Syysseurat/Puheenvuoro Jyväskylän RY:llä 21.09.2024 20.31

Tämä minun puheenvuoroni aihe on moni-ilmeinen yhteisömme ja Hengen ykseys.

Tiedättekö, että yhteisö ja yhteisöllisyys on Jumalan antama lahja? Onnellinen on se ihminen, joka eläissään löytää läheltään terveen yhteisön eikä jää ulkopuoliseksi. Siis Jumala tietää, että me tarvitsemme lähellemme yhteisön.

Moni-ilmeinen yhteisömme. Tämä aihe on vaikea. Minä voin olla väärässä. Mutta on tällaisia käsitteitä kuin vanhoillislestadiolaisuus, Jumalan seurakunta, Jumalan valtakunta. Nämä käsitteet saattaa joskus mennä sillä tavalla sisäkkäin, että me emme tule ajatelleeksi, mitä oikein kukin on.

Vanhoillislestadiolaisuus ei ole sama asia kuin Jumalan valtakunta. Vanhoillislestadiolaisuus on ihmisyhteisö. Jumalan valtakunta on näkymätön. Ja tämä meidän yhteisömme, tämä ihmisyhteisömme, on hyvinkin näkyvä mediassa ja ulkopuolisten silmissä.

Minä koen, että Jumalan valtakunta on tullut minua lähelle, kun istun seuroissa, missä on Jumalan lapsia, kirkossa tai rauhanyhdistyksellä. Ja siellä Pyhä Henki kirkastaa Jumalan sanaa. Silloin koen, tapahtui se missä tahansa, Jumalan valtakunta on tullut minua lähelle.

Paavali sanoi näin: "Mutta sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä, jota he sanovat lahkoksi. Ja näin palvelen isieni Jumalaa. Kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon." Minä olen joskus sanonut jollekin: minä kuljen sitä tietä, jota sanotaan vanhoillislestadiolaisuudeksi. Ja näin palvelen isieni Jumalaa. Kuljen sitä tietä.

Moni-ilmeinen yhteisömme ja Hengen ykseys. Tämä meidän yhteisömme on todella moni-ilmeinen. Viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana tämä moni-ilmeisyys on vain lisääntynyt.

Minäpä kerron, mitkä minua ovat tänä kesänä pysäyttäneet. Suviseuroissa kentällä minua vastaan käveli ulkoiselta olemukseltaan sellainen ihminen, josta kaikki kertoi, että hän ei usko samalla tavalla kuin minä. Hän tuli käsi ojossa minua vastaan ja iloisena tervehti: "Hänninen, Jumalan terve!"

Tiedättekö, että minä olin toisaalta iloinen siitä, että se epäuskoinen ihminen koki olonsa siellä suviseuroissa todella onnelliseksi. Hänen oli siellä hyvä olla. Miksi hän ei saisi sitä kokea? Hän koki tämän yhteisön sellaiseksi. Hän haluaa tulla. Miksi ei saisi?

Sitten kohtaan ihmisen, joka sanoo minulle näin: "Olen edelleen vanhoillislestadiolainen, mutta uskon eri tavalla kuin sinä." Ystävällinen ihminen. Eli haluan elää tässä yhteisössä, vaikka uskon eri tavalla kuin sinä. Olen siis edelleen uskovainen, mutta en vanhoillislestadiolainen.

Mä luin somesta, sosiaalisesta mediasta, tällaisen mielipiteen. Varmasti aivan aito: Vanhoillislestadiolaisuus on oivallinen keino tarjota tiivis ja turvallinen yhteisö tässä turvattomassa maailmassa. Niin kuin mä tuossa alussa sanoin, ihmiset hakevat itselleen turvallisia yhteisöjä, missä ne voisivat saada sitä, mitä yhteisö tarjoaa. Ja vanhoillislestadiolaisuus on oiva keino tarjota ihmisille tässä ajassa turvallinen yhteisö. Ja se on totta.

