Jumalan lapsen elämää, sitä elämää mitä Jaakob oli heille kertonut ja mitä me haluamme omille lapsillemme kertoa hyvää Jumalasta.

Täälläkin on jo puheissa puhuttu siitä, kuinka noita taivaan pienokaisia tulee ruokkia. Karitsoja. "Ruoki minun karitsojani", sanoo Jeesus Pietarille ja meille kaikille isille ja äideille. Ja eikö Jumala asetakaan sen, tai Jeesus asettaakin lapsen Jumalan valtakunnan esikuvaksi. Me olemme Jumalan lapsia, ja lapsen kaltaisesti haluamme uskoa. Se voi olla nuorillakin vaikeaa, jos tuntuu, että kaveri tai tuttava porukassa on menoja kielen käytössä sellaista, että se ei sovi Jumalan lapselle. Se on viemässä pois Jumalan luota. Se voi ja onkin vaikeaa ehkä sanoa niille kavereille, ystäville: onko tämä nyt oikein, mitä teemme tai mitä ajattelemme tai miten vietämme vapaa-aikaamme? Ja siitä voi olla vaikeaa kertoa muille uskovaisille tai ehkä jopa isälle ja äidille sisaruksistaan. Helposti saatamme saada sellaisen kantelupukin maineen tai mikä nipottaja sinäkin olet, vaikka haluamme sitä, että tuokin ihminen säilyisi Jumalan lapsena.

Mutta kohta me muistutamme nyt. Kans Jehova Israel rakasti Joosefia enemmän kuin muita poikiaan, sillä Joosef oli syntynyt niin, etteivät enää voineet edes puhua hänelle ystävällisesti. Meillä vanhemmilla kysytään oikeudenmukaisuutta, pitkämielisyyttä ja laupeutta, että me osaisimme tasapuolisesti kohdella kaikkia lapsiamme. Lapsilla on erilaisia tarpeita ja erilaisia vaatimuksia. Perheessä on aina yksi tai aikaisin useampia lapsia, niin monen ikäisiä. Voi olla, että ne nuoremmat vievät meiltä aikaa paljon tai saamme antaa heille aikaa paljon, kun he tarvitsevat apua niissä arkisissa askareissaan. Jäähän meillä aikaa. Jäähän meillä aikaa myös sitten kysellä ja keskustella noiden vanhempien lastemme kanssa, kysellä kuulumisia ja mennä ehkä illalla vuoteen ääreen ihan pyytämättäkin saarnaamaan sitä armoa evankeliumia.

Muistan meidän lapsista, kun sitä isossa perheessä usein kierrätetään. Meilläkin oli aina nuoremmilla edellisten lähinnä vaatteita ja miksei myös harrastusvälineitä. Sitten ehkä oli jo ajatus, kun oli mennyt kuusi vuotta, kun nuorimmainen oli syntynyt, että taivaan isä ei enää noita lahjojaan anna meidän perheeseen. Niin sitten rouvakin päätti, että nyt, tai jo vähän aikaisemminkin, että annetaan nuo vaatteet nyt sukulaisille, kenellä on pieniä lapsia. Yksi poika oli ja sitten muut olivat tyttäriä. Ja sitten, jos meille vielä sattuu syntymään, kun me ollaan vielä lapsen, niin sille laitetaan sitten uutta ja pramiaa. No ei nyt ihan noin, mutta kuitenkin, että saa sitten uudet vermeet.

Taivaan isä antoi sitten kuusi vuotta nuorimmaisesta vielä kymmenisen lapsen toisen pojan. Ja en tiedä, sanonko väärin, jos sille teetettiin värikäs viitta. Ja Raamatussa kerrotaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että muut lapset eivät olisi yhtä lailla olleet rakkauden kohteena. Raamattu antaa selityksen, miksi isä rakastaa Joosefia. Syntyi hänelle vanhoilla päivillä. Ja kun Joosef lähtee sinne Laapanin enonsa luokse, niin hänhän työskentelee seitsemän vuotta, että saisi vaimokseen Raakelin. Ja kun hän seitsemän vuotta on työskennellyt, niin Laapan antaa hänelle vanhempia. Ja hän saa sitten Raakelin. Ja vielä kuusi vuotta lisää, niin hän saa sitten karjansa mukaan ennen kuin hän 20 vuoden Laapanille työskentelyn jälkeen lähtee sieltä pois.

Joosef näkee myös unia, ja hän kertoo niistä veljilleen ja isälleen: "Kuulkaapa millaista unta minä näin. Me olimme pellolla, lyhteitä sitomassa, ja yhtäkkiä minun lyhteeni nousi pystyyn ja teidän lyhtenne kokoontuivat ympärille ja kumartuivat maahan minun lyhteeni eteen." Veljet sanoivat hänelle: "Sinustako tulisi meidän kuninkaamme? Sinäkö muka hallitsisit meitä?" Ja näiden unien ja puheiden takia he vihasivat häntä yhä enemmän.