Mutta eihän se tarkoita sitä, että tullaan autuaaksi. Eihän?

Wikipediassa määriteltiin vanhoillislestadiolaisuutta. Siellä oli paljon sellaista, joka ei kyllä yhtynyt minun ajatuksiini, mutta siellä oli yksi tällainen lause, joka jäi mieleen: Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaan yhteisöllinen. Sekin on totta.

Siis yhteisöön kuuluminen on yksi ihmisen perustarpeista. On surullista nähdä joskus sellainen ihminen, joka ei kuulu mihinkään yhteisöön. Ulkopuolinen, syrjäytynyt.

Nimittäin hyvän yhteisön elämä ja toiminta pitää sisällään tällaisen antamisen ja saamisen periaatteen. Sellaiseen yhteisöön minä haluan kuulua, josta minä saan jotakin ja jolle minä voin antaa jotakin. Puhutaan siis ihmisten yhteisöstä.

Mutta sekin on sanottava, ei siihen sen pidemmälti, mutta yhteisö voi myöskin olla vaarallinen ja ajautua väärään. Siitä voi tulla harhaanjohtava, kahlitseva.

Hyvä yhteisö. Siis tällainen ihmisyhteisö tarjoaa... Miettikää vaan nyt kun kuuntelette, aivan ihmisen korvalla nyt kuuntelette: tarjoaako vanhoillislestadiolaisuus sinulle ihmisten yhteisönä näitä asioita? Psyykkistä hyvinvointia, tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vuorovaikutustilanteita. Eikö tarjoa? Niin kuin moni muukin ihmisyhteisö.

Sitten se tarjoaa fyysistä hyvinvointia, terveellisiä elämäntapoja, tapoja yleensä, jotka ovat hyviä kaikille ihmisille. Sosiaalista hyvinvointia: mahdollisuus osallistua, vaikuttaa, merkityksellisyyden tunne.

Suviseurahankkeissa olen kohdannut ihmisiä, jotka eivät usko niin kuin me uskomme, mutta ne haluavat tulla ja osallistua, kokea merkityksellisyyttä, olla mukana suurissa hankkeissa, joissa he näkevät, että ihmiset tekevät sydämellään talkootyötä. Mutta ei sillä autuutta ansaita.

Turvallisuuden tunnetta. Tapahtuu kriisi perheessä. Oletteko huomanneet, miten turvallinen yhteisö tämä on? Lähtee keräykset liikkeelle, tulee soppakattiloita portaille. Tarvitsetteko leipää? Talo palaa, tulee vaatteita säkkikaupalla. On se muuten hyvä tietää, että elää sellaisessa yhteisössä, joka tarjoaa myöskin tällaisen turvallisuuden tunteen. Voi pyytää apua.

Mutta ei tähän yhteisöön kuulumalla ja matkassa kulkemalla pääse taivaaseen.

Vanhoillislestadiolaisuus ulkopuolisen silmin. Siis se, joka ei kuulu tähän yhteisöön, mutta katsoo tätä yhteisöä ulkopuolelta: suuria perheitä, niillä on elämäntapanormeja. Sitten on nämä legendat pesukoneista ja niin edelleen. Niin, joskus aika huuhaatakin, syntilistoja.

Kun olin Oulussa, niin sinne soitettiin: toimittaja soitti ja kysyi, että voisitteko lähettää sen syntilistan toimitukselle? Niin hänelle vastattiin, että meillä sitä ei ole, mutta jos satutte löytämään, niin lähettäkää se meillekin.

Ja se on aivan ymmärrettävää, että kun ulkopuoliset ihmiset seuraavat tätä vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää, niille saattaa syntyä aika kummallisiakin käsityksiä.

Hankasalmen leirikeskuksen tiloihin tuli toimittaja Hankasalmen Sanomista, niin se kertoi avoimesti, että hän on vuosikausia ajanut tuota tietä edestakaisin ja ihmetellyt, että mitä kummallista tuolla talossa oikein tapahtuu. Lippu liehuu ja väkeä lappaa. Jotakin mystistä siellä tapahtuu. Ja sitten kun hänelle kerrottiin, että mitä tapahtuu, niin eihän tämä ole mitään kummallista.

Jos ihminen ei tiedä, niin se tuottaa sen tiedon itse. Jotkut ovat kommentoineet jopa kadehtien, että elätte todella tiivistä ja vahvaa yhteisöllisyyttä. On teillä hyvä yhteisö, missä elää!

Tiedättekö, Jumala on käyttänyt tätä myöskin kutsuna Jumalan valtakuntaan.

No, sitten sanotaan näin, joka nyt on tottakin, että yhteisön jäsenyys periytyy lapsuudesta. Lapset kasvaa tähän yhteisöön, tähän kulttuuriin. Mutta sitten minäkin olen viime aikoina tavannut sellaisia, jotka ovat saaneet parannuksen armon, eläneet sellaisessa pitäjässä, jossa on ollut uskovaisia ja ovat sivusta seuranneet, ja sitten saivat parannuksen armon. Ja tulivat tähän uskovaisten keskelle ja sanoivat: "Me olemme löytäneet kodin."

No, sitten sitä yhteisöllisyyttä eletään ja koetaan hyvin eri tavalla. Minä haastattelin yhtä miestä, joka on uskovaisesta kodista. Minä kerroin hänelle, että mihin minä tätä tietoa tarvitsen ja kysyn. Hän ei siis ollut uskovainen, mutta oli uskovaisen kodin poika, ja hänellä on laaja ystäväpiiri, jossa suuri osa niistä hänen ystävistään on uskovaisia ja osa on epäuskoisia.

Minä kysyin, että kun te elätte tiiviisti edelleen yhdessä, niin mikä on oleellista? No, se sanoi, että kunnioitus ja luottamus. Se pitää heitä edelleen yhdessä. He ovat siis lapsuudessa eläneet yhdessä, leikkineet, pelanneet, ja aikuisiksi tultuaan se yhteisö on edelleen olemassa ja ne elävät yhdessä, pelaavat jääkiekkoa, sählyä, kulkevat siellä sun täällä. Osa on uskovaisia, osa ei.

Ja tuo mies sanoi: "Oleellista on luottamus ja kunnioitus."

Suviseurat. Meidän tytär tuli perheineen sinne. He eivät usko nämä vanhemmat niin kuin me uskomme, niin joku sanoi sitten meidän tyttärelle, että on se mukava, kun tuotte noita lapsia suviseuroihin, ja meidän tytär oli sanonut, että kyllä me haluamme itsekin tulla.

Siis se on niin vahva side, kun on lapsuudesta kasvanut tähän yhteisöön. Niin kuin jotkut on sanonut, on pakko päästä suviseuroihin, vaikka ei usko niin kuin me uskomme.

No sitten rauhanyhdistykset paikkakunnittain. Siellä muuten harvemmin näkee niitä, jotka eivät ole enää uskovaisia. Mutta suuret yhdistykset ja suuret seurat, kynnys on jotenkin matala tulla ja osallistua ja vaalia tuota yhteisöllisyyttä.

Sitten on tällaisia, mistä äsken sanoin, näitä harrasteryhmiä, ystäväporukoita, joissa on sekä uskovaisia ja epäuskoisia.

Ja tiedättekö mitä? Minä olen jotenkin hyvilläni siitä, että näitä tällaisia pieniä alayhteisöjäkin on, joissa on uskovaisten kotien uskonsa menettäneitä ja uskovaisten kotien nuoria. Ja siellä eletään tällaisen luottamuksen ja kunnioituksen kanssa. Nimittäin, jos Jumala antaa synnintunnon, onko lyhyt matka kysyä: hei, saisinko minä vielä uskoa?