Joosef näki vielä toisen unen ja kertoi senkin veljilleen: "Taas minä näin unta, ja siinä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat minun eteeni." Kun hän oli kertonut tämän isälleen ja veljilleen, isä nuhteli häntä: "Mitä tuollaiset unet ovat olevinaan? Pitäisikö minun ja äitini ja veljiesi mukaan tulla kumartamaan sinua?" Veljet olivat kateellisia Jooseville, ja hänen isänsä nämä tapaukset jäivät askarruttamaan.

Joosef näki unia. Jumala voi monin tavoin puhua. Hän on puhunut profeettojen kautta, niin kuin tänne Vanhaan testamenttiin on Jumalan sanaa kirjoitettu. Ja viimeisinä aikoina, niin kuin hebrealaiskirja aloittaa, Jumala on puhunut omassa Pojassaan. Se lupauksen sana, johon nämä Vanhan liiton matkamiehet ja naiset uskoivat, tuli lihaksi Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Ja Jumala puhui Pojassaan.

Jumalan valtakunta on tullut. "Tehkää parannus", julisti Herra Jeesus Kristus. Ja me saamme tämän päivän uskovaisille luottaa tuohon toteutuneeseen lupaukseen, uskoa sen päälle, että se on vielä tänäkin päivänä voimassa.

Vanha testamentti, kun luemme, niin luemme sieltä, miten Jumala on tehnyt suuria ihmetekoja. Jumala on siunannut omaisuutensa kansansa vaiheita, on varjeluksen käden antanut kulkea sen päällä. Mutta Vanha testamentti ja me luemme myös, että siellä annetaan lupauksen sana tuosta käärmeen rikkipolkevasta, lupauksen sanaa Messiaasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Jämmekö me tässä Joosevissa nähdä monessa kohtaa Kristuksen esikuvan? Kuinka Joosevilta nuo veljet, nuo häneen vihastuneet veljet, kun Joosef sitten isänsä pyynnöstä menee katsomaan veljiään, isoja veljiään, jotka ovat siellä karjaa paimentamassa tai lampaita paimentamassa, niin vihastuvat häneen. Ja kun he näkevät hänet jo kaukaa, niin päättävät surmata. Häneltä otetaan tuo isän värikäs viitta pois, ja hänet lähetetään orjaksi Egyptiin. Myydään paristakymmenestä hopeasekelistä orjaksi oma veli.

Niinkö Herra Jeesus Kristus laskeutui sieltä taivaan kunniasta ja loistosta tänne maan päälle, otti orjan muodon, tuli tänne, jotta meillä, minulla ja sinulla, hänen sovituksensa päälle uskovalla, olisi mahdollisuus pelastua? Kuinka Herra Jeesus Kristus joutui häväistyksi, joutui vilkatuksi minun ja sinun tähden, meidän syntiemme tähden.

Kun me mietimme tuota Joosefia, tilanne näytti pahalta. Veljekset olivat murhanhimoisia jopa, mutta taivaan Jumala varjeli. Jumalalla on mahdollisuus varjella. Varjella. Siihen me saamme luottaa, vaikka ne kaivon seinät nousisivat pystyyn.

Tässä auttoi Herra. Ei meillä muuta toivoa olekaan. Voi olla, että meidän suhteemme, ihmissuhteemme, jopa siellä perheessä, ovat niin kuin virvelin siima. Ne ovat sotkuiset. Voiko niitä selvittää? Saako niitä muuta kuin menemään pahemmaksi? Kuinka silloin saamme pyytää taivaalliselta Isältä, että saisimme toisiamme siunata sillä armo-evankeliumilla. Me yrittäisimme pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. Ei se ole aina helppoa antaa anteeksi. Itsekin tunnen, että olen aika pikaistuva. Saunan kiuas lämpeää nopeasti. Sitten kun vaikka rakkaan puolison kanssa tulee erimielisyyttä, itse pikaistuksissaan suuttuu, ja sitten jo ehkä haluaisi mennä pyytämään anteeksi ja sopia. Toinen ei välttämättä olekaan vielä valmis. Sitten sitä saattaa suuttua uudestaan. Emme voi vaatia sitä, että toinen on nyt heti, kun minä olen valmis sopimaan tämän riidan. Se voi vaatia aikaakin.