Viimeisten vuosikymmenten aikana on tapahtunut tiettyjä muutoksia. Tiesittekö, että Pudasjärvelläkin oli kymmenittäin pieniä yhdistyksiä? Jokaisen potkurimatkan päässä oli yhdistys. Nyt niitä on purkautunut, ja suuret yhdistykset kasvavat ja pienet lakkautetaan. Ja silläkin on oma vaikutuksensa siihen yhteisöön, joka sillä paikkakunnalla on.

Yhdelle rauhanyhdistykselle tuli epäuskoinen pariskunta ja ne pyöri siellä eteisessä. Kukaan ei tullut tervehtimään. Ne oli käyneet siellä jo ennenkin. Sitten viimein joku meni kysymään, että hetkinen, että te olette täysin outoja, että ketä te olette? Niin ne sanoivat, että me olemme tuolla Oulun rauhanyhdistyksellä muutaman kerran käyneet, mutta siellä ei saa kontaktia ihmisiin, kun meidän pitäisi tehdä parannus.

Suureen yhdistykseen, joka sinällään on ihan hyvä, mutta siinä on sellainen puoli, että se yhteisö kasvaa niin suureksi, että saattaa olla, että sinne massaan joku hukkuu, eksyy. Kukaan ei kysy, mitä kuuluu.

Jos verrataan Jyväskylän rauhanyhdistystä ja Karstulan rauhanyhdistystä, niillä on valtavan iso ero. Molemmat ovat tällaisia yhteisöjä, yhdistyksiä, mutta niillä on ero.

Yksittäinen yhteisön jäsen voi kadota siihen massaan ja sitten eksyy tästä Hengen ykseydestä.

Siis me kohtaamme tässä yhteisössämme niitä, jotka eivät tervehdi Jumalan terveellä, ja ulkoinen olemus kertoo uskosta luopumisen, mutta ne ovat iloisella ilmeellä mukana ja haluavat olla mukana ja pitävät tästä yhteisöstä ja antavat sille arvon.

Miten meidän pitäisi heidän kanssaan elää? Ystävällisesti, rakastaen. Se on Jumalan tahto.

Siis me elämme aivan kuin kahdella tasolla: Hengen ykseydessä ja sitten tässä sosiaalisessa yhteisöllisyydessä. Ja näin on hyvä.

Tiedättekö, minua vain on joskus pelottanut aivan omakohtaisesti, kun on ystäviä myöskin niitten joukossa, jotka eivät usko niin kuin minä uskon, etten minä vain menettäisi Hengen ykseyttä. Nimittäin Jumalan vastustaja tietää tämän kaksitasoisen ja käyttää sitä hyväkseen. On aivan kuin innoissaan, kun on soluttautunut uskovaisten keskuuteen.

Sielunvihollinen on siinä mielessä vähän lyhytkätinen, että sillä ei ole mitään muuta kanavaa vaikuttaa tässä maailmassa kuin ihminen, hänen liittolaisensa. Me, minä, minun lihani on liitossa sen paholaisen kanssa.

Ymmärrätte, että jos uskovaiset ja ne, jotka eivät usko, elävät läheisessä yhteydessä saman yhteisön sisällä, ei paholainen jätä käyttämättä sitä tilaisuutta hyväkseen.

Lauletaan tuo laulu. Jeesus sanoi omillensa.

Siis osallisuus yhteisössä, yhteisöstä ei pelasta. Minä muistan, kun minä olin alle rippikouluikäinen nuori ja oli sitten lankeemuksiakin tullut, ja illalla menin nukkumaan, niin omatunto vaivasi. Ja tiedättekö, mitä sielunvihollinen siellä ullakkokamarissa minulle saarnasi? Käythän sinä seuroissa. Tervehdithän sinä Jumalan terveellä. Onhan sinulla uskovaisia ystäviä. Mutta kun ne eivät riitä perusteeksi.

On siis luonnollinen asia, että lapsuudestaan saakka yhteisössä eläneen ei ole helppo luopua tästä. Joskus harmittaa, kun sitten joku uskovaisen kodin uskonsa kieltänyt lähtee aivan kuin ovet paukkuen. Voi, kun sieltä on vaikeaa tulla takaisin.

Uskovaisen kodin lasten perhesiteet, niin kuin meilläkin kaikki lapset eivät ole uskovaisia, niin jollakin tavalla tämä uskovaisten yhteisö vaalii myöskin sen perheen sisällä olevaa yhteyttä, kun ne lapset haluaa käydä seuroissa, suviseuroissa, maakunnallisissa. Ja hyvä kun on niin!

Tiedättekö, mitä sielunvihollinen haluaisi? Me emme osaisi suhtautua niihin oikein. Suhtaudumme tylysti hengellisellä ylpeydellä, että ne vetäytyvät. Eivät halua olla meidän kanssamme tekemisissä.

Usko on, kuulkaa, sydämen asia. Uskovaista voi esittää. Voi olla, että usko on kuollut, mutta me tiedämme, että tervehtimällä Jumalan terveellä, käymällä säännöllisesti seuroissa, voi näyttää siltä, että minä olen uskovainen. Mutta uskovaista ei kannata esittää. Kannattaa olla uskovainen.

Muistatte Raamatussa sen kohdan, kun ovi suljettiin. Oven taakse tuli vielä: hei, meidän pitäis päästä, meidän pitäis päästä sisälle. Niille sanotaan, että menkää pois, minä en tunne teitä. En haluaisi olla niitten joukossa.

Sekin on hyvä muistaa, että usko on sydämen asia. Me emme näe toistemme sydämeen. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Armahtakaa.

No niin, se kysymys on, että miten elämme yhdessä? Miten me voisimme elää yhdessä?

Niin kuin tuolla aiemmin totesin, niin minusta on iloinen asia, että tämä meidän ihmisyhteisömme koetaan sellaiseksi, että täällä viihtyvät ja täällä käyvät ja meidän lähellämme elävät myöskin ne, jotka eivät usko niin kuin me uskomme.

Ja sitten toive on se, joka oli siinä, mitä kysyin siltä mieheltä, että säilyisi tällainen kunnioitus. Että jos me uskovaisina kunnioitamme niitä, jotka eivät halua uskoa niin kuin me uskomme, niin tässä yhteisössä myöskin ne, jotka eivät usko niin kuin me uskomme, suhtautuisivat meihin, jotka haluamme uskoa, kunnioituksella. Ei ivallisuutta, ei pilkallisuutta. Luottamus ja kunnioitus.

Ja sitten meille uskovaisille annetaan tällainen neuvo, että jos siinä rinnalla kulkee sellainen, joka ei usko niin kuin me, olkaa valmiit vastaamaan, jos joku teidän toivonne perustusta tutkistelee, ja tehkää se hiljaisuudella ja pelolla.

Jos minulta kysytään, että no miten sinä uskot? No, en minä oikein... Minäpä yritän kertoa sinulle, miten minä uskon. Voi kun hyvä vastaus on se, että minä oon kuule saanut synnit anteeksi. On niin hyvä olla, kun synnit ei vaivaa. Se on kuulkaa hyvä vastaus.

Ja tässä valtakunnassa, tässä joukossa, Hengen ykseydessä, minulle annetaan kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tällaisessa uskon raittiudessa vaeltaen niitten kanssa, jotka tässä yhteisössä elävät meidän kanssamme.

Todellisuus on se, mitä tänäkin päivänä nyt koetaan ja eletään, että me kaikki kohtaamme maailman. Me, jotka haluamme uskoa ja kilvoitella. Myöskin ne, jotka eivät halua uskoa: me kohtaamme sen saman maailman.

Mitä kaikkea maailmassa onkin? Ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä. Se kaikki on maailmasta, ja me kaikki kohtaamme nämä.

No, sitten meidän aikanamme näitä keskusteluja käydään. Jos nostan tässä, ei mennä nyt näihin sen syvällisemmin, mutta minä kuitenkin haluan kertoa, mistä aiheesta tänä päivänä keskustellaan niitten kanssa, jotka eivät halua uskoa niin kuin me uskomme ja jotka aiheuttavat aina tällaisia kysymyksiä.