Kyllä Raamattu meitä kehoittaa ja rohkaisee siihen, että ennen kuin päivä painuu mailleen, niin sopisimme armo-evankeliumilla väärin sanomiset, väärin tekemiset. Mutta se, että kun meillä tuntuu, meistä tuntuu, että esimerkiksi ihmissuhteissa on niin siima sykkyrä yllä, niin usein sitä kun pyytää armo-evankeliumia, niin saa keskusteluyhteyden, pääsee puhumaan niistä syistä. Se siima selviää. Se ikään kuin heitetään sinne armon mereen se sykkyrä. Ei se tarkoita, että se pitää kokonaan unohtaa, mutta synnit ovat anteeksi annettuja. Mutta toki on hyvä keskustella myös niistä, että mistä se johtuu, jos se siima aina menee sykkyrälle ja miten voisi kilvoitella tässä lähimmäisten kesken niin, että taas saisimme jatkaa matkaa hyvällä ja rauhallisella ja iloisella mielellä.

Me saamme ottaa toki vastaan ammattiapuakin, mutta armo-evankeliumi on se, mikä ei ole meistä lähtöisin, vaan se tulee meidän ulkoa taivaasta. Siinä ei ole mitään ihmisen voimaa, ja siksi se on niin voimakas. Se tekee heikoista väkeviä. Se tekee niistä heikoista, jotka kokevat, että he tarvitsevat sitä. Se tekee niistä väkeviä. Ei voimakkaita, mutta se antaa rauhan ja ilon, saa voimia lähteä selvittämään asioita.

Tuossa lauloimme Saarna Virtänä, norjalaisen oslolaisen papin 120 vuotta sitten kirjoittaman, ehkä voisi sanoa rukouksen. Monet virsistävät rukouksia. Ole, Theodor, moi, oslolainen diakoniapappi. Näin meille Tonvirren tiedot kertoivat. Hänen tyttärensä sanoi, että isä oli tullut raskaan työpäivän jälkeen kotiin. Oli vieraillut monissa perheissä, missä oli murhetta ja hätää. Ehkä elatuksen murhetta. Oli väkivaltaa. Oli alkoholi ottanut kuninkaan paikan niissä osissa kodeissa. Näki inhimillistä hätää ja myös hengellistä hätää.

Niin eikö Joosefkin, jammekö mekin varmasti, voi yhtyä tähän, mitä Ole, Theodor, moi on rukoillut ja runoillut: "Kun uuvun haavoitun, huomassas Herra sun, suuren ja siunatun levätä saan. Toiset, jos hylkäävät, kasvosi lempeät puoleeni kääntyvät rohkaisemaan."

Voi olla, että täällä on kuulemassa puhetta sinne nuori tai miksei vähän vanhempikin, joka kamppailet sen kanssa, että jaksanhan minä olla uskomassa. Voi olla, että moni ystävistä siitä viereltä on kieltänyt uskoonsa, on uupunut matkalla. Jaksattaa sinne luottaa Jumalaa. Kyllähän näkee ja tietää tilanteesi. Jaksattaa sinne tulla kuuntelemaan armo-evankeliumia, rohkaisua omalle kohdallesi ja uskomaan omia syntejäsi anteeksi.

Voi olla myös vanhempia, niin kuin Jaakob, joka murehti varmasti omien lastensa uskottomuutta. Ei meidän tarvitse rasittaa itseämme sillä, että meidän sukukuntamme on valmis. Meidän sukukuntamme tai perheemme ei ole kaikki uskomassa. Se on toki murheellinen asia. Saamme rukoilla taivaallista Isää, että tuhlaajapojat ja tyttäret vielä löytäisivät Jumalan valtakuntaan takaisin.

Vannuskaan rukous on voimallinen, ja se voi olla vielä haudan takaakin. Voi muistaa pitkäänkin maailmassa ollut elänyt lapsi sen äidin tai isän turvallisen saarnan ja kehoituksen, jonka ehkä on nuoruuden huikentelevaisuudessaan olkapäitä kohottamalla ohittanut. Mutta maailma ei ole tarjonnut siitä, mitä se lupaa. Se sielun vihollisen houkutus ei koskaan tarjoa sitä, mitä se lupaa. Se osaa houkutella. Se laittaa myös ne virvelin siimat sotkuun meidän välille. Mutta se on myös taitava verkon kutoja. Se tietää, minkä silmäiseen verkkoon kukin meistä parhaiten ui.

Saamme riemuita ja iloita siitä, että saamme itse olla uskomassa ja saamme olla kertomassa siitä myös läheisillemme. Meidän ei tarvitse hävetä tätä uskon asiaa. Me olemme, niin kuin kuulimme edellisessä puheessakin, sanan kylväjiä ja saamme sitä kylvötä tehdä omalla elämällämme, omalla vartiopaitollamme.

Niin kuin tuo virrentekijä vielä jatkaa: "Herrani armahda, ohjaaja taivuta, minne ja milloinka tahtosi vie. Neuvoilla henkesi, valaise mieleni, tee Jeesus rakkaaksi ristisi tie."