Raamatullinen avioliittokäsitys, lasten vastaanottaminen, esiaviolliset suhteet, avioero, uudelleenavioituminen.

Nuori mies kertoo uskovaiselle isälleen, että mun kaveri muuttaa tyttökaverinsa kanssa yhteen asumaan. Mutta eihän ne ole naimisissa. No, onko pakko olla naimisissa, jos muuttaa samaan asuntoon? Opiskelijakämppään.

Siis tässä on niitä asioita, jotka tulevat meitä lähelle, kun elämme samaa yhteisöä niitten kanssa, jotka ajattelevat aika eri tavalla. Tässä kysytään uskon raittiutta. Minä en usko noin. Mä en halua uskoa noin.

No, sitten on tällaisia yksilöön liittyviä. Jotkut hyväksyy ne, jotka sanovat, että olen minä edelleen uskovainen, mutta en minä ole vanhoillislestadiolainen. Saattaa sanoa, että elokuvat käy. Kilpaurheilu kaikkinensa on aivan sopivaa. Sopimaton musiikki, alkoholia jonkun verran, korostunutta seksuaalisuutta, lahjakkuuden ihailua. Kaikki, mitä maailmassa on, se tulee meitä lähelle.

Ja sitten me elämme ystävällisenä näitten ihmisten rinnalla, jotka ajattelevat näistä asioista eri tavalla kuin meistä moni.

Uskovainen, uskovaisena uskoa tunnustava perheenisä tulee ja sanoo: "No, Jumalan terve. Me ollaan kyllä ajateltu, että me otetaan avioero. Mitä sanot?"

Ei olla töykeitä, ei olla ylihengellisiä, ei olla hengellisesti ylpeitä tällaisen langenneen rinnalla.

Muistakaa ja muistetaan se, että Kristus aivan erityisesti rakastaa niitä, jotka ovat ihan lähellä eksyessään, eksyneitä. Ja siinä rinnalla saattaa kulkea, käy uskovaisten tilaisuuksia seuroissa sellainen, joka on eksynyt.

Miten minä siihen suhtaudun?

No, sitten kaartellaan jo loppuun. Minä luen teille kolme Raamatun kohtaa. Minä en tiedä, liittyykö tämä tähän, mutta saatte jäädä miettimään.

Yksi taitava luennoitsija yliopistolla jakoi luennolle osallistuville purukumit ja sanoi, että älkää nielaisko, älkääkä sylkäiskö pois. Niin saatte jäädä miettimään, liittyykö nämä Raamatun kohdat siis tähän, että me elämme samaa yhteisöä, mutta uskomme eri tavalla.

Ensin viisaat ja tyhmät morsiusneidot.

Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen: Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa, mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian.

Siis kymmenen morsiusneitoa, kaikilla lamput, niissä oli valot, kaikki näytti samanlaiselta. Lähdettiin yhdessä. Siis ulospäin kaikki näytti aivan samanlaiselta.

Sitten toinen.

Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen, joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin, mutta viskasivat huonot pois.

Samoin käy maailman lopussa. Enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.

Genesaretin järvellä kerran meidän ryhmälle näytettiin, miten kalastetaan heittoverkolla. Minä otin sitten Raamatun ja luin sieltä Raamatusta tämän Raamatun kohdan, koska se oli niin elävästi läsnä: kuinka Jumalan valtakunta on heittoverkko, joka laskeutuu ja laskeutuu. Ja sitten tämä, että kuolleet huonot erotellaan hyvistä.

Ja siinä ryhmässä oli yksi sellainen pariskunta, joka ei ollut uskovainen, niin joku oli kuullut, kun he olivat todenneet toisilleen, että me emme halua olla niitä huonoja kaloja. Minä en haluaisi olla se huono kala.

Kolmas.

Jeesus esitti heille toisen vertauksen taivasten valtakunnasta. Mies kylvi peltoonsa hyvää siementä, mutta kun kaikki nukkuivat, hänen vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois. Kun vilja nousi oraalle ja alkoi tehdä tähteä, rikkaviljakin tuli näkyviin. Valhevehnä.

Sitten minä luen vielä Lutherin huonepostillasta. Miten Luther näki elävän kristillisyyden?

Totiset kristitytkin ovat, kuten sanottu, heikkoja ja lankeavia, mutta he nousevat jälleen ylös synnistä parannukseen ja uskon kautta Kristukseen. Juuri näitten kristittyjen seassa, jotka ovat oikea hyvä siemen, vaikka heissäkin vielä on heikkoutta, löytyy haijuja ohdakkeita, vääriä kristittyjä, jotka kuitenkin kantavat kristityn nimeä ja kerskaavat olevansa hyvää peltoa. Siihen täytyy kärsivällisenä tottua, tietäen, ettei ihminen kykene sellaisia ohdakkeita pois kitkemään ja hävittämään, eikä voi tehdä seurakuntaa täysin puhtaaksi niistä.

Sitten Luther jatkaa vielä puhujille: Kristuksen käsky on ihan selvä, mitä tulee kääntymykseen ja parannukseen, ja seurakunnan opettajien pitää erittäin siihen suuntaan työtä tehdä, etteivät ihmiset jäisi synteihinsä, vaan totisen parannuksen kautta luopuisivat niistä. Siinä on puhujan tehtävä.

Minä lopetan. Jos täällä on joku sellainen, joka tunnet, että olet vähän kuin liukunut sellaiseen suuntaan, joka on pois totisesta viinipuusta, elävästä yhteydestä. Tunnet sen sisimmässäsi. Näin on käynyt.

Tiedätkö? Kyllä Jumala näkee sinut ja näkee sinun tunnontilan ja näkee sinun hätäsi. Ja hän auliisti rakkaana Isänä lähettäisi elävän evankeliuminsa korjaamaan sen, mikä on mennyt pieleen. Ja se evankeliumi löytää sinun hätääntyneen sydämesi, kun siinä istut.

Ei sinun tarvitse kättäsi nostaa. Saat nostaa, mutta ei tarvitse, koska ei Jumala sitä edellytä.

Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Ja tiedättekö, se armon saaminen on aivan ensiarvoinen edellytys, koska se armo on voima lähteä jatkamaan. Jos se armo jää saamatta, niin ei jaksa.

Jos täällä on joku sellainen, joka tunnet itsesi niin syntiseksi, että saankohan tästä enää jatkolupia, niin saat uskoa kaikki anteeksi. Ja tässä on elävän kristillisyyden kruununjalokivi. Tässä on kaikki se aarre, mitä me omistamme, ja ilman tätä me emme selviä.

Täydellistä Jumalan armoa, jossa saa uskoa aina kaikki anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä vaikka joka päivä.

Uskokaa, nuoret ja vanhemmat, uskokaa kaikki synnit anteeksi. Sinäkin, jos täällä on joku sellainen, joka koet, että kyllä minä olen vanhoillislestadiolainen, mutta en samalla tavalla uskovainen. Tiedätkö, että sinäkin saat uskoa kaiken sen anteeksi?

Tämä valtakunta on sisältäpäin katsottuna niin kuin morsian, joka on kaunistettu hänen miehelleen, ja sen kauneuden saa aikaan Jumalan armo. Se on sen kauneus.

Näin saamme jäädä uskomaan. Ja minä haluan tästä paikalta lähteä. Mutta kysyn ensin, että saanko uskoa omat syntini anteeksi?

[Yleisö:] Minä haluan ja minä lupaan uskoa.

Pidetäänkö iltaseurat?

Herran siunaus on niin hyvä siunaus: Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkasta meille kasvosi ja ole meille armollinen. Herra, käännä pyhät kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.