Kyllä tässä Joosefin elämässäkin Jumalan siunaus näkyy. Joosef, joka joutui orjaksi, menestyi siinä tehtävässään. Herra oli hänen kanssaan. Ja vaikka Joosef koki vielä siellä orjuudessakin vastoinkäymisiä, yritettiin houkutella huoruuden syntiin. Joutui vankilaan, vaikka halusi olla uskollinen Jumalalle. Ja siellä oli se, että hän oli uskollinen Jumalalle. Ja siellä vankilassakin hän menestyi.

Voi tulla ajatus, että jos minä koitan vaikkapa yrittäjänä tai työntekijänä tehdä toimen niin rehellisesti, maksaa veron ja ne mitä keitarille ja mitä yhteiskunnalle kuuluu, niin miten minä voin pärjätä, kun tuntuu, että nuo, jotka ehkä kepuuli konsteenkin koittavat joskus tehdä, niin niillekö vain menestyisi? Eikö vain menestys hoituu?

Ei Joosef ovin voimin jaksanut varmasti tätä kilvoituksen matkaa, vaan hän turvautui Jumalaan. Ja Jumala piti Joosefin pienen paikalla. Jumalan suunnitelmat olivat suurempia kuin Joosefin sukukunnasta, anteeksi, Jaakobin sukukunnasta yksikään tiesi. Jumala Joosefin kautta pelasti nälänhädästä Jaakobin sukukunnan ja myös Egyptin maata.

Kun sinne tulee nälänhätä ja ensin tulevat nämä viljavat vuoret, ja silloin rakennettiin, varastoitiin sitä viljaa. Joosef ymmärsi, voi inhimillisesti ajatella, että voiko tuollaista antaa anteeksi, että omat veljet luopuvat veljestään. Herra Jeesus Kristus ei kelvannut omilleen. Ei kelvannut Israelin sukukunnalle, vain muutamat uskoivat. He hylkäsivät hänet.

Ja mitä Jeesus opettaa meillekin: rukoilkaa vihamiestemmekin puolesta. Kuinka vaikeaa varmasti, jos miettii inhimilliseltä kannalta tai mahdotonta oli Joosefin antaa anteeksi noille veljille, joille sitten tulevat sieltä Egyptistä sitä viljaa hakemaan. Ja kun lopulta sinne Jaakobin koko sukukunta saapuu, Jaakobkin on jo sydän vähän kuivana, on turtunut. Ei meinaa uskoa, kun veljet sanovat, että Joosef elää. Se on varmasti sama tuntemus, tuntemus.

En tiedä, sanonko väärin, jos ajattelen, että kun sieltä tyhjältä haudalta tuodaan sitä ilosanomaa: Herra Jeesus elää, hän on ylösnoussut. Ja niin Jaakobkin saa lähteä, saa kuulla sitä evankeliumia ja uudestaan Jumala hänelle unessa ilmoittaa, että mene sinne. Ja nämä lupaukset, nämä armolupaukset, joita Abrahamille ja Iisakillekin on annettu ja Jaakobillekin jo aikaisemmin, ovat edelleen voimassa.

Sitä viljaa sai vain yhdestä paikasta. Täytyy lähteä sinne Egyptiin. Sitä armo-evankeliumia jaetaan tänään yhdestä paikasta. Se on savisiin astioihin kätkettynä, ei oman voimansa tunteviin. Sitä saa Jumalan valtakunnasta, uskosta uskoon. Sillä valtakunnalla ei ole maallisia rajoja, ei etnisiä rajoja, vaan se kulkee sydämistä sydämiin. Ihminen, joka on saanut kaikki syntinsä anteeksi, niin hänestä tulee tuon valtakunnan jäsen. Hänestä tulee se vesiastia, ammennusastia, jolla pystyy antamaan, jolla on valta ja lupa antaa syntejä katuvalle anteeksi.

Eikö tämä Joosefin kertomus elämän vaiheet kerro hyvää Jumalasta? Voi olla yksittäisiä vaikeitakin hetkiä, mutta Jumala tuo kaiken taivaan ja maan hallitsija tietää varmasti, mikä hänen lapsilleen ja lapselleen kulloisessakin tilanteessa on hyvä.

Rakas sisäreni ja veljeni, tälläkin hetkellä sitä taivaan ihanaa viljaa, sitä leipää, on lupa murtaa näissäkin seuroissa, saat siellä tiedotusvälineet, netin äärellä, seurakentällä tai täällä kirkossa. Saat uskoa, kaikki vikaiset virheesi, matkan vaivat ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja halvan sovintoveren kautta ja käydä jatkamaan turvallisesti, rauhallisin mielin ja iloiten tätä taivasmatkaa.

Teidän eteenne monissa kiusauksissa tulleena haluan omallekin kohdalle kysyä tätä armoa evankeliumia: saanko minäkin uskoa? Haluan uskoa yhdessä teidän kanssanne. Jeesuksen nimeen. Aamen